Mitä pomosta jäi käteen?

Bruce Springsteenin ja hänen adjutanttiensa keikka viime perjantaina oli ja meni. Paikan päällä olleena tunnelma oli hieno. Ensi kertaa pomon nähneenä ajatukset keikasta olivat pääosin positiivisia. Paljon hienoja biisejä, muutama turha kappale, hieman saarnaajameininkiä, yleisön kosiskelua, tiukkaa soittoa. En ole mikään stadionkeikkojen suurin ystävä, ehkä siksi en jaksa hehkuttaa sinänsä loistavaa keikkaa maasta taivaisiin. Olisi mahtavaa nähdä Springsteen jossain pienemmässä ympäristössä, esimerkiksi Tom Waitsin tapaan jossain vanhassa teatterissa, mutta tämä toive taitaa jäädä suureksi haaveeksi.

Tässä vielä muutamalla ranskalaisella viivalla mietteet Olympiastadionin konsertista.

- Clarence Clemons on vanha mies, ei jaksa enää kauaa mukana.
- Springsteen on myös vanha mies, mutta jaksaa vielä pitkään.
- Miten Max Wainberg jaksaa rummuttaa yli kolme tuntia tuolla intensiteetillä ja voimalla?
- Soundit paranivat loppua kohden, alussa biisit meinasivat hieman puuroutua.
- Point Blank oli hieno, harras veto kaiken kaahauksen keskellä.
- American Land oli yhtä juhlaa alusta loppuun, me like!
- Oli hienoa kuulla yksi suosikeistani Youngstown, joka ilmeisesti soitettiin ensimmäistä kertaa Euroopassa tällä kiertueella. Akustinen alkuperäisversio The Goast Of Tom Joad -levyllä on mainio, mutta tämä E Street Bandin kanssa kiertueella esitettävä rokkaava sähköinen versio on vähintään yhtä hyvä. Itselleni keikan kohokohta oli saada kuulla Nils Lofgrenin soolo Youngstown biisin lopussa. Mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista kitarasooloista. Repivä ja kakofoninen, kuin epätoivoinen huuto pimeydessä. Alla on youtube-video tuosta biisistä Live In New York dvd:ltä. Lofgrenin soolo alkaa kohdasta 4:17 ja kestää yli minuutin. Siinä ei ole sekuntiakaan turhaa.