Neil on young

Alkuperäinen kuva: Wikimedia Commons / Andrea Barsanti
Palataanpa vielä hieman ajassa taaksepäin. Viime viikon torstaina Hartwall Areenalla sain vihdoin nähdä Neil Youngin livenä. (Jostain syystä missasin vuoden 2001 keikan). Olen hirvittävän huono arvioimaan tuota kokemusta millään järjellisellä tasolla, ja selitän ensin hieman miksi näin on.

Joskus 90-luvun alussa kuulin Youngia radiosta ensimmäisen kerran, hieman yli 10-vuotiaana poikasena. En ole täysin varma, mutta veikkaan biisin olleen Heart Of Gold. Sen jälkeen iso pyörä liikahti. Jätin Michael Jacksonin ja Aerosmithin taakseni, ja pidän sitä yhä yhtenä elämäni parhaista päätöksistäni. 1993 tai 1994 hankin Youngin Unplugged-levyn, jonka avulla yritin pikkuhiljaa opetalla soittamaan akustisella landolallani aivan kuten Neilkin. Yritys oli varmasti hyvä, mutta lopputulos ennemminkin säälittävä. Vasta Unpluggedin jälkeen tutustuin Youngin sähköiseen tuotantoon, lähtölaukauksena taisi olla Live Rust.

Koska Neil Young on se artisti, jota olen eniten elämäni aikana kuunnellut, ja joka on eniten muovannut musiikkimakuani kaikkina näinä vuosina, niin en todellakaan pysty antamaan mitään syväanalyysiä ensimmäisestä näkemästäni Young-keikasta. Niin muissa maailmoissa olin. Yläviidennes-blogin innoittamana kykenen kuitenkin listaamaan konsertin minulle tärkeät huippuhetket. Nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä, koska sellaisen miettiminen olisi jo täysin mahdotonta.

1. Unknown Legend. Joskus kun näen maantiellä moottoripyöriä, tämän biisin sanat soivat päässäni. ”Somewhere on a desert highway / She rides a Harley Davidson”. Kappaleen sanoitus on muutenkin todella kaunis. Ben Keithin enkelimäinen steelkitara sai ihon kananlihalle.

2. Words & No Hidden Path. Varsinaisen setin kaksi viimeistä kappaletta. Raivoisaa, jumalaista kitarointia. Ilmavaa kaaosta, jossa oli kuitenkin Youngin määräämä järjestys koko ajan yllä. Välillä tuntui kuin olisin ollut myrskyn keskellä, mutta kuitenkin täysin turvassa. Wordsin temmonvaihtelut kuulostavat aina yhtä mahtavilta ja No Hidden Pathin 15 minuutin vyörytyksessä ei ollut nuottiakaan liikaa.

3. Cortez The Killer. Yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Suljin silmäni kun tämä alkoi soida.

4. Old Man. Tätä biisiä olen kuunnellut ehkäpä eniten Youngin tuotannosta. Kitarakuvio on puhdasta taikaa.

Kaiken kaikkiaan keikalta välittyi sellainen aitous ja rehellisyys, josta monet nykyajan mukacoolit bändit voisivat ottaa oppia. On äärimmäisen ihailtavaa, että 62-vuotias vanhus pystyy rokkaamaan noin nuorekkaasti ja tuollaisella vimmalla. Erityiskiitokset myös bändille, joka soitti raskaatkin biisit ilmavasti. Rick Rosas on The Basso, siinä miehessä on ihailtavaa viileyttä. Soundit areenalla olivat areenasoundeiksi mielestäni todella hyvät.

Unohtumaton kokemus. Kiitos Neil.