Vuoden parhaat palat

Tässä vuoden 2008 parhaimmat musiikilliset palat. Valintojen tekeminen oli vaikeaa ja paljon hyvää tavaraa jäi ulkopuolelle. Paljon hyvää musiikkia lipui vuoden aikana myös ohi silmien ja korvien. Tästä syystä kaikki maailman kriitikkoäänestykset voittanutta Fleet Foxesia ei minun listalla näy. Silloin kun olisi ollut aika tutustua bändiin, minä kävin töissä tai istuin tyttäreni kanssa leikkikentän reunalla. Eikä harmita tippaakaan.

VUODEN 15 PARASTA BIISIÄ:
Kultamitalisti on selvä, muut ovat epämääräisessä järjestyksessä.

1. Laura Sippola - Kaunis Mieli (clippi täällä)
Tuli täysin puun takaa. Pysäyttävä kappale, vahvistaa uskoa suomalaiseen laulunkirjoittamiseen. Koko Mieli-Ep on ollut kovassa kuuntelussa.

Reino & The Rhinos - Toivoo (MySpace)
Rytmi ja svengi, julistus ja sanoma. Olin myyty ensitahdeista alkaen.

Duffy - Stepping Stone (Youtube)
Vuoden paras ääni, joka taipuu ihailtavan kevyesti näissä hitaissa kappaleissa. Koko levy ei alkuinnostuksen jälkeen kuitenkaan ollut niin vahva kokonaisuus.

Seasick Steve - Chiggers (Youtube)
Steve teki yhden vuoden parhaimmista levyistä ja siitä löytyy tämä maailman paras ötökköbiisi. Opetus siitä, kuinka yksinkertainenkin tarina voidaan kertoa tiukalla otteella.

Ndidi Onukwulu - SK Final (MySpace)
Jazzin, bluesin, gospelin ja boogien täydellistä yhteensulamista. Tämä kanadalainen neito ansaitsisi isompaa julkisuutta, niin mahtava tulkitsija hän on.

Conor Oberst And The Mystic Valley Band - Cape Canaveral (Youtube)
Älykästä musiikkia. Koko levy ei täysin iskenyt, joten ehkä olen vaan tyhmä.

Bon Iver - Skinny love (Youtube)
Tarvitseeko tätä edes perustella, kun koko internet tekee sen puolestani? (Oikeastaan tämä kuuluisi jo vuoden 2007 listalle, koska kuulin sen omakustannelevyn ensi kerran silloin)

Langhorne Slim & The War Eagles - Restless (Youtube)
Loppuvuoden löytö. Tähän meininkiin on hieno uppoutua.

Cat Power - New York (Youtube)
Power teki tästä Minellin ja Sinatran klassikosta suvereenilla tavalla täysin omansa.

Little Jackie - 28 Butts (MySpace)
Loistavaa riimittelyä lahjakkaan Imani Coppolan uudelta tulemiselta.

Julieta Venegas - Algún Día (Youtube)
Karnevaalimeininkiä latinalaisesta amerikasta. Hyvän tuulen musiikkia, videolla Venegasin tanssiminen tuo hymyn huulille.

Matti Johannes Koivu - Ei Tippa Tapa (MySpace)
Osoitus siitä, kuinka cover tehdään oikein. Tämän biisin (ja koko levyn) myötä tajusin, että herra Koivu on nero.

Kings Of Leon - Sex On Fire (Youtube)
2000-luvun U2. Mikään muu tämän vuoden biiseistä ei kuulosta 100 000 ihmisen stadionareenalla yhtä hyvältä kuin tämä biisi.

Blitzen Trapper - Black River Killer (mp3)
Synkkä mutta kiehtova lännentarina Dylanin ja Cashin hengessä. Tämä bändi teki monen jenkkiblogin mielestä yhden vuoden parhaimmista levyistä.

Femi Kuti - Tell Me (mp3)
Afro-Beatin sanansaattajan uusimmalta, hienolta Day By Day -levyltä. Jos lanteiden keinutukselta ehdit, niin kinnitä huomiota sanoihin, sillä Femi tarjoaa maailmantuskaa.

***************************************************

VUODEN LEVY:
Reino & The Rhinos - Tähän Tyyliin
Viime kesän virallinen soundtrack. Toimii aamulla, iltapäivällä, illallla, yöllä, saunan jälkeen, lounastunnilla, terassin rakentamisen taustalla, vessassa istuessa, you name it.

VUODEN PARAS INTRO:
Eli 'Paperboy' Reed and the True Loves - (Doin' The) Boom Boom (Youtube)
Eli on valkoisen soulin uusi Elvis. Asenne kohdallaan ja hienoja omia biisejä. Boom boomin introkiekaisu on joltain toiselta planeetalta.

VUODEN YLLÄTTÄJÄ:
Musculöeser Körper - Gruuvit Tiu Kalla (Youtube)
Jos ette ymmärrä miksi, ette vaan ymmärrä.

VUODEN PARAS VIDEO:
Bon Iver - For Emma, Forever Ago (Youtube)
Robert Plant & Alison Krauss - Black Dog (Youtube)
Vaihtoehtoja oli monta, ja kultamitalikamppailu päättyi tasapeliin. Ensin LaBlogothequen tarjoama pieni hetki Bon Iverin maailmassa. Pitkässä juoksussa tämä on aiheuttanut valtavasti kylmiä väreitä. Ja sitten Robert Plantin ja Alison Krausiin tiivis duetto, jossa rock 'n' rollin peruspilareihin taltalla ja vasaralla hakattu biisi nouseen uuteen uljaaseen lentoon.

VUODEN MENETYS:
Bo Diddley (1928-2008) (Youtube)
Ilman tätä miestä ei olisi ollut Jimi Hendrixiä.

VUODEN KEIKAT:
Bruce Springsteen, Neil Young sekä Laika & The Cosmonauts.

***************************************************

71 blogitekstiä tänä vuonna. Kiitos kaikille lukijoille, kommentoidakin saa. Ensi vuonna jatketaan.

Joulut

Pienet nuotit toivottaa oikein hyvää joulua näiden sävelten tahtiin. Ensin yksi jazzin tärkeimmistä orkesterinjohtajista ja kovimmista pianisteista, Count Basie joutuu Verven remiksatuksi. Tämä on minulle tämän joulun SE laulu. Hyvänä kilpailijana tulee mystisen Mike Nicolain hieman erilainen joulurallatus.

MP3:: Count Basie & His Orchestra - Good Morning Blues (The Real Tuesday Weld Clerkenwell Remix) (link: mainstream isn't so bad )
MP3:: Mike Nicolai - Christmas Is For Losers (link: songillinois)


Ensi viikolla vielä massiivinen vuoden lopetus. Pienet nuotit valitsee silloin tämän vuoden parhaat palat.

TOP3, osa 6

Ennen joulua, lyhyet, pikaisesti. Tutustumisen arvoisia kaikki kolme.

LANGHORNE SLIM
Tämän päivän americanaa. Sean Scolnick alias Langhorne Slim tunkee folkin, rockin, countryn ja punkin palasia tehosekoittimeen, tarttuu kitaraansa ja katsoo mitä sekoittimesta lasiin kaatuu. Basisti Paul DeFiglia ja rumpali Malachai DeLorenzo komppaavat mukana. Tämä rullaa vailla kahleita.
MP3:: Langhorne Slim & The War Eagles - Restless (link: My Old Kentucky Blog)
Youtube:: Langhorne Slim & The War Eagles - Restless (live on The Late Show)

TAPE
Salaisuus on siinä, että oppii kuuntelemaan hiljaisuutta. Andreas Berthlingin, Johan Berthlingin ja Tomas Hallonstenin muodostama ruotsalainen trio Tape tekee musiikkia hiljaisuuteen. Sitä kuunnellakseen on suljettava tv, sammutettava kaikki valot ja istuttava syvälle upottavaan sohvaan. Sitten on vain kuunneltava. Siis oikeasti kuunneltava. Taito, joka on nykyaikana varsin harvinainen, ja siksi sen harjoittamiseen soisi olevan enemmän aikaa. Tape kutoo hiljaisuuden ympärille äänimaton, joka on samalla sekä täyteläinen että hauras.
MP3:: Tape – Moth Wings (link: häpna)

kuva: Daniela Dacorso

MARCIO LOCAL
Pakollinen brassikiintiö. Rio De Janeiron kaduilta ponnistava Marcio Localilla on toinen jalka sambassa ja brasialaisissa tanssirytmeissä, toisen jalan uidessa motownin soulklassikoissa. David Byrnen mainion Luaka Bop –tallin listoilla oleva Marcio on levy-yhtiön mukaan ”sexy samba beast and he has the hairy chest to prove it”. Totta tai ei, tämä biisi ei ainakaan heikennä sitä tosiasiaa, että olen kuunnellut tänä vuonna brasilialaista musiikkia poikkeuksellisen paljon.
MP3:: Marcio Local – Preta Luxo (link: the Late Greats)

Valehtele kun käsketään!

Silloin kun mieli on avoin, kannattaa soittaa Tom Waitsia. Kannattaa soittaa niin kovaa, että varmasti uppoutuu herran seikkailuhin. Sillä parempaa tarinankertojaa saa tästä maailmasta hakemalla etsiä. Kuuntelu saatta ensi alkuun vaatia hieman viitseliäisyyttä ja vaivaa. Herran perässä täytyy nimittäin kulkea niitä sivukujia pitkin, valtatiellä eteneminen olisi liian yksinkertaista. Vaivannäkö palkitaan, mörinästä avautuu myyttisen ja kunnianhimoisen miehen rikas maailma.

Lie To Me avaa Tom Waitsin 3 cd:n kokoelman Orphans: Brawlers, Bawlers & Bastards vuodelta 2006. Laulu on maaninen luenta kolmannesta pyörästä. Sen video on vielä maanisempi. Mielestäni kyseessä on yksi parhaista musiikkivideoista mitä ikinä on tehty. Se on sekopäisen vauhdikas. Sitä katsellessa tulee hiki.


Livenä tämä biisi kuulostaa vieläkin tautisemmalta. Youtube ei tarjoa tarpeeksi hyvälaatuista keikkaversiota tämän vuoden rundilta, mutta kannattaa etsiä käsiinsä keikkataltiointi tämän vuoden heinäkuulta Atlantasta (jota hehkutin jo aiemmin). Lisäksi kannattaa tsekata tämä live-esitys Lettermanin showsta vuodelta 2006. Maestro Duke Robillard kitarassa, meininki hieman rauhallisempi kuin tämän vuoden Glitter & Doom -kiertueella.

Karnevaalit Meksikossa

Kiitos ylen Jukka Haarman, olen taas yhtä musiikillista kokemusta rikkaampi. Haarma bloggasi taannoin Julieta Venegasista, meksikolaista laulaja-lauluntekijästa. Parin klikkauksen jälkeen huomasin kuuntelevani Algún Día –kappaletta Venegasin tänä vuonna ilmestyneeltä MTV Unplugged –levyltä. Biisin loputtua huomasin kuuntelevani sitä uudestaan. Ja taas uudestaan. Ja taas.

Koska sanoista ei juuri mitään ymmärrä, voi keskittyä musiikin tunnelmaan ja rytmiin. Latinalaisessa musiikissa on hienoa sen vapaus ja rentous. Täysin pakotonta meininkiä. Me like. Tijuanassa kasvanut Venegas ymmärtää hyvän melodian päälle. Neiti sotkee lauluissaan hienolla tavalla meksikolaista poljentoa häpeilemättömiin popaineksiin. Banjot, haitarit ja tuubat päräyttävät kunnon karnevaalit pystyyn.

Algún Díalla on mukana banjoa soittamassa Gustavo Santaolalla. Nimi ei varmaan sano monelle mitään, joten valaistaanpa hieman. Mistään turhasta taapertajasta ei nimittäin ole kyse. Santaolallalla (lal-lal-laaaa!) on kaapissa kaksi oscaria. Hän on tämän hetken elokuvamusiikin guru. Amores Perros, 21 grammaa, Moottoripyöräpäiväkirja, Babel, Brokeback Mountain. Jep, kaikkien noiden leffojen musiikki on Santaolallan käsialaa.

Tässä Venegas, Santaolalla ja kummppanit paahtavat. Iloista menoa. (Valitettavasti tuota videota ei saanut upotettua blogiin.)

Mustaa vettä

Pari viikkoa sitten kerroin Green Riverin murhaajsta. Puhdasta sattumaa on, että nyt esitellään Black Riverin murhaaja.

Jenkkiläinen folkpohjalta ponnistava Blitzen Trapper julkaisi tänä vuonna neljännen levynsä Furr. Siinä on mainio biisi Black River Killer, jossa murhia tekevälle kertojalle annetaan aina uusi mahdollisuus. Biisi kierrättää hienosti cowboy- ja gospelteemoja. Melodia rullaa rauhallisen dylanmaisesti eteenpäin. Tämä biisi ei muuta maailmaa, mutta omassa lajissaan se on täysosuma.

MP3:: Blitzen Trapper - Black River Killer (link: Audio Muffin)

Ba-ba-ba-ba-bassokuvio

1988 amerikkalaisbrittiläinen aikuisrockin koko kaameuden* perikuva Fleetwood Mac julkaisi biisin Everywhere. 20 vuotta myöhemmin Vampire Weekendin indie rokkarit tekivät siitä coverin. Siinä on niin tarttuva bassokuvio, että on hyvin lähellä etten taannu 8-vuotiaaksi lapseksi ja ala tanssimaan tavalla, jota häpeäisin vielä vuosienkin päästä.

En innostunut Vampire Weekendin alkuvuonna ilmestyneestä debyyttialbumista, joka kohisutti blogipiirejä ympäri maailmaa. En juuri innostu tästäkään biisistä tuota bassoa lukuunottamatta, mutta koska aiheet ovat muutenkin vähissä ja musiikin kuuntelu on ollut viime aikoina hieman paitsiossa ja jotta tämä blogi ei kuolisi kuten niin monet musiikkiblogit Suomessa ovat syksyn mittaan tehneet, niin annetaan palaa.

* = Kaameus tässä yhteydessä viittaa Fleetwood Macin kokoonpanoihin 80-luvulta lähtien. Se 60-luvun lopun bluesryhmä, missä oli mukana Peter Greenin, Danny Kirwanin ja Jeremy Spencerin kaltaisia kitarasankareita, se oli täyttä timanttia.

MP3:: Vampire Weekend - Everywhere (Fleetwood Mac Cover) (link: The world forgot)

Laulu sarjamurhaajasta

Neko Casella on yksi tämän planeetan parhaimmista äänistä. Olen aina pitänyt tämän naisen soolotuotannosta. Yksi suosikkibiiseistäni on ollut Deep Red Bells, mutten ole koskaan vaivautunut ottamaan tarkalleen selvää, mistä se oikein kertoo. Kunnen päivänä eräänä selvisi seuraavaa.

Gary Ridgway on yhden lapsen isä ja kolmesti naimisissa ollut tehdastyöläinen Rentonista, Yhdysvaltonjen länsirannikolta. Vuonna 2001 hänet vangittiin syytettynä 4 ihmisen murhasta. Tähän mennessä hänet on todettu syylliseksi 48 naisen murhaan, mutta miehen itsensä mukaan uhreja on yli 90. Lähes kaikki uhrit olivat prostituoituja. Ridgway teki murhat Washingtonin osavaltiossa Seattlen ja Tacoman alueilla 1980-luvulla upottaen useimmat ruumiit Green Riveriin. Tästä syystä miestä kutsutaan nimellä Green River Killer.

Deep Red Bells kertoo Green riverin murhaajasta. Laulu voi vaikuttaa iloiselta rallilta, mutta sanat saavat ihon kananlihalle. Case kuvailee upeasti yksityiskohtia ja maalailee lapsuusmuistoja murhien detaljeihin.

a handprint on the driver’s side
it looks a lot like engine oil
and tastes like being poor and small
and popsicles in the summer

Green Riverin murhaaja on omakohtainen asia Caselle, sillä hän varttui osan lapsuudestaan 80-luvulla samalla seudulla millä Ridgway murhansa teki. Case on kertonut monen nuoren naisen – ja myös itsensä – eläneen pelossa tuona aikana.

MP3:: Neko Case – Deep Red Bells (link: A fifty cent lighter & whiskey buzz)

Matkalla keskiyön bussissa

Jos olet ikinä matkustanut bussissa keskellä yötä läpi seutujen, joilla asuvat vaan todelliset pihkatapit ja jääräpäät, niin silloin tämä laulu on sinua varten. Jenkkiläinen Jesse Winchester jätti parikymppisenä kaverina 60-luvun lopussa perheensä ja ystävänsä, ja pakeni Kanadaan välttääkseen joutumasta Vietnamin sotaan. 1972 Winchester julkaisi toisen albuminsa, Third Down, 110 To Go, joka on täynnä vahvoja tarinoita ja tulkintoja. Midnight Bus on levyn kohokohtia. Laulu kaikille matkaa tekeville tai tehneille. Winchesterin matka kesti yli 30 vuotta, sillä hän muutti takaisin jenkkeihin vasta 2002. Lyhyemmänkin reissun tehneet voivat tunnistaa tästä laulusta itsensä.

MP3:: Jesse Winchester – Midnight Bus (link: The rising storm)

Helplessly hoping & Spoon

Viime perjantaina kahlasin läpi hieman satunnaisia videoita. Loputon suo, josta riuhtaisin itseni pakonomaisesti irti kun tytär heräsi päiväuniltaan. Nämä kaksi jäivät kuitenkin niin elävästi mieleen, että jaan ne tässä.

Stephen Stillsin hauras ääni tuntuu tulevan suoraan kuolinpedistä. On ihan järjettömän hienoa, että 38 vuotta laulun kirjoittamisen jälkeen sen tekijä pystyy esittämään biisistä näin tunteikkaan version.


Aina kun syötte jugurttia pikku kipoistanne, muistakaa että lusikka ei ole yksiulotteinen esine, vaan sillä on sielu.

Guitare acoustique à la cuillère
Uploaded by EnsiferuM

Nasty little bug!

Likaisen, pelkistetyn, pörisevän ja surisevan musiikin maailmanmestari Seasick Steve julkaisi muutama viikko sitten uuden levyn, Started Out With Nothin and i Still Got Most of It Left. Tämän vuoden paras levynnimi. Ostan nykyään harvoin uusia levyjä, mutta tämä täytyy hankkia.

Sen lisäksi, että Steven tarina on elämänkerran arvoinen, tämä lähes 70-vuotias entinen hobo tekee aidosti mielenkiintoista musiikkia.

Seasick Steven noususta ihmisten tietoisuudeen saadaan kiittää esiintymistä Jools Hollandin showssa vuonna 2006 ja Youtubea. Sieltä löytyy lukuisia mainioita videoita tästä mainiosta miehestä.

Viime päivät olen katsellut ja kuunnellut ihan fiiliksissä tätä tarinaa pienistä ötököistä. Chiggers-biisi löytyy miehen uudelta levyltä. Kohdassa 3:35 alkaa ötökkä pörräämään oikein kunnon vauhdilla. Vuoden parhaimpia biisejä!

TOP 3, osa 5

Pitkästä aikaa hieman top3-listausta. Huomasin, että olen viimeisen viikon aikana kuunnellut paljon uutta musiikkia. Siis sellaista, joka on julkaistu tänä vuonna. Todella poikkeuksellista.

NICKEL EYE
Tämä on The Strokesin basisti Nikolai Fraituren sivuprojekti. Tunnen Strokesia häpeällisen vähän, mutta tämä Fraituren meininki vaikuttaa varsin kiinnostavalta. Brandy Of The Damned –biisi koukuttaa todella pahasti rullaavalla funktyylisellä poljennollaan. Tässä livetaltiointi kyseistä biisistä. Video on muuten Nickel Eyen kaikkien aikojen toiselta keikalta viime viikon keskiviikolta, 22.10. (Tämä oli se pakollinen faktatieto, joilla blogeissa kannattaa kukkoilla). Keikka-arvostelu sitä hamuaville löytyy puolestaan täältä.

MP3:: Nickel Eye – Brandy Of The Damned (link: motel de moka)


KINGS OF LEON
Näistä Tennesseen herroista olen aina pitänyt. Ylipäätään lähtökohta, että kolme veljestä ja heidän serkkunsa perustavat rockyhtyeen, on jo täydellinen. Hienoa on myös heidän viimeisimmän levynsä, syyskuussa ilmestyneen Only By The Nightin musiikki. Ensimmäinen single Sex On Fire pamahti viimeksi eilen soimaan radiosta, kun ajoin illalla kauden ensimmäisestä sarjapelistä (voitokkaasta sellaisesta) kotiin. Pimeän syysillan autoilumusiikki ei tuosta juuri parane.

Uuden levyn myötä Kings Of Leon on hylännyt paljon alkuaikojen 60 & 70-lukujen southern rock vivahteista ja siirtynyt ennemminkin kohti 80-luvun U2:sta. Sopii minulle mainiosti. Manhattan on myös mahtibiisi. Olkoonkin selvä ryöstö sieltä U2:n katalogista. Mainitsinko jo U2:n? Tämänhän piti käsitellä Kings Of Leonia.

MP3:: Kings Of Leon – Sex On Fire (link: Allan’s world of music)
MP3:: Kings Of Leon – Manhattan (link: Allan’s world of music)


RYAN ADAMS
Koska olen niin tajuttoman ajankohtainen tänään, niin läväytetään nyt pöytään todellinen valttikortti. Ryan Adamsin ja kardinaalien uusin levy, Cardinology, ilmestyy tänään. Kuka nyt väittää, etten ole ajan hermoilla, häh??? Kyllä täällä seurataan musiikkimaailmaa, vaikkei ehkä joskus siltä vaikutakaan. Niiiiiin, ja se eka single Fix It on ihan hyvä. On kestänyt monta kuuntelua, vielä en ole kyllästynyt.

MP3:: Ryan Adams & The Cardinals – Fix It (link: …SoTB)

Amatöörikitaristien taivas

Youtube on tuonut amatöörikitaristeille mahtavan kanavan tuoda omaa osaamistaan esille. Lukemattomat koticlaptonit julkaisevat tulkintojaan ja luulevat että ne joitain kiinnostavat. Noh, tälläiselle amatöörikitaristille kuten minä, muiden tuotokset ovat oiva tutoriaalien ja inspiraation lähde. Olen lukemattomia kertoja katsonut muiden "kotisoittajien" cover-versioita tunnetuista biiseistä, jotta saisin soinnut ja riffit osumaan kohdalleen. Kokonaan toinen aihe on, olenko niistä mitään oppinut.

Tässä kootusti muutamia amatöörien coverbiisejä. Tunnuksenomaista kaikille on hieno kitaransoitto sekä vaihteleva laulun taso. Näistä varsinkin pari ensimmäistä tyyppiä ovat meikäläiselle antaneet opetusmielessä paljon.

Ensiksi Gilliam eli tuttavallisemmin Gil. Jenkkiläinen kaveri, ehdoton suosikkini, ehkä siksi että Gil on fanaattinen Neil Young diggari ja coveroi Niilon biisit ehkäpä paremmin kuin kukaan muu. Videoiden perusteella näyttää ihan siltä, kuin Gil äänittäisi biisinsä pienessä komerossa. Kitaroina on yleensä hyvin soivat vuoden 1997 Martin tai 20 vuotta vanhempi Guild. Tässä Gil ja pari Neil Young -klassikkoa: Cowgirl In The Sand & Words.

Billdek on myös mainio kaveri, Bruce Springsteenin fani. Biisit tallentuvat talon keittiössä. Springsteenin Spirit in the night menee näin. I'm On Fire soi puolestaan hienosti näppäilytyyliin. Tässä puolestan Pomon 70-luvun klassikko Fever. Billdekillä on ollut raskas työpäivä takana, olo on flunssainen. Olutta jääkaapista, rumpukone päälle ja kaihoisa cover työn alle. Tästä kaverista on pakko tykätä, sympaattinen hemmo.

Vielä hieman Neil Youngia. AlonsoDeAlbuquerque, mies Portugalista, soittaa Cortez The Killerin intron tyylikkäästi.

Ranskassa asuva parikymppinen vietnamilaisjätkä Huu esittää Bill Withersin Just The Two Of Us -klassikon.

Fret Killer jenkkilästä on taidoiltaan ammattilaistasoa, niin kitaristina kuin laulajanakin. Mr Bojangles toimikoon esimerkkinä. Countrymieheltä irtoaa myös Grateful Deadin klassikkorallatus Friend Of The Devil melko irtonaisesti.

Tässä puolestaan esimerkki siitä, miten erilaisia tulkintoja maailmaan mahtuu. Gnarls Barkleyn Crazy on suosittua kamaa. Alexsingssongs vetää sen näin. Ajitmusic puolestaan näin. Entäpä DavidZurielin versio? Paha sanoa, mikä on paras.

Sitten pachacamacs. En ole varma onko tämä belgialainen kaveri amatööri vai ammattilainen, niin taitavasti akustinen käsissä soi. Hällä väliä, tässä tiukka versio Stevie Wonderin Master Blaster -tykityksestä.

Ja lopuksi vielä tämä hollantilaiskaksikko. He ovat (puoli)ammattilaisia, mutta laitetaan Dewiltä ja Anthonyltä kuitenkin tämä puistossa äänitetty Raul Midonin State Of Mind -biisin cover. Suht tiukkaa kitarointia.

Jailbait!

Sano BADASS ja minä sanon sinulle ANDRE WILLIAMS. Jotkut tuntevat hänet myös nimillä The Black Godfather tai R&B Hustler.

Herra Williams täyttää parin viikon kuluttua 72 vuotta. Se on kova ikä kenelle tahansa, mutta eritoten miehelle, joka on elänyt osan elämästään köyhyydessä, huumeaddiktina, asunnottomana ja ties mitä. Jottei menisi liian traagiseksi, täytyy myös muistaa, että Williams on ollut tekemässä mustan musiikin historiaa kirjoittamalla Motown-yhtiön alkuaikana Stevie Wonderille hänen ensimmäistä singleään.

Lisää Andrea voi opiskella täältä löytyvästä haastattelusta. Se on vuodelta 2001, mutta täysin relevantti edelleen. Tuon sivun lopussa on suuri viisaus Andrelta. Haastattelijan udellessa herra Williamsilta kuinka hänen asiansa ovat nykyään, vanha pieru vastaa pitkän mietintätauon jälkeen "If you go fuck three girls in one week, you fuck all three of them good!".

Eli, mitään ei tehdä puolivaloilla. Ei edes silloin, kun täytetään 72 vuotta.

Tässä Andre Williams ja klassikkobiisi Jailbait (julkaistu vuonna 1957), loistavan rytmikäs liveveto (ja aivan loistava video) parin vuoden takaa. Andre-setä varoittaa, ei kannata sekaantua nuorempaan:

So take my advice
For goodness sake
15, 16, 17 that's jail bait

Huom! Tricia Todd ja Eric Matthies ovat tehneet tänä vuonna herrasta dokumentin Agile Mobile Hostile - A Year With Andre Williams. Tässä traileri.

Irwin, Badding ja Mara

Ahtisaaren Mara meni ja voitti sitten Nobelin. Kelpaa siinä 71-vuotiaan Maran parantaa maailmaa, kun 1,1, miljoonaa euroa tipahti tilille.

Hauska sattuma sinänsä, että pari päivää on päässä soinut taukoamatta Pauli Hanhiniemen Perunateatterin laulu Irwin ja Badding, jossa myös Mara mainitaan. Vallaton ralli, täynnä nostalgiaa. Tuo mieleen 80-luvun lapsuusajan. Tai siis toisi, jos siitä mitään muistaisin. Ja Paulista tulee aina mieleen sen sisko, joka oli luokanvalvojani yläasteella, se oli jo 90-lukua. Eijalle vaan terveisiä.

En ole ihan varma oliko ennen kaikki hyvää ja tänään latteaa, niinkuin Pauli laulaa. Tosin irvailumielessähän tuo laulu on tehty, on aina turvallista hehkuttaa ja kaivata mennyttä.

MP3:: Pauli Hanhiniemen Perunateatteri - Irwin Ja Badding (Zshare)

Isä ja poika

En olisi ikinä uskonut, että kirjoitan tähän blogiin rap-musiikista. Näin nyt kuitenkin tapahtukoon, kiitos Sasulle vinkistä. Alla brasilialainen rap/hiphop/samba-mies Marcelo Maldonado Gomes Peixoto eli Marcelo D2 rallattelee yhdessä poikansa Lucan kanssa. Hassu ja hieno fiilis, hyvän mielen musiikkia. Vielä kun ymmärtäisin sanat.
Katso Youtube-video

Mies, jonka nimi vaati lisätutkimuksia

Tunnustan häpeäkseni, etten ole ikinä kuunnellut Bright Eyesia. Ohimennen radiosta ehkä, mutta silloinkaan en varmasti ole tiennyt mikä bänsi kyseessä on. En pitä tätä tietämättömyyttä häpeällisenä, vaan pikemminkin olen onnellinen siitä, etten hurahda kaiken maailman ”The next big thing” –fraaseihin, mitä maailma eteeni suoltaa. Liika tieto voi tappaa, sanoi joku viisas.

Sitten eksyin jotenkin vahingossa Levyjä haudan takaa ja edestä –blogiin, josta bongasin nimen Conor Oberst. Nimiä on maailma täynnä, jotkut niistä tarttuvat päähän, toiset eivät. Joidenkin nimien takaa paljastuu jotain kiinnostavaa, joidenkin ei. Nopeasti opin tietämään, että kyseinen Conor Oberst niminen mies on Bright Eyesin laulutekijä/laulaja/kitaristi. Opin myös sen, että tällä hetkellä miehellä on Conor Oberst and the Mystic Valley Band –niminen yhtye, joka julkaisi elokuun alussa levyn. Tuon levyn avausbiisi on mahtava Cape Canaveral, ja se soi kuulokkeissani juuri nyt. Veikkaan, että muutaman päivän kuluttua olen valmis siirtymään tästä biisistä levyn muihinkin kappaleisiin.

MP3:: Conor Oberst And The Mystic Valley Band – Cape Canaveral (link: a plague of angels)

Värejä Dublinista

Irlanti on maa, jonne tämä mies haluaa vielä joskus matkustaa. Kelttiläinen mystiikka, ylhäiset nummet ja sumuinen sää kiehtovat. Irlantilaisesta musiikista tulee ensimmäisenä itselleni mieleen U2 ja Rory Gallagher. Ok, myös Van Morrison, vaikkakin hän on virallisesti Pohjois-Irlannin miehiä. The Gorgeous Colours on kuitenkin ryhmä, jota ei olisi osannut yhdistää Irlantiin millään tavalla. Nyt tämäkin aukko sivistyksessä on paikattu, sillä bändi tosiaan tulee Dublinista.

Gorgeous Coloursin biisi Hunting Something on aivan totaalisen epä-irlantilainen kappale. Itse asiassa se ei ole sidottu mihinkään maahan tai paikkaan. Biisin aloittava kitarariffi ja marssirytmi vievät kuulijan johonkin tanssilattiaksi muutetulle härkätaisteluareenalle. Kohdassa 1:56 alkava bassottelu taas sopisi minkä tahansa Tarantinolaisen elokuvakohtauksen taustalle. Kerrassaan nerokas biisi, josta ei saa kertakuuntelulta tarpeekseen.

MP3:: The Gorgeous Colours - Hunting Something (link: sixeyes)

Brooklyn!

Olisiko ollut pari vuotta sitten, kun Paleface soitti Groove Fm:n radiotaajuudella eräänä arkipäivänä kello neljän aikoihin sellaisen biisin, että en voinut nousta autosta työmatkan jälkeen pois ennen kuin tuo kappale oli loppunut. Siinähän istuin perheauton penkissä kotipihan autokatoksessa. Ja kuuntelin hämmästyneenä. Bändi oli jenkkiläinen Youngblood Brass Band, biisi oli räjähtävä Brooklyn. Nyt kun tuohon tapahtumaan ja biisiin on hieman perspektiiviä, voin rehellisesti sanoa, että kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaimmista instrumentaalibiiseistä.

Youngblood Brass Band toteuttaa itseään ainoastaan lyömäsoittimien, erilaisten puhaltimien ja ihmisäänen voimin. Tyylilajit poukkoilevat etnosta hiphopin kautta jokaiseen rytmimusiikin alajaostoon. Intensiteetti on huima. En todellakaan ole tutustunut bändin musiikkiin mitenkään fanaattisesti, sillä en jaksa innostua monella biisillä mukana olevista spoken word ja rap-osuuksista. Brooklyn on omassa kategoriassani SE biisi, johon palaan aina vaan uudestaan ja uudestaan. Kiitos Paleface!

YBB esittää Brooklynin Englannissa, Big Chill -festivaalilla vuonna 2005:

Savolainen kamelikaravaani

Yllä oleva taideteos on wordlen muodostama. Siinä on seuraavat sanat: Astro Can Caravan, Nile, SPACE, Intergalactic, Rhytm, Mohenjo-Daro, Trilogy, JAZZ, movement, time, stars, sky, collective, swing, free, flow, cosmos, blue, deep, planet, soul, night, mood, ethnic, Africa, WORLD.

Kaikki nuo sanat tulivat mieleeni, kun kuuntelin Astro Can Caravanin 21,5 minuutin mittaista From Nile To Mohenjo-Daro –eeposta. Tuo live-esitys Jumo Jazz Klubilta vuodelta 2003 on ladattavissa tämän sivun alalaidasta. Ottakaa se ja sulkekaa silmät. Sen jälkeen opiskelkaa lisää Astro Can Caravanista yhtyeen kotisivuilta tai myspacesta.

Sam & Earl

Jos minulta kysytään maailman kaikkien aikojen parasta lauluääntä, yksi vahva ehdokas kultajakkarelle on Sam Cooke. Tällä soulmusiikin isänä pidetyllä miehellä oli totaalisen puhdas ääni, jota monet ovat yrittäneet matkia. Alkuperäisen voittanutta ei kuitenkaan ole. Cooke kuoli vain 33-vuotiaana vuonna 1964 Bertha Franklinin ampumaan luotiin. Paljon hyvää musiikkia jäi syntymättä.

Earl Palmer puolestaan on 83-vuotias legendaarinen rumpali, alunperin New Orleansista, joka on soittanut lukuisilla bluesin, jazzin ja rock'n'rollin klassikkolevyillä. Mies on työskennellyt mm. Fats Dominon, Little Richardin, Frank Sinatran, Ray Charlesin, Dizzy Gillespien ja B.B.Kingin kanssa. Mission: Impossible -teeman rytmi on Palmerin käsialaa. Ritchie Valensin La Bamba ei olisi samanlainen klassikko ilman Palmerin vaivatonta beattia. Rock'n'nrollin backbeat-rummutus on Palmerin käsialaa. Hän on se, josta kaikki alkoi.

Näiden johdatusten jälkeen päästään itse biisiin. Jollain perverssillä tavalla kiedon nuo kaksi miestä yhteen Rome Wasn't Built In A Day -biisin avulla.

Ensiksi levytys tammikuulta 1962. Sam Cooke tuottajana, Earl Palmer synnyttää leijailevan rytmin, Johnnie Taylor laulaa, Cooke on mukana taustakuorossa.
MP3:: Johnnie Taylor - Rome Wasn't Built In A Day (link: The "A" side)

Sitten parempilaatuinen äänite tammikuulta 1964. Sam Cooke laulaa, rummuissa on joidenkin lähteiden mukaan Palmer, mutta todennäköisesti rytmiä paukuttaa kuitenkin John Boudreaux. Yhtä kaikki, hieno biisi. Tämä on soinut kuulokkeissani alkuviikon.
MP3:: Sam Cooke - Rome Wasn't Built In A Day (zshare)

Loppuun vielä hauska juttu Palmerista. Vanhoilla päivillään 90-luvun lopussa amerikkalainen vaihtoehtorockkia soittava Cracker bändi pyysi Palmeria soittamaan I Hate My Generation -biisinsä videolla. Kun tämä ystävällinen kysymys Palmerille esitettiin, katsoi vanha maestro kysyjää tiukasti silmiin ja totesi "I invented this shit". Siinä sitä asennetta.

Emman uusin

Emma Salokoski Ensemble julkaisee tänään uuden levynsä Veden Alla. Levy on tämän viikon ajan kokonaisuudessaan kuultavissa MySpacessa. Tässä aamun työkiireiden ohessa kerran levyn läpikuunnelleena voin todeta ainakin sen, että tämä uusi tuotos on kokonaisuudeltaan tasaisempi kuin aikaisempi, vuonna 2005 ilmestynyt Kaksi Mannerta. Siinä missä ensemblen debyyttilevy hapuili sinne ja vähän tännekin (sisältäen kuitenkin kaksi aivan loistavaa esitystä, J.Karjalais-coverin Hullun Laulu ja singlenäkin julkaistu Miksi Sä Meet), pysyy uusi levy enemmän paketissa. Saattaa kuitenkin olla, että tuo paketti on jopa liian tasainen. Puutumisen vaara voi vaania.

Kertakuuntelun jälkeen parhaiten mieleeni jäi Bob Dylanin kauniin Girl From The North Countryn suomennos Pohjan Poika. Jäin kuitenkin kahden vaihelle, pitäisikö tämä levy hankkia vai ei.

Tom Waits, Fox Theater, Atlanta 5.7.2008

Alkuperäinen kuva: Bob Butler for Public Image Photography


Tom Waits voisi olla hyvin syntynyt Suomen Savossa. Paitsi että tämä Kaliforniasta kotoisin oleva sankarimme on savolaisempi kuin yksikään savolainen. Niin umpikiero, että en lainaisi sille miehelle kymmentäkään senttiä. Ehkä juuri kierouden takia pidän Waitsistä niin paljon. Aito hulluus, joka miehen musiikista paistaa läpi, sekä samalla suuri älykkyys, ovat tehneet lähtemättömän vaikutelman.

Kaikki alkoi vuoden 1999 Mule Variations –albumista, jota kuuntelin opiskeluaikoinani todella paljon. Se on täynnä toinen toistaan loistavimpia biisejä: Get Behind The Mule, What’s He Building? ja Chocolate Jesus vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Mule Variationsin jälkeen tutustuin pikkuhiljaa Waitsin muuhunkin tuotantoon. En ole niinkään hurmioitunut miehen alkuaikojen balladeista ja jazz-iskelmistä, vaan minuun kolahtaa nimenomaan se rosoisempi, ruosteisempi rhytm & blues –tyyli, jota mies kiitettävästi nykyajan keikoillaan esittää.

Muutama viikko sitten äkkäsin mainiosti sixeys-blogista Waitsin keikkataltioinnin Atlantasta Fox Theaterista 5.7.2008. Yleensähän nämä keikkataltioinnit eivät ole niin mainioita äänelaadultaan, mutta tämä on varsinainen killeri. Loistavat soundit selittyvät sillä, että keikan on taltioinut jenkkiläinen NPR (National Public Radio). Latasin innoissani koko keikan, 26 biisiä tuhtia Waits-tavaraa, ja harmittelin taas sitä, ettei itselläni ole koskaan ollut mahdollisuutta nähdä tätä miestä livenä.

Omatekemät CD-kannet. Alkuperäiset kuvat flickr/scottspy


Kokosin keikasta 13 parasta biisiä ja poltin niistä itselleni CD:n. Epävirallinenkin omatekoinen livelevy tuntuu jotenkin arvokkaammalta kun vain kasa mp3-biisejä sikin sokin tietokoneen kovalevyllä. Nyt olen kuunnellut tuota CD:tä lähes päivittäin. Omat suosikkini ovat hurjan saksofonisoolon sisältämä Down In The Hole, tautisella kitarariffillä alkava Lie To Me sekä Make It Rain, jonka keskellä Waits esittelee Glitter And Doom –kiertuebändinsä; Patrick Warren koskettimissa, Omar Torrez kitarassa, Casey Waits rummuissa ja percussioissa, Vincent Henry puhaltimissa ja Seth Ford-Young bassossa. Lisäksi Waitsin luottokitaristi Larry Taylor käy komppaamassa parilla biisillä. Hurja hurja bändi. Ladatkaa tämä keikka ja tehkää arjesta juhlaa.

:: Koko keikan voi kuunnella NPR:n sivuilta.
:: Keikan voi ladata sixeys-blogista biisi biisiltä. OSA 1 ja OSA 2.
:: Vaihtoehtoisesti saat biisit myös Roio-blogista.
:: Youtube-video Atlanta keikalta, biisinä Make It Rain. Kamera alussa pystyssä, mutta kyllä se siitä korjaantuu.

Pahan maan uusinta

Tänään on Lahden jazztorilla esiintymässä Kauko Röyhkä Mikkelin Kaupunginorkesterin kanssa. Siitä tuli taas mieleen, kuinka mahtava kappale Paha Maa oikein on. Kirjoitin asian tiimoilta jo aiemminkin. Tuo silloin linkittämäni live-esitys kyseisestä kappaleesta on poistettu youtubesta, mutta löytyihän se Dailymotionista. Ah tätä internetin ihanuutta. Alla siis Röyhkä Yle Kosketuksissa -sarjassa joskus viime vuonna. Aivan mahtavaa.

Kauko Röyhkä - Paha maa
Uploaded by MarokonKauhu

Maailman paras intro

Päässäni on muutamat viimeiset päivät soinut taukoamatta Bruce Springsteenin Kitty's Back. Mitä pidempään aivoni ovat tätä kyseistä laulua sulatelleet, olen tullut siihen absoluuttiseen totuuteen, että tässä biisissä on maailman paras intro. Tuo kitara vaan riipii ja kyntää NIIN syvällä. Tässä pomo ja poppoo esittävät varsin vakuuttavan version Conan O'Brienin showssa vuonna 2002. Myös lopun ultrasvengaava allright-vaihe tarttuu päähän kuin liima.


Ps. Vaikka tässä nyt on bloggailtu Springsteenistä varsin paljon viime aikoina, älkää pelästykö te suurenmoiset lukijani. Kyllä minä muustakin vielä kirjoitan.

Neil on young

Alkuperäinen kuva: Wikimedia Commons / Andrea Barsanti
Palataanpa vielä hieman ajassa taaksepäin. Viime viikon torstaina Hartwall Areenalla sain vihdoin nähdä Neil Youngin livenä. (Jostain syystä missasin vuoden 2001 keikan). Olen hirvittävän huono arvioimaan tuota kokemusta millään järjellisellä tasolla, ja selitän ensin hieman miksi näin on.

Joskus 90-luvun alussa kuulin Youngia radiosta ensimmäisen kerran, hieman yli 10-vuotiaana poikasena. En ole täysin varma, mutta veikkaan biisin olleen Heart Of Gold. Sen jälkeen iso pyörä liikahti. Jätin Michael Jacksonin ja Aerosmithin taakseni, ja pidän sitä yhä yhtenä elämäni parhaista päätöksistäni. 1993 tai 1994 hankin Youngin Unplugged-levyn, jonka avulla yritin pikkuhiljaa opetalla soittamaan akustisella landolallani aivan kuten Neilkin. Yritys oli varmasti hyvä, mutta lopputulos ennemminkin säälittävä. Vasta Unpluggedin jälkeen tutustuin Youngin sähköiseen tuotantoon, lähtölaukauksena taisi olla Live Rust.

Koska Neil Young on se artisti, jota olen eniten elämäni aikana kuunnellut, ja joka on eniten muovannut musiikkimakuani kaikkina näinä vuosina, niin en todellakaan pysty antamaan mitään syväanalyysiä ensimmäisestä näkemästäni Young-keikasta. Niin muissa maailmoissa olin. Yläviidennes-blogin innoittamana kykenen kuitenkin listaamaan konsertin minulle tärkeät huippuhetket. Nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä, koska sellaisen miettiminen olisi jo täysin mahdotonta.

1. Unknown Legend. Joskus kun näen maantiellä moottoripyöriä, tämän biisin sanat soivat päässäni. ”Somewhere on a desert highway / She rides a Harley Davidson”. Kappaleen sanoitus on muutenkin todella kaunis. Ben Keithin enkelimäinen steelkitara sai ihon kananlihalle.

2. Words & No Hidden Path. Varsinaisen setin kaksi viimeistä kappaletta. Raivoisaa, jumalaista kitarointia. Ilmavaa kaaosta, jossa oli kuitenkin Youngin määräämä järjestys koko ajan yllä. Välillä tuntui kuin olisin ollut myrskyn keskellä, mutta kuitenkin täysin turvassa. Wordsin temmonvaihtelut kuulostavat aina yhtä mahtavilta ja No Hidden Pathin 15 minuutin vyörytyksessä ei ollut nuottiakaan liikaa.

3. Cortez The Killer. Yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Suljin silmäni kun tämä alkoi soida.

4. Old Man. Tätä biisiä olen kuunnellut ehkäpä eniten Youngin tuotannosta. Kitarakuvio on puhdasta taikaa.

Kaiken kaikkiaan keikalta välittyi sellainen aitous ja rehellisyys, josta monet nykyajan mukacoolit bändit voisivat ottaa oppia. On äärimmäisen ihailtavaa, että 62-vuotias vanhus pystyy rokkaamaan noin nuorekkaasti ja tuollaisella vimmalla. Erityiskiitokset myös bändille, joka soitti raskaatkin biisit ilmavasti. Rick Rosas on The Basso, siinä miehessä on ihailtavaa viileyttä. Soundit areenalla olivat areenasoundeiksi mielestäni todella hyvät.

Unohtumaton kokemus. Kiitos Neil.

Vielä kerran Laika!

Kesäloma on ohi, joten tämäkin blogi jälleen hieman aktivoituu.

Jos joku kysyy minulta instrumentaalimusiikin kärkinimeä, heitän ensimmäiseksi nimeksi ilman minkäänlaista kotiinpäinvetoa Laika & The Cosmonautsin. Nuo avaruuden veijarit ovat tarjonneet itselleni monta musiikillista ilotulitusta. Viime vuosina en ole herrojen levyjä juuri kuunnellut, mutta kun korviini kantautui tieto, että Laika on lopettelemassa mittavaa uraansa, ja jäähyväiskiertue ulottuisi myös kotikaupunkiini Lahteen, oli keikalle päästävä antamaan viimeiset hyvästit mahtavalle musiikille ja mahtaville muusikoille.

Pari viikkoa sitten ollut keikka pienessä lahtelaisklubissa täytti kaikki odotukset. Se oli hieman yli tunnin verran Laika-tykitystä. Hillitöntä surffailua, kieroja rytmivaihdoksia, leijailevaa tunnelmointia. Pienellä setillä suurta ääntä aikaansaaneen rumpali Janne Haaviston ja kyyryssä fiilistelleen basisti Tom Nymanin luoma rytmi on niin vankka, että siihen voisi perustaa valtion. Helppo on siinä taiturimaisen kitaristi Mikko Lankisen ja kitaristi/urkuri Matti Pitsingin luoda sävelmaisemia. Ja niitähän riitti. Olin niin ekstaasissa koko keikan ajan, että en tarkalleen edes muista mitä biisejä Laika soitti. Ainakin Boris Jeltsinin orkesterinjohtamiskyvyille omistettu Boris The Conductor paukutettin läpi antaumuksella. Saattoi olla että oma Laikasuosikkini Cafe Equator tuli myös jossain välissä, tai sitten ei. Yhtä kaikki, keikka oli täydellinen.

Jos ette mitään muuta keikkaa aio enää tänä vuonna käydä katsomassa, tehkää itsellenne elinikäinen palvelus ja menkää katsomaan Laikaa sen jäähyväiskiertueelle. Kosmonauttimme soittavat viimeisen Suomen keikkansa Tavastialla 12.10. ja suuntaavat sen jälkeen USA:n, jossa vetävät parissa viikossa 13 keikkaa päättäen uransa 1.11.2008. Continental Clubilla Austinissa, Texasissa.

Alla vielä jo aiemmin mainitsemani Cafe Equatorin live-esitys. LONG LIVE THE LAIKA!

New Jerseyn jengi

Joskus sitä toivoo, että olisi syntynyt hieman aiemmin. Ja sattunut olemaan tietyissä paikoissa tiettyyn aikaan, esimerkiksi Clevelandin Agora-klubilla 31. elokuuta 1978. Ai miksikö? Koska silloin siellä vedettiin aika perhanan kova keikka.

Southside Johnny (oikealta nimeltään John Lyon) oli 1970-luvulla New Jerseyn musiikkiskenen kovia nimiä Bruce Springsteenin kanssa. Springsteen pääsi koko maailman tietoisuuteen, Southside Johnny ei. 70-luvun puolivälissä ystävykset vierailivat välillä toistensa keikoilla. Springsteenillä oli jo tuolloin mukana E-Street Band, jossa soittivat alusta lähtien mm. Steve Van Zandt, Danny Federici ja Garry Tallent sekä 70-luvun puolivälistä alkaen myös Roy Bittan, Clarence Clemons ja Max Weinberg. Southside Johnny puolestaan esiintyi Asbury Jukes -bändinsä kanssa. Jukesin torvisektiossa muuten soitti vuodesta 76 lähtien (ja soittaa edelleen) Conanin showsta tuttu Richie "La Bamba" Rosenberg.

Springsteen soitti 70-luvuilla keikoilla omaa kappalettaan The Fever, joka -kuten Eric Altermanin kirjassa Springsteen, Amerikan Ääni kerrotaan- sai yleisön transsiin. (Luen tuota kirjaa juuri nyt, ja se on muuten loistava.) Springsteen ei ikinä levyttänyt tuota keikkasuosikkia, ja se julkaistiinkin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1999 18 Tracks -levyllä. En tiedä onko Springsteen esittänyt tuota kappaletta keikoilla sitten 70-luvun vuosien, joku viisaampi voisi valaista minua tässä asiassa.

Clevelandin Agora-klubilla tuolloin elokuisena iltana lähes kolmekymmentä vuotta sitten oli Southside Johnnyn keikka. Keikka alkoi lähes 3 tuntia myöhässä, koska Johnny odotti kitaristi Miami Stevea (Steve Van Zandt) saapuvaksi paikalle. Lopulta Steve saapui ja myöhemmin lavalle hyppäsi myös Springsteen. Koko jengi esitti jossain vaiheessa iltaa The Feverin, ja meidän onneksi se on videolla ja youtubessa. Maaginen hetki. Olisinpa ollut paikalla.


Bonus MP3:: Bruce Springsteen & E-Street Band - The Fever (link: ickmusic)
- Liveäänitys toiselta Clevelandin keikalta, uuden vuoden aattona 1978. Tässä ei ole mukana Southside Johnnya, pelkästään Bruce ja E-Street Band. Äänelaatu on mainio. Löytyy tuolta ickmusicin sivulta part three -osasta, josta voi ladata roxy3.zip-nimisen tiedoston.

Huuliharppu ja hanuri

Joskus 8 vuotta sitten näin Ismo Alanko Säätiöltä parikin loistavaa keikkaa. Haitarin ääressä hääri silloin mies hameessa, Kimmo Pohjonen, joka sai välittömässä meikäläisen sympatiat puolelleen. Se mies on totaalisen punk, rock ja kaikkea siltä väliltä. Suvereeni muusikko, energinen ja ainutlaatuinen esiintyjä.

Häpeäkseni tunnustan, etten ole juurikaan tutustunut Pohjosen uraan noiden Säätiö-aikojen jälkeen. Viime vuosien soololevyt ovat menneet täysin ohitse. Samoin yhtään soolokeikkaa (jotka kuulemma vievät tajunnan todella kauas) ei ole valitettavasti tullut nähtyä. Lepyttelen huonoa omatuntoani tällä Ylen Elävän arkiston videolla, jossa Kimmo Pohjonen ja Arto Järvelä, eli Pinnin Pojat, esittävät mainion soittimia ylistävän kappaleensa vuonna 1996. Tämä on sitä kansan musiikkia, taidolla, tunteella ja huumorilla tehtyä.

Pinnin Pojat - Joka Pojan Toive

Mitä pomosta jäi käteen?

Bruce Springsteenin ja hänen adjutanttiensa keikka viime perjantaina oli ja meni. Paikan päällä olleena tunnelma oli hieno. Ensi kertaa pomon nähneenä ajatukset keikasta olivat pääosin positiivisia. Paljon hienoja biisejä, muutama turha kappale, hieman saarnaajameininkiä, yleisön kosiskelua, tiukkaa soittoa. En ole mikään stadionkeikkojen suurin ystävä, ehkä siksi en jaksa hehkuttaa sinänsä loistavaa keikkaa maasta taivaisiin. Olisi mahtavaa nähdä Springsteen jossain pienemmässä ympäristössä, esimerkiksi Tom Waitsin tapaan jossain vanhassa teatterissa, mutta tämä toive taitaa jäädä suureksi haaveeksi.

Tässä vielä muutamalla ranskalaisella viivalla mietteet Olympiastadionin konsertista.

- Clarence Clemons on vanha mies, ei jaksa enää kauaa mukana.
- Springsteen on myös vanha mies, mutta jaksaa vielä pitkään.
- Miten Max Wainberg jaksaa rummuttaa yli kolme tuntia tuolla intensiteetillä ja voimalla?
- Soundit paranivat loppua kohden, alussa biisit meinasivat hieman puuroutua.
- Point Blank oli hieno, harras veto kaiken kaahauksen keskellä.
- American Land oli yhtä juhlaa alusta loppuun, me like!
- Oli hienoa kuulla yksi suosikeistani Youngstown, joka ilmeisesti soitettiin ensimmäistä kertaa Euroopassa tällä kiertueella. Akustinen alkuperäisversio The Goast Of Tom Joad -levyllä on mainio, mutta tämä E Street Bandin kanssa kiertueella esitettävä rokkaava sähköinen versio on vähintään yhtä hyvä. Itselleni keikan kohokohta oli saada kuulla Nils Lofgrenin soolo Youngstown biisin lopussa. Mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista kitarasooloista. Repivä ja kakofoninen, kuin epätoivoinen huuto pimeydessä. Alla on youtube-video tuosta biisistä Live In New York dvd:ltä. Lofgrenin soolo alkaa kohdasta 4:17 ja kestää yli minuutin. Siinä ei ole sekuntiakaan turhaa.

Kymmenen kysymystä musiikista

Kuuleville korville bloggasi aiemmin tällä viikolla musiikkikyselystä, jossa piti valita levyjä tiettyihin tilaiteisiin. Sunnuntaimusiikkia seurasi perässä. Tässä tulee omat vastaukseni. Harvinaisen hankalaa tuon tekeminen oli, vaihtoehtoja jokaiseen kohtaan tuli useita ja valinta oli lopulta tehtävä lähestulkoon arvalla.

1. Yksi levy, joka muutti elämääsi
YUP - Yövieraat
- Tajusin, että suurin osa maailman musiikista on sanoituksellisesti täyttä paskaa.

2. Yksi levy, jonka olet kuunnellut useammin kuin kerran
Eric Clapton - Unplugged
- Tämä opetti minulle aikoinaan, kuinka akustista kitaraa täytyy soittaa. Edelleen kestosuosikkeja.

3. Yksi levy, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle
Neil Young - Harvest
- Koska siinä on kaikki.

4. Yksi levy, joka teki sinusta hupakon
Mikko Alatalo - Suomalainen Reissupoika
- Jos mies voi olla hupakko, niin olen sitä tämän levyn takia. Vaikka tämä onkin tarttunut mukaani jostain ilmaiseksi, niin kyllä, tunnen syvää häpeää, mutta samaan aikaan myös salakavalaa ylpeyttä.

5. Yksi levy, joka sai sinut melkein sekomaan
Iron & Wine - The Shepherd's Dog
- Kun muutaman kuuntelukerran jälkeen tajusin, miten uskomaton kokonaisuus se on.

6. Yksi levy, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin
Marvin Gaye - What's Going On
- Mies ei itke musiikin takia. Jos itkisin, kyyneleet vuotaisivat Marvin Gayen tahtiin.

7. Yksi levy, jonka toivoisit tulleen tallennetuksi
Ne levyt, jotka Led Zeppelin olisi tehnyt, jos John Bonham olisi jäänyt eloon.

8. Yksi levy, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan levytetty
- Koko Celine Dionin tuotanto. Ajan, tilan ja elämän tuhlausta. Niistä artisteista, joita itse kuuntelen, valitsen Zen Cafén Stop-levyn. Sitä levyä tehdessä bändin olisi pitänyt uudistua rajusti, mutta ei. Sama kaava, mutta aiempaa huomattavasti huonommat biisit.

9. Yksi levy, jota kuuntelet paraikaa
Jussi Syren And The Groundbreakers - Heartagrass (An Acoustic Tribute To HIM)
- Inhoa HIMiä, mutta olen ihastunut tähän hillbilly-coverlevyyn. Iloista tiukan soiton juhlaa.

10. Yksi levy, jonka olet aikonut kuunnella
John Coltrane - A Love Supreme
- Hankin tämän vielä joskus ja kuuntelen Coltranen tenorisaksofoonin ääntä pimeänä kesäyönä mökillä, järven rannalla, kun kaikki muut jo nukkuvat.

Siinä oli minun vastaukset. Tästä eteepäin tämän blogin päivitystahti hieman hiljenee, sillä kesäloman alkuun on enää n. 3 tuntia. Loma on hyvä aloittaa Bruce Springsteenin konsertilla tänä iltana, siitä saatan blogata jotain ensi viikolla. Jos helteiltä ehdin.

Aina sama tunne

Joka ikinen kerta tämä saa ihon kananlihalle. Voimakasta ja haurasta samalla kertaa, kuten jo aiemminkin mainitsin. Kiitokset voitte osoittaa la Blogothequelle.

#93.6 BON IVER - Skinny Love
Uploaded by lablogotheque

Coppolan pieni Jackie

Tiedättehän tuntee, kun muistaa jotain, jonka oli jo unohtanut niin, ettei muistanut sen olevan olemassakaan? Näin kävi minullekin, kun kuulin bändiä nimeltä Little Jackie.

Vuonna 1997 Imani Coppola julkaisi debyyttilevynsä Chupacabra, joka risteytti surrealistisella tavalla poppia ja hiphoppia erilaisiin sampleihin. Siltä lohkaistun sinkun Legend Of A Cowgirl video sai melko paljon soittoaikaa MTV:ssä, mutta levy jäi jotenkin unohduksiin. Hankin levyn joskus vuonna 1998, ja vaikkei kukaan kavereistani sitä ymmärtänytkään, se on mielestäni loistava ajankuva. Yksi parhaista ja samalla omituisimmista debyyttilevyistä, mitä 90-luku meille tarjosi. Coppola oli nykyajan kukkaislapsi, jonka laulut olivat täynnä riemukkaita tarinoita.

Chupacabran jälkeen Coppola ajautui erilleen levy-yhtiä Columbiasta ja putosi tyhjiöön. Hän on itse sanonut debyyttilevynsä ajoista seuraavaa: "I don't know shit about music. I don't know shit about songwriting. I don't know shit about art... and here I am, doing it professionally?"

MP3-linkkinä on Chupacabran avausbiisi I'm A Tree. Se samplaa The Doorsin Soul Kitchen -biisin riffiä ytimekkäisiin Keep your head up! -riimeihin ja Coppolan soittamiin viulu-melodioihin. Täysin vastustamatonta. Täysin 90-lukua.

Ja miten se Little Jackie liittyy tähän kaikkeen? Siten, että se on bändi, jossa Imani Coppola nykyisin laulaa ja tekee uutta tulemistaan ohjelmoija Adam Pallinin kanssa. Ja tekeekin sen hienosti. Coppolan riimit osuvat jälleen kohdilleen, ihan kuin 11 vuotta sitten. 28 Butts -biisissä Jeesus on rocktähti ja Elvis oli se, joka muutti veden viiniksi. Kun kieli ja mieli ovat hallussa, tulos on komea.

Little Jackie julkaisee ensimmäisen levynsä The Stoop TÄNÄÄN. Se ratsastaa Amy Winehouse/Mark Ronson -tyylisellä doo-wop -otteella eteenpäin, mutta enemmän hiphop-vireellä ja kikkailevimmilla sanoituksilla. Hankkikaa se. Ja hankkikaa Chupacabra. Sitten miettikää miten paljon olette itse muuttuneet 11 vuodessa.

MP3:: Imani Coppola - I'm A Tree (Zshare)
MP3:: Little Jackie - 28 Butts (link: Soul Sides)
MP3:: Little Jackie - The World Revolves Around Me (link: A VC)

Maailman paras radioasema, jenkkiläinen KCRW, taltioi Little Jackien keikan radiostudiossa puolitoista viikkoa sitten. Monta uuden levyn biisiä sekä juontaja Nic Harcourtin ammattitaitoinen haastattelu. Tuttuun KCRW-tyyliin keikka on katsottavissa kokonaisuudessaan netissä. Liitin sen tuohon alle. Jos player ei jostain syystä toimi, linkki on tässä.

Puolimatkassa

Nyt kun vuotta on puolet takana ja toinen mokoma edessä, on aika tehdä pikainen välikatsaus alkuvuoden parhaista biiseistä. Paljon hyvää musiikkia on tehty ja toivottavasti paljon hyvää on vielä tekemättä. Vuoden lopussa voi sitten katsoa, kuinka pitkälle nämä alkuvuoden hehkutukset kantavat lopullisilla top10-listoilla. Levyjen osalta en viitsi vastaavaa listausta nyt tehdä, sillä niin vähän olen niitä alkuvuonna hankkinut. Mainittakoon kuitenkin, että Duffyn Rockferry, Reino & The Rhinoksen Tähän Tyyliin sekä Laura Sippolan Mieli-ep ovat olleet ne, jotka kotistereoissa useimmiten ovat soineet. Yksittäisten kappaleiden kohdalta listaukset kuitenkin näyttävät seuraavilta:

Parhaat ulkomaalaiset biisit
:: Duffy - Warwick Avenue
:: Duffy - Stepping Stone
:: Isobel Campbell & Mark Lanegan - Back Burner
:: Gnarls Barkley - Who's Gonna Save My Soul
:: Shelby Lynne - Just A Little Lovin’
:: Sigur Rós - Gobbledigook
:: Ndidi Onukwulu - SK Final
:: Ndidi Onukwulu - The Lady & E
:: Cat Power - New York
:: Aimee Mann - The Great Beyond

Parhaat suomalaiset biisit
:: Reino & The Rhinos - Toivoo
:: Reino & The Rhinos - Ylellistä Elämää
:: Laura Sippola - Kaunis Mieli
:: Matti Johannes Koivu - Ei tippa tapa
:: Soul Tattoo - Highlight

Mies huipulla

Bruce Springsteenin kappaleista on vaikea tehdä omia versioita. Alkuperäiset ovat niin kallioon hakattuja, että vain harvat ovat löytäneet niihen jotain omaa näkökulmaa.Niistä covereista mitä itse olen kuullut on parhaiten onnistunut Thea Gilmoren herkkä Cover Me. Myös Bonnie "Prince" Billyn ja Tortoisen totaalisesti sivukujille viemä Thunder Road on kaikessa erilaisuudessaan varsin piristävä, varsinkin kun tietää miten heikoille jäille astutaan kun kosketaan erääseen maailmankaikkeuden parhaimpaan rakkauslauluun.

Alkuvuodesta lainasin kirjastosta jonkin Springsteenin tribuuttilevyn. En enää edes muista sen nimeä, niin mitäänsanomatonta sen anti oli. Onneksi joukossa oli yksi poikkeus. Ja se poikkeus on siitä lähtien ollut jatkuvassa soitossa, myös itse kitaralla rämpytettynä. Kyseessä on Nils Lofgrenin versio kappaleesta Man At The Top. Se on parempi kuin alkuperäinen. Paljon parempi.

Springsteen kirjoitti Man At The Topin vuonna 1983 ja esitti sitä muutamaan otteeseen keikoillaan parina seuraavana vuotena. Sen jälkeen se ei enää kuulunut keikkaohjelmistoon. Ensijulkaisu tapahtui vasta vuonna 1998 Tracks-boksilla. Pomon luottokitaristi, E-Street Bandin Nils Lofgren on kuitenkin esittänyt laulua omilla soolokeikoillaan ja sanonut sen olevan suosikkibiisinsä Springsteenin laajasta lauluvalikoimasta.

Lofgren on mainio kitaristi ja sielukas laulaja. Man At The Topissa akustinen soi miehen käsissä todella kuulaasti ja kirkkaasti. Tämä laulu ei tarvitsekaan tuekseen mitään muuta kuin kitaran. Liika kuorrutus pilaisi tunnelman.

MP3:: Nils Lofgren - Man At The Top(Z-Share)

Alkuperäinen Springsteenin kappaleen voi käydä kuuntelemassa täältä.

Bonus:
MP3:: Bonnie "Prince" Billy & Tortoise - Thunder Road (link: Cloak & Dagger Media)

TOP 3, osa 4

The Tindersticks - Another Night In (live)
Stuart Staplesin epätoivon ja raivon rajoilla köhivä baritoniääni on jotain käsittämättömän komeaa. Tässä live-esityksessä vuoden 1997 Curtains-levyn avaava Another Night In vedetään läpi sellaisella hiljaisella vimmalla, että siinä heikommat kaatuu.
MP3:: The Tindersticks - Another Night In (live) (link: Superb Live)

The Cannanes - Asleep
Inhoan termiä indie. Ensimmäinen reaktioni indie-musiikkia kohtaan on jyrkkä ei. The Cannanes on kai indietä. Se teki tämän indie-kappaleen vuonna 1996, kun termi indie oli vasta pulpahtamassa kaikkitietävien musiikkitoimittajien ja -kriitikoiden suusta ulos. The Cannanes on Australiasta. Muuta ei tarvitse tietää, koska muuta tiedettävää ei ole. Asleep on vähän yli 2 minuttia loistavaa indie-poppia, se jää päähäsi soimaan kiertäen siellä kehää loppupäivän.
MP3:: The Cannanes - Asleep (link: motel de moka)

Da Cruz - Sarah
Todellista maailmanmusiikkia. Mariana Da Cruz ammentaa laulunsa brasilialaisesta sambasta ja bossanovasta sekä portugalilaisesta fadosta. Miksaa niitä elektroon ja globaaliin poppiin Sveitsiläisten muusikoiden kanssa. Tuloksena paljon energiaa ja kesäistä mieltä.
MP3:: Da Cruz - Sarah (link: Aurgasm)

Ääni Torontosta

Kanadalaisella Ndidi Onukwululla (lausutaan in-DEE-DEE on-NOO-kwoo-loo) on ääni, jossa sekoittuvat kiehtovasti Norah Jones ja Amy Winehouse. Ääni, josta moni on kateellinen. Onukwulu on pohjimmiltaan blues-artisti, mutta nigerialaisen jazz-muusikko isänsä vaikutuksesta soppaan sekoittuu myös jazzia. Sekä hieman gospelia, reggaeta ja boogieta. Kaikesta tästä on suodattunut neidon toinen levy The Contradictor, joka aiheuttaa maailman bloggauspiireissä ansaittua säpinää. Tämän vuoden jälkeen maailma tuntee toisenkin Torontolaisen muusikon Neil Youngin lisäksi.

Onukwulu on todennut musiikkinsa perussävyn olevan tumma. Teksteissä maailma usein romahtaa tai on ainakin romahtamaisillaan, mutta samaan aikaa musiikki etenee upbeat-tunnelmissa. Kontrasti on kiehtova.

The Contradictorin avausraita SK Final on eksynyt soittimeeni viime viikkoina todella usein. Sen alku parasta uutta musiikkia pitkään aikaan. Rumpujen, basson ja kitaran rytmi kuljettaa Onukwulun ääntä rennosti eteenpäin. En ole yhtä innostunut torvien kuorruttamasta kertosäkeestä, ehkä siksi, että tuo A-osa on niin mainio. Joka tapauksessa tämä on tyylikästä, ajatuksella tehtyä musiikkia.

Eilen huomasin, että myös levyn kakkosraita, The Lady & E, on yhtä mainio. Se on hitaampi kappale, täynnä tunnetta. Tätä vauhtia olen ensi viikkoon mennessä todennut koko levyn olevan täyttä timanttia.

MP3:: Ndidi Onukwulu - SK Final (link: Obscure Sound)
MP3:: Ndidi Onukwulu - The Lady & E (link: Obscure Sound)

Callahanin tanssija

Kukaan ei tunne Bill Callahania. Hän on marginaalien mies, joka toimi aiemmin nimella Smog. Se nimi saattaa joillekin olla tuttu High Fidelity -elokuvasta, jonka soundtrackilla on Smogin biisi Cold Blooded Old Times. En tosin kuollaksenikaan muista, miltä se kuulostaa, enkä jaksa sitä nyt mistään esille kaivaakaan. Pääosassa on nimittäin nyt miehen ensimmäiseltä omalla nimellään tehdyltä Woke On A Whaleheart -levyltä (2007) löytyvä hieno Diamond Dancer, jonka latasin täysin mutu-tuntumalla Alan Williamssonin mainiosta Sixeyes-blogista.

Tässä laulussa on kaikki kohdallaan, ja mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä enemmän palaset naksahtavat paikalleen. Pumppaava basso, Elisabeth Warrenin hienot viulu-riffit, hennosti taustalla verkkoa punova kitara. Ja tarinankertoja Callahanin laulu, joka vähäeleisesti paljastaa laulun päähenkilön ajatukset. Vähäeleisesti mutta tarttuvasti.

MP3:: Bill Callahan - Diamond Dancer (link: Sixeyes)

Franz goes afrobeat

Kaivakaa Tomahawk-kirveenne ja leijonantaljanne esiin. Franz Ferdinand on laittanut nettisivuilleen esimakua siitä, miltä yhtyeen kolmas levy SAATTAA kuulostaa. Bändi on innostunut afrobeatista, jopa niin paljon että maaliskuussa soittivat Liverpoolissa yhden biisin yhdessä malilaisen ngoni-soittajan ja senegalilaisen percussionistin kanssa. Sinänsähän tämä uusi suunta kuulostaa varsin loogiselta. Ferdinandit kun ovat aina tehneet musiikkia, jota pitää tanssia ja jorata. Afrikkalaiset vaikutteet vain jatkavat ja rikastuttavat tätä perinnettä. Odottavan aika on jälleen pitkä, vaikuttaa nimittäin siltä, että kukaan ei tunnu tällä hetkellä tietävän koska uusi levy on tulossa.

Musculöeser Körperin groovit

Aiemmin bloggaamani Reino & The Rhinos on saanut tiukan kilpailijan tämän kesän virallisen kesämusan tittelliin. Mutta ensin hieman sivistystä.

Wikipedia kertoo Viitasaaresta mm. seuraavaa: Viitasaaresta tuli kaupunki 1. tammikuuta 1996. Ouluun kertyy matkaa 243 km. Viitasaaren naapurikunnat ovat Kannonkoski, Keitele, Kinnula, Kivijärvi, Pihtipudas, Vesanto ja Äänekoski.

Mutta mutta. Nyt nähdään taas internetin perisynti, sen rajallisuus ja hitaus. Ei mainitse wikipedia Viitasaaren suurinta vientituotetta, Musculöeser Körperiä. Kannattaisi mainita, niin tulisi sitä katu-uskottavuutta. Vaikka Körperin nimestä tuleekin mieleen jokin Rudi Völlerin ja Baden Badenista kotoisin olevan Birgitin kolmipäinen äpärälapsi, niin bändi on kaikkea muuta. Se on iso kasa voita perunamuusissa, valkoista suklaata hunajakulhossa ja sairaan iso tynnyri täynnä kotimetsissä keitettyä pontikkaa. Se on Krupsin monitoimikonesekoitin täynnä noita aineksia. Se on Suomen parhaiten varjeltu salaisuus. Ja sillä on groovit tiukalla. Kiitos Ville vinkistä!



Ps. Kuunnelkaa tuolta myspace-sivulta Worth Your Money. Se on hillittömän hyvää soulia. Kuunnelkaa Nahkaviittainen Kotka. Se on häiriintynyt pikku kakkonen. Kuunnelkaa A Discovery Was Made. Se on krapulainen aamu viidakossa. Kuunnelkaa itse asiassa ne kaikki.

Melingon tango

Hyvä maailmanmusiikki on aina hyvää maailmanmusiikkia, oli se sitten afrobeattia, rumbaa,tangoa tai jotain muuta. Nyt mennään tuohon suomalaisten lempiosastoon, tangoon. Argentiinalainen entinen rockmuusikko Daniel Melingo tekee tangoa omalla uudistavalla otteellaan. Brittiläinen lehdistö on todennut miehen olevan "the man who's making tango seriously cool". Imagen kolumnisti Maria Veitola sanoi Melingosta puolestaan, että hänelle tango on kokaiinia, naisia, hevoskilpailuja ja viskiä. Yhdyn edellisiin luonnehdintoihin. Narigon on tarttuva biisi, ja paras tango mitä olen ikinä kuullut.

Bo Diddley 1928-2008

Eilen lähti taas yksi legenda. Taivas on jälleen paljon coolimpi paikka, kun amerikkalainen rock'n'roll- ja blues-veteraani Bo Diddley menehtyi kotonaan Floridassa. Moni nykyajan bändi on paljosta velkaa Diddleylle. Esimerkiksi U2:n Desire on rytmiikaltaan paljon velkaa Diddleyn tavaramerkiksi muodostuneelle hakkaavalle kompille. Fabulous Thunderbirds kitaristi Jimmy Vaughan on sanonut seuraavasti: "Before Jimi Hendrix, Bo Diddley was the original Wow!'". Se lause kertoo miehen merkityksestä paljon.

MP3: Bo Diddley - Who Do You Love (link:Hypeful)

Reinon virtahevot

Olen nyt tässä pari päivää kuunnellut Suomen kesän virallista soundtrackia. Kyse on Reino & The Rhinoksen pari kuukautta sitten ilmestyneestä Tähän Tyyliin -levystä. Heti alkajaisiksi voisin tokaista, että se on perhanan kova. Se on juuri niin leppoisa, aurinkoinen ja hyvälle tuulelle saava, että iskee allekirjoittaneen mukavuusalueelle näiden lämpimien päivien aikana ihan täysillä.

Suuri yleisö tietää Reino Nordinin näyttelijänä, sekä Siirin veljenä, mutta mieshän on huseerannut suomireggaen parissa jo jonkin aikaa. Pelkästään reggaeksi esikoislevyä ei kuitenkaan voi julistaa, yhtä paljon mukana on soulia ja vähän poppiakin. Soiton tanakkuus ja rullaavuus on itsestäänselvyys, soittaahan virtahepojen joukossa muusikoita mm. Soul Captain Bandista ja Giant Robotista.

Reino käsittelee lauluissaan niitä hyviksi osoittautuneita teemoja. Rakkaus ja rakkaudettomuus, kuolema ja elämä, rikkaus ja köyhyys. Asiat käsitellään usein kuitenkin pohjavireeltään hyvinkin toiveikkaalla tavalla. 12 biisiä samojen teemojen ympärillä voi jonkun mielestä olla liikaa, mutta onneksi levylle ei osu kuin pari täytebiisiä. Omaksi suosikiksi on muodostunut mustalaisviululla liikkeelle lähtevä Toivoo, joka keinuu eteenpäin hienon lyriikan kuljettamana. Ylellistä Elämää kritisoi rahan valtaa tarttuvilla säkeistöillä. Käymään Tullaan vislaa eteenpäin keppoisasti rullaillen saaden aikaan aikuisen miehen tapailemaan steppailuliikkeitä. Kaikki nuo yllämainitut voi käydä kuuntelemassa Reinon Myspace-sivuilla. Sieltä ei kuitenkaan löydy yhtä killeriä, levyn viimeistä kappaletta, Niin Monta Iltaa..., joka pysyy peruskysymysten äärellä.

Mihin vie tää mun elämäni, kysyn? Mihin vie pieni tieni?

Siinäpä se. Jonkun mielestä tämä levy voi olla kevyttä huttua. Omasta mielestäni se on, kuten jo aiemmin sanoin, perhanan kova debyytti. Raikas ote, reipas mieli.

MySpace:: Reino & The Rhinos

Verve remixaa taas

Viimeksi pari viikkoa sitten vakuuttelin, etteivät remixit ole meikäläistä varten. Samaa mieltä olen edelleen, mutta onneksi tälläisiä onnistuneita poikkeuksia osuu joskus matkan varrelle.

Vuonna 1965 Nina Simone äänitti New Yorkissa levyn I Put A Spell On You. Klassikko jo syntyessään. 43 vuotta myöhemmin levyn viimeinen biisi, Take Care Of Business, saa arvoisensa uudelleenkäsittelyn Verve Remixed Vol. 4 -kokoelmalla, joka julkaistiin pari päivää sitten. Ranskalainen Cédric Marszewski eli Pilooski tuo Simonen biisin vauhdilla nykypäivään. Kätten taputukset, torvet, taustakuoron huhuilut ja Simonen ääni (joka on yksi maailman parhaista) liitelevät millimetrin tarkkuudella paukkuvan rumpumaton päällä.

MP3: Nina Simone - Take Care Of Business (Pilooski Ediit) (Z-Share)
Alkuperäinen versio kuulostaa tältä: Youtube

Aito ja armoton

Mies, kitara ja ääni Jools Hollandin showssa 16. toukokuuta tänä vuonna. Viime vuoden parhaimpia biisejä uskomattomana live-esityksenä. Harva artisti osaa nykypäivänä olla näin aito, välitön ja samalla armoton itselleen. Turha jakaa ylisanoja, antakaa ajan pysähtyä, kuunnelkaa tarkalla korvalla, katsokaa silmiänne räpäyttämättä ja huutakaa sankarinne Bon Iverin nimeä.



MP3:: Bon Iver - Skinny Love (Live Jools Hollandin Showssa) (link: To Die By Your Side)