Vuoden parhaat palat

Tämä ei ole koskaan ollut näin vaikeaa. Vuonna 2006 ykköseksi oli helppo nostaa Neko Casen Hold On, Hold On, vuonna 2007 yhtä selvä valinta oli Arcade Firen Keep The Car Running. Viime vuonna Laura Sippolan Kaunis Mieli oli SE biisi, jonka ylitse yksikään muu kappale ei pystynyt nousemaan. Mutta nyt. Mitä nyt? Miksi tämä nyt sitten on näin helvetin hankalaa. Tarjonta ei ainakaan ole huonompi. Ehkä tässä käy niin, että todellinen kuva tästä vuodesta muodostuu vasta joskus juhannuksena 2010. Etäisyyden ottaminen usein auttaa.

Yritetään kuitenkin. Koska perheellisenä ja työssäkäyvänä ihmisenä en ole keksinyt aikatyhjiötä, jossa voisin kuunnella uusia levyjä viikoittain, koostuu tärkein listani tänäkin vuonna yksittäisistä biiseistä. Lista näyttää koostuvan pääasiassa varsin rauhallisista biiseistä. Kun tulee enemmän ikää, alkaa näköjään sisältö tulemaan volyymin edelle. Eli näin sen kuulin.

VUODEN 10 PARASTA BIISIÄ:

1. Hiskias Möttö & Mojakka - Lännen Lokari
Kaikki on sanottu täällä. Monipäisen Mojakan poljentoa ei vaan voi vastustaa. Tämä Hiski Salomaan vuoden 1930 klassikon versiointi on ehkä eniten kuuntelemani kappale vuonna 2009.

2. Pohjolan Ilmari - Kohtaaminen (MySpace)
Paluu lapsuuden kesiin. Aivan vastustamaton rallatus, jota viheltin ajatuksissani koko loppuvuoden. Jotain niin aitoa, että en tätä vieläkään täysin tajua.

3. Melody Gardot – Who Will Comfort Me (YouTube)
Ääni, jonka edessä voi vaan levittää kätensä. Nerokaan yksinkertainen rytmi, joka pysyy paketissa sortumatta missään vaiheessa ylikiivaaseen kaahausvaihteeseen.

4. Samuli Putro – Tuhkaa Korulippaassa (YouTube)
Joidenkin mielestä tekonäppärää mukataiteellista fraasien toistelua. Ne mitään tiedä. Hieman epätasaisen albumin paras biisi, koruttoman kaunista kerrontaa.

5. Serena Ryder - Racing In The Street (YouTube)
Bruce Springsteenin biisiä ei kukaan ole koskaan coveroinut näin hienosti. Häikäisevä taideteos, jossa olennainen on ymmärretty täydellisesti.

6. Portugal. The Man – Guns And Dogs (YouTube)
Sekametelisoppaa Alaskasta. Yhtä aikaa myrskyisen hämärää ja kristallinkirkasta. Tuli jostain eteeni ja jäi siihen.

7. Monsters Of Folk – Temazcal (YouTube)
Superkokoonpanon ainoa biisi, mikä jäänee eloon. Soundeiltaan mestariluokkaa, jokainen nuotti soi kuten sen on tarkoitettukin.

8. Bob Dylan – Beyond Here Lies Nothin’ (YouTube)
Voiko Dylanin bluesin nostaa tälle listalle tuntematta itseään 65-vuotiaaksi nostalgikoksi, joka on pudonnut ajan kelkasta? Mietin asiaa sekunnin murto-osan ja totesin että voi. Olkoonkin, että Dylan kierrättää tässä Howlin Wolfin loisteliasta vuoden 1957 klassikkoa.

9. Edward Sharpe & The Magnetic Zeros – Janglin
Taideopiskelijoiden kesäprojektilta aluksi kuulostava yhtye osoitti olevansa jotain kestävämpää.

10. Reino & The Rhinos – Päätön Polle
American 70-luvun hitti kääntyi Reinon käsittelyssä keinuvalla poljennolla kulkevaksi psykedelian ja surrealismin riemuvoitoksi.

VUODEN PARAS LEVY:
Hiskias Möttö & Mojakka - Värssyjä Hiski Salomaan laulukirjasta
Iski ja pirun kovaa. Ylituotetun hutun keskellä vankka ja raikas kokoelma Salomaan ralleja.

VUODEN MIES:
Leonard Cohen
Vanha mutta voimissan. Live In London -dvd on siitä oiva osoitus. Havahduin miehen lyriikoiden suuruuteen kunnolla vasta tänä vuonna.

43 blogitekstiä tänä vuonna. Kiitos ja anteeksi. Jatkuu ensi vuonna.

2xSteve,banjoista joulua!

Seasick Steve, tämän blogin yksi ehdottomista suosikeista, oli Jools Hollandin vieraana lokakuussa esittäen uuden levynsä Man From Another Time materiaalia. Mukanaan täysin mielipuolinen rumpali Steve veti pari rouheampaa vetoa sekä soolona tämän hartaan kappaleen.

The Banjo Song toimikoon tämän blogin virallisena joulubiisinä. Kuunnelkaa tätä lähes 70-vuotiasta entistä kulkuria, miestä joka on soittanut John Lee Hookerin kanssa, esiintynyt Glastonburyssa yli 60 000 ihmiselle ja kaatanut kansaa festivaaleilla myrskyn lailla. Näin soi todellinen musiikki. Lopussa on miehellä lähes tippa linssissä.



Sitten vähän railakkaampaa menoa. Kaikki 80-luvulla nuoruuttaan viettäneet tietävät, että silloin Steve Martin oli maailman paras näyttelijä. No doubt about it, vetäkää se hymy pyllyynne.

Mies on myös hemmetin kova banjon soittaja eli voidaanko sanoa banjosti? Tässä Martin hillbilly-country-bluegrass-bändinsä kanssa Jools Hollandin showssa. Jiihaaa!!! Hyvää joulua!

Äänenpaine

Joskus nuorena sitä ajatteli että Tom Jones on vain vanhoille naisille. Että siitä Walesin karhusta voi pitää vain, jos haluaa menettää kasvonsa ja maineensa ystäviensä edessä. Kuinka väärässä sitä märkäkorvana voi ollakaan.

Sillä Tom Jones jos kuka on Laulaja. Siinä on niin iso l, että sen edessä pieni ihminen nöyristyy. Kaatuu kateudesta ja taidon puutteesta. Jos osaisin laulaa, haluaisin omata sellaisen äänen kuin Tom.

La Blogotheque teki taannoin merkittävän kulttuuriteon, kun sai tallennettua Tom Jonesilta muutaman biisin livenä hotellihuoneessa. Videolle tarttuneet esitykset ovat kaikessa karuudessaan (laulu + sähkökitara) maagisia. Tunnelma on vahva ja käsin kosketeltavissa. Yhtä hieno on esittelyteksi. Pidin erityisesti kohdasta, jossa kerrotaan kuinka äänittäjän volyymimittarit pomppasivat kaakkoon kun herra Jones avasi suunsa. Laulaja, TODELLA isolla l-kirjaimella.

Autoradiosta

Näillä kahdella on löyhä, mutta sitäkin törkeämpi yhteys: Scoda Octavian autoradio. Persoonaton musta masiina, joka parin päivän aikana loihti auton sisätilat täyteen persoonallista musiikkia.


Case 1: Hangin sointi

Ajaessa viikonloppuna autolla kauniisti mutkittelevaa syrjäistä maalaistietä radiosta (YleX) kajahti ilmoille modernia jazzia. Teki mieli pysäyttää auto, avata ovet ja laittaa volyymit täysille. Kuunnelkaa metsän eläimet, kuunnelkaa!. En ole varma kappaleesta, mutta esittäjä oli Portico Quartet.

Tämän Lontoosta kotoisin olevan neljän hengen ryhmän tavassa tehdä uuden sukupolven jazzia on jotain törkeän hienoa. Soundia maustaa "hang", vuonna 2000 Sveitsissä kehitetty teräsperkussio, joka on sukua karibialaiselle steel-rummulle ja näyttää lähinnä ylösalaisin käännetyltä wokkipannulta. Soitannallisesti hangia ei voi kutsua pelkästään rummuksi, sillä teräskuvun pinnalta soitetaan nuotteja. Useimmissa hangeissa nuotteja on kahdeksan tai yhdeksän. Hangin käyttö antaa Portico Quartetin sointiin aivan omalaatuisen leimansa, pehmeän ja kaihoisan tunnelman, jonka päällä Jack Wyllien saksofoni saa vapaasti liitää melodioitaan.

Onnellisia ovat varmasti ne, jotka näkivät Portico Quartetin lokakuun lopussa Tampere Jazz Happeningissa.

Bändiltä ilmestyi lokakuussa toinen albumi, Isla, joka menee ehdottomasti loppuvuoden ostoslistalle. Alla olevasta linkistä saa ladattua bändin vuoden 2007 debyyttilevyn biisin Cittàgazze. Suosittelen vahvasti, huikean lennokasta menoa.

MP3:: Portico Quartet - Cittàgazze (link: cyberinsekt)


Case 2: Suomireggae
Maanantai-ilta kello 21.30. Pimeämpää kuin säkissä. Kotiin ajaessa radiosta kajahtaa oman kotikaupungin pojan Raappanan Maasta Maahan. Iskee sairaan kovaa, vie mennessään. Muistinko näyttää vilkkua? Ainakin selvisin kotipihaan ehjänä. Ilmestyessään vuonna 2007 tämä meni jotenkin ohi (ja häpeän sitä), joten otan kaiken takaisin nyt.

MP3:: Raappana - Maasta Maahan (link: iLike)

Edward Sharpen ihmeellinen elämä

Volyymi tutustutti minut Edward Sharpeen ja hänen bändinsä ihmeelliseen maailmaan. Lukekaa volyymista taustat, ne ovat aina tärkeitä. Joskus tärkeämpiä kuin lopputulos. Tässä tapauksessa lopputulos on myös tärkeä.

Ja asiaan.

Joku voisi sanoa tätä hippimusiikiksi. Joku toinen taideindieksi. Kaikki määritelmät ovat kuitenkin liian tiukkoja. Unohtakaa ne ja kuunnelkaa. Tässä on näkemystä ja elämänmenoa.

Mitä enemmän tätä kuuntelee, sitä enemmän yhtyeestä tykkää. Janglin ja Home soivat juuri nyt päässäni. Soikoon, kyllä näiden voimalla synkän joulukuun pimeys ja maailman pahuus kestetään.





MP3:: Edward Sharpe & The Magnetic Zeros-Janglin (link: Planeta Pop)
MP3:: Edward Sharpe & The Magnetic Zeros-Home (link: Merry Swankster)

Miss Rockabilly

Tässä ei ole mitään mullistavaa. Pyörää saati musiikkia ei keksitä uudestaan. Ja silti, tässä on rockabillyn tulevaisuus.

Irlantilainen Imelda May kasvoi kuunnellen veljensä Elvis ja Eddie Cochran -levyjä. Sille tielle lähdettyä ei paluuta ollut. Tulos on tässä. Huikea svengi ja nainen osaa todella laulaa. Love Tattoo -levy ilmestyi viime vuonna. Pisteet kotiin siltäkin saralta, suurin osa biiseistä on neidin omaa tuotantoa.

Tässä pari livevetoa Abbey Roadin studiolta. Basisti Al Gare on sairaan kova kaveri, aivan kuningas. On aina hienoa nähdä noin taidokasta soittoa.





MP3:: Imelda May - Johnny Got A Boom Boom (link: Late Greats)

Folkvaltiaiden sauna

Olen samaa mieltä kuin monet muutkin. Superkokoonpano (Conor Oberst, Jim James, M.Ward, Mike Mogis) Monsters Of Folkin levy on osittain epäkiinnostava ja paikoin turhauttava. Pääosin se ei nouse odotustensa tasolle. Ja vika ei tässä tapauksessa liene odotuksissa.

Mutta silti joukossa on muutamia timantteja. Itse olen ihan koukussa Temazcaliin. Kadehdittavan hienoa soittoa ja laulua. Tekemällä pienet elementit oikein saadaan aikaan maaginen tunnelma.



Videolla päävokalisti on M.Ward, mutta levyllä homman hoitaa Conor Oberst.
MP3:: Monsters Of Folk - Temazcal (link: You Are The Music)

Sana Temazcal muuten tulee Nahuatlin (Meksikon) kielen sanasta temazcalli, joka voidaan englanniksi kääntää muotoon house of heat. Eli kyseessä on siis sauna.

Merirosvojahti

Pari faktaa: Norah Jonesin ensilevy on tyylikäs ja elegantti, silkkiä ja samettia. Nainen osaa laulaa ja soittaa.

Jonesin uusi levy julkaistaan ensi viikon tiistaina. Etukäteen kannattaa katsoa tämä Lettermanin showssa pari päivää sitten esitetty Chasing Pirates. Uusi soundi ei suuria tunteita herätä, mutta vihreäpukuisen taustalaulajan tyylikäs ja elegantti rumputyöskentely kylläkin.


MP3:: Norah Jones - Chasing Pirates (link: Tsururadio)

Petty lavalla

Anttilan valtavirran makua mukaileva musiikkiosasto yllätti minut viime viikolla positiivisesti. Löysin käsittämättömän halpaan neljän (4!) euron hintaan Tom Petty & The Heartbreakersin live-DVD:n Soundstage. Nyt viikon kuuntelun jälkeen voin todeta, että se on yksi parhaista konserttitaltioinneista, mitä olen koskaan nähnyt.

Petty kumppaneineen on tehnyt kaksi Soundstage-sarjan keikkaa, vuosina 2003 ja 2008. Tämä dvd-taltiointi on vuodelta 2003, keikkapaikkana ilmeisesti Chicago.

En ole aiemmin ollut mikään suuri Pettyn fani, mutta tämä DVD taisi muuttaa suunnan. Uskomattoman taidokasta ja rentoa soittoa läpi keikan. Ei turhaa kamerakikkailua. Äänenlaatu ykkösluokkaa.

Keikan keskipisteeksi nousevat Tom Pettyn lisäksi täysikasvuiselta Frodolta näyttävä soolokitaristi Mike Campbell sekä pianisti/kosketinsoittaja Benmont Tench. DVD:n huippuhetki on mielestäni kauniisti rullaava Melinda, jossa Tenchin piano liitelee aivan omissa korkeuksissa. Huikeaa soittoa.

Vuoret

En ole juuri vuorilla kiipeillyt, saati räjäytellyt reikiä junatunneleita varten. Vaikkei omakohtaista kokemusta siis olekaan, silti nämä kyseiset asiat ovat hemmetin kiehtovia. Ensimmäisen kerran huomasin sen lukiessani joskus 2000-luvun alussa amerikkalaisen Colson Whiteheadin kirjan Balladi John Henrystä. Se on kiehtova menneisyyttä ja nykyisyyttä sekoittava kertomus John Henrystä, legendaarisesta mustasta työläisestä, joka tarinan mukaan voitti höyryporan rautatietunnelin räjäytysreikien porauksessa. Whiteheadin romaani on järkäle, mutta se imi vastustamattomasti mukaansa.

Saman vaikutuksen saa aikaan Steve Earle laulullaan The Mountain. Earle voidaan hutiloiden kategorioida pelkäksi countryartistiksi, mutta tämä seitsemän kertaa naimisissa ollut entinen heroinisti on paljon muutakin. Mies on käynyt todella pohjalla, ja vaikeuksista kimpoaa se angsti ja poliittinen aktiivisuus, joka iskee lauluista läpi. Ehkäpä amerikan rehellisin artisti. Surullinen The Mountain saa aikaan kaipuun vuorille, missä en ole ikinä ollutkaan. Kun joku laulu saa aikaan tuollaisen olon, on kyseessä merkittävä biisi.

Tässä hieno liveversio.

Laa-la-lal-lal-laa!

Ilmari Pohjolalla eli Pohjolan Ilmarilla on sekavan rento meininki päällä. Tällä viikolla tämä multi-instrumentalisti julkaisi soololevyn Enkä Mä Rakasta ketään. Siinä heittäydytään lapsuusmuistojen ja lievän hulluuden läpi kohti pintavesiä jääden lopulta hymyssä suin kellumaan keskelle ulappaa, jonne ei maailman murheet ja tuulet paina. Lisää tälläistä, tästä tulee hyvä mieli. Kelatkaa nyt vaikka tätä:

Jos on tosi laiha, niin ei voi taklata
Vaan helpompaa on kavereita vaklata

Niin totta.

Pohjolan Ilmari - Kohtaaminen (MySpace)

Alaskan Portugali.

Jääkarhut, öljy ja Villi Pohjola -televisiosarja. Sellainen on Alaska. Paikka jossa olisi hienoa käydä mutta jonne ei todellisuudessa tule koskaan mentyä.

Alaskalainen Portugal. The Man puskee indie-musiikkiaan sellaisella otteella, ettei kuulija välillä tiedä ollaanko tässä Alaskassa vai Alabamassa. Jostain soulia ja bluesia täynnä olevalta soppalautaselta tästä ponnistetaan, mutta mausteita muista tyyleistä heitetään sekaan reippaalla otteella.

Portugal. The Man kävi ilmeisesti kesäkuussa Suomessakin. Miksei kukaan kertonut minulle mitään? Lääkkeeksi murheeseen olen kuunnellut bändin tämän vuoden akustiselta The Majestic Majesty -levyltä upeaa Guns & Dogs -kappaletta.

Yeah, we got some guns, got some dogs. But just like them dogs, well those guns just get bigger.

MP3:: Portugal. The Man - Guns & Dogs (acoustic) (link: Pampelmoose)

Amsterdam Acoustics

Vanhakin innostuu vielä jostain. Amsterdam Acoustics on nimensä mukainen sarja esityksiä tuossa eurooppalaisen suvaitsevaisuuden ja vapaamielisyyden keskuskaupungissa. Turhasta kilkkeestä ja blingistä riisuttua tavaraa, usein aseina pelkkä kitara ja ääni. Juuri näin musiiki on tarkoituskin esittää. Keskellä ihmisiä, keskellä elämää. Olen bongannut täältä viikon sisällä muutaman hienon uuden tuttavuuden.

Dead Pixels - When the lights go out
Loistava, loistava, loistava ääni tällä naisella!


King Jack - Go back to the sun


The Bohemes - Dead end streets

Isä, poika ja hämähäkki

Nyt menee hieman ohi tämän blogin alkuperäisen idean. Mutta tämä biisi jää soimaan päähän karmivalla tavalla.

Ja video on ehkä paras ikinä. Täynnä oleellisia huomioita, kuten esimerkiksi What if the world was made of pudding?

Garrett Davis ja Kirsten Lepore, te ootte ihan ylivoimaisia sankareita.

Myyntimies

Tämän blogin sadas postaus tulee tässä. Legendaaristen Euroshopper-juhlien (kiitos vaan taas kaverit!) kunniaksi kaivetaan esille tämä Junnu Vainion surullinen tarina. Kertomus myyntimiehen työstä ennen sotia. Teemana myös liikakansoitus ja lääkkeiden väärinkäyttö. Pahoittelen jo etukäteen.

And it must feel nice

Alkuviikosta lähdin illalla työntämään lastenvaunuja metsäteille. Poika nukahti heti. Mp3-soitin soitti silloin Matti Johannes Koivua. Jossain vaiheessa korviin
pamahti Nick Caven Moonland. En muistanutkaan kuinka loistava biisi se on. Sekunnissa tajusin, että nyt se on menoa. Tuli vaarallinen olo. Osaavatko puut puhua? Onko täällä kuuma? Odotin hiki otsalla koska iso paha susi pomppaa esiin.

Ei näkynyt sutta. Mutta täytyy sanoa, että vanha kalapuikkomies apulaisineen tykittää tuossa biisissä puhdasta rock'n'rollin ilosanomaa otteella, joka saa suuren osan tämän planeetan bändeistä menemään piiloon kammarin pöydän alle. Ja sieltä saa tulla pois vasta kun Nick-setä antaa luvan. Tappokamaa. Katsokaa vaikka itse.

Kesänjatkaja

Aamulla töihin pyöräillessä tarvitsin hanskoja. Inhottavaa kun Suomen luonto pakottaa tekemään niin. Mutta siihen tottuu parissa päivässä. Syksy iskee päälle, mutta ensi-iskusta toivottua kaikki on (lähes) yhtä hyvin kuin ennenkin. Ainakin silloin, kun kuulokkeissa raikaa Barcelonalaisen Deloreanin kappale Deli, joka tuo kesän luoksesi vaikka taivaalta sataisi mustaa lunta.


MP3:: Delorean - Deli (link: Binary Entertainment)

HEATHCLIFF!

Musiikkimaailmassa on muutama kirjoittamaton sääntö. Niistä yksi tärkeimmistä on se, ettei Kate Bushin Wuthering Heightsia saisi koskaan coveroida, koska epäonnistuminen on tiedossa jo etukäteen. Sitten jostain tulee ukulele-orkesteri, joka rikkoo tuon säännön. Ja onnistuu.
Kaikki mukaan, HEATHCLIFF!!!

Urkuvelho

Eilisillan Lahden Jazztorin bluesilta on nyt nähty ja koettu. Illan pääesiintyjänä toiminut SF Blues oli odotetun kova. Bändin vakiojäsenet Pepe Alhqvist ja Heikki Silvennoinen esittivät muutamia omia biisejään ja hoitivat kitaroinnin (Ahlqvist myös huuliharpun soiton) kotiin tyylillä. Vanha parta Eero Raittinen lauloi alkuvoimaisella vimmalla. Kovat suosionosoitukset sai Pepe Ahlqvistin 12-vuotias poika Joel, joka tuli lavalle kitaroimaan parin biisin ajaksi.

Vaikka lava oli täynnä suomi-legendoja, oli yksi silti ylitse muiden. Keskipisteessä loisti legendaarinen (Wigwam) urkuvelho Jukka Gustavson, jonka soitto sai useaan otteeseen ainakin meikäläisen pyörittelemään päätään. Täydellistä heittäytymistä, loistavaa laulua ja joltain toiselta planeetalta tulevaa sormityöskentelyä ei voinut kuin ihailla. Miehen nykykunto tuntuu olevan äärimmäisen kova.

Illan eräs kohokohta oli Gustavsonin laulama Andre "Jailbait" Williamsin klassikko vuodelta 1956, Bacon Fat. Tässä SF Blues esittää saman biisin viime vuoden jazztorilla: SF Blues - Bacon Fat (YouTube)
Ja näin menee Nasty Andren originaali: Andre Williams - Bacon Fat (YouTube)

Radion voima

Lukio-ikäisenä sankarini oli Esa Kuloniemi. Niille joille nimi ei sano mitään, kerrottakoon että Kuloniemi on bluesin suurimpia nimiä Suomessa. Hän on keikkaillut suomibluesin ison nimen Honey B and the T-Bones –yhtyeensä kanssa yli neljännesvuosisadan ajan. Muusikon uransa lisäksi Kuloniemi on tehnyt Yleisradiolle erilaisia blues- ja juurimusiikkiaiheisia ohjelmia yli 20 vuotta.

Radion kautta minäkin mieheen tutustuin. Kuloniemen Ulvovat Sudet –ohjelma muinaisessa Radiomafiassa oli se, joka sai tämän pojan joka maanantai-ilta istumaan huoneessaan radion ääressä. Elettiin 90-luvun alkupuolta. Aikaisemmin kuuntelemani Michael Jacksonin ja Hootersin kasetit saivat jäädä pölyttymään kun bluesministeri Kuloniemi johdatti minut rytmimusiikin maailmaan. Luulen että ilman tuota herätystä en kirjoittaisi tätä blogia tänä päivänä. Todennäköisesti ilman Kuloniemeä en ymmärtäisi musiikkia tänä päivänä ollenkaan.

Yksi mieleenpainuvimmista esityksistä, mitä Ulvovissa Susissa kuulin, tapahtui heinäkuussa 1996. Silloin Radiomafian studiossa Helsingin Pasilassa oli livenä esiintymässä amerikkalainen National-resonaattorikitaroiden kuningas Bob Brozman, joka räjäytti pääni. Brozman ei ole pelkästään muusikko, vaan myös etnomusikologi, kirjailija, antropologi, viihdyttäjä ja kantaaottava yhteiskuntakriitikko. Mies sotkee värikkäästi afrikkalaista, afro-amerikkalaista, intialaista ja latinalaista musiikkia keskenään. Hawaijilainen ja Karibian alueen musiikki on eritoten tämän kielisoitinvelhon sydäntä lähellä. Brozmanin kolmen biisin radio-live on taltioitu ansiokkalle BLUES POWER! The Radiomafia Roots Evening Sessions! Vol. 1 –levylle.

Brozmanin Ulvovissa Susissa esittämä Down The Road on jäänyt ehkäpä kirkkaimpana yksittäisenä hetkenä mieleen ajalta, jolloin radio oli vielä kaukana internetin edellä. Tässä Brozman esittää tuon kappaleen vuonna 2003 Australian Brisbanessa.



Brozmanin on tulossa loka-marraskuussa Suomeen esiintymään pariinkiin eri otteeseen. Suosittelen hankkiutumaan paikalle, tämä mies avaa silmänne.

Ja tässä vielä kunnia sille kelle se kuuluu. Honey B & T-Bones – Train I Ride (YouTube).

Rytmien tehosekoitin

Kuka yhdistää tällä hetkellä amerikkalaisen folkin ja bluegrassin sekä brasilialaiset rytmit parhaiten yhteen? Oikea vastaus on useille täysin tuntematon Clay Ross. Tämä jenkkiläinen kitaristi ja säveltäjä haki oppinsa kiertämällä maailmaa brasilialaisen lyömäsoitinlegendan Cyro Baptistan percussioryhmän Beat The Donkeyn mukana. Nyt Ross johtaa omaa Matuto nimistä yhtyettään, joka julkaisi tänä vuonna samannimisen albumin.

Tässä Matuto iskee vanhan gospelblues-klassikon kimppuun. John The Revelator päivitetään 2000-luvulle vakuuttavin ottein.
MP3:: Clay Ross & Matuto - John The Revelator (link: Cover lay down)

Itse biisihän on vanhaa traditionaalista kamaa. Ensimmäinen levytys on vuodelta 1930, jolloin Blind Willie Johnson vaimoineen hoiti homman näin (YouTube).
Blueslegenda Son House ei tarvinnut kitaraa mukaan, vaan tykitti tiukan puheen jälkeen versionsa pelkän kättentaputusten voimin joskus 60-luvulla. (YouTube).

Tässä videossa Ross kertoo Matuton ja musiikkinsa taustaa.

Sähkölikaa

Jotkut asiat maailmassa ovat kiveen hakattuja. Yksi niistä on Levon Helmin ääni, jota ei kurkkusyöpäkään pystynyt lannistamaan. Helm on Amerikan ja americanan virallinen suurlähettiläs, vanhempi valtiomies. Ymmärtääkseen miehen nykyisen tuotannon ainutlaatuisuus täytyy olla perillä siitä vaikutuksesta, mikä rumpali/laulaja Helmin ja kumppaneniden The Band -yhtyeellä oli rytmimusiikkiin 60- ja 70-luvulla.

Levon Helm palasi hajanaisten välivuosien jälkeen täysillä The Bandin perinteeseen parin vuoden takaisella grammyn voittaneella Dirt Farmer comebacklevyllään (josta kirjoitin viime vuonna). Voitetun syövän jälkeen uudestaan löytynyt ääni siivitti Helmin ja yhtyeen juurimusiikin ytimeen. Tänä vuonna tuota meininkiä jatkoi Helmin omalla studiolla Woodstockissa äänitetty Electric Dirt. Kitaravelho Larry Campbellin tuottama levy ottaa edeltäjäänsä enemmän askelia bluesin suuntaan. Näiden kahden levyn myötä 69-vuotias Helm on tällä hetkellä amerikkalaisen musiikkiperinteen ylimmäisellä askelmalla, ja aivan aiheesta.

Tässä laitetaan Grateful Deadin klassikkoon Tennessee Jed groovevaihde päälle. Esitys on Lettermanin showsta heinäkuun alusta. Tämä biisi on uuden levyn avausraita.


Ja täältä löytyy uuden levyn tiukkatempoinen When I Go Away, jonka rullaavuus saa gospelmaisia piirteitä mitä pidemmälle edetään. Huikea biisi.
MP3:: Levon Helm - When I Go Away (link: London, ON: Burgeoning Metropolis)

Ja bonuksena vielä Dirt Farmer -levyltä hieno The Mountain, joka on alunperin Steve Earlen käsialaa.
MP3:: Levon Helm - The Mountain (link: rollogrady)

Vapauden kaipuu

En osaa sanoa yhtä parasta levyä Bruce Springsteenin tuotannosta, mutta Darkness on the Edge of Town on varmasti ainakin lähellä ykkössijaa. Levyn monista klassikoista Racing In The Street jää itseltäni usein unohduksiin, täysin ilman syytä. Niin hieno kuvaus amerikkalaisen miehen kaipuusta vastuusta vapauteen tuo laulu on.

Hangin' Out On E Street -sarjassa artistit esittävät Springsteenin kappaleita. Ylivoimaisesti parhaiten homman hoitaa kanadalainen Serena Ryder, jonka versio Racing In The Street -klassikosta on oma itsenäinen pieni taideteos.

Vanha sielu

Jenkkiläinen, vasta 24-vuotias Melody Gardot teki vaikutuksen jo viime vuoden Worrisome Heart -levyllään. Tämän vuoden My One and Only Thrill räjäyttää potin.

Jazz ja blues lyövät elegantisti kättä tämän Philadelphian uuden supertähden käsittelyssä. Jo tarina musiikin takana on kiinnostava. Gardot loukkaantui 19-vuotiaana jäätyään polkupyörällään auton alle. Lannevamman takia hän ei voi kävellä ilman keppiä eikä istua normaalilla tuolilla. Sivuvaikutuksena ilmenee myös yliherkkyyttä valolle, mistä syystä aurinkolasit ovat koko ajan naamalla. Sympatiapisteitä ei kuitenkaan anneta ja jos musiikki ei olisi näin hienoa, tuo taustakaan ei kiinnostaisi ketään.

Olen nyt luukuttanut Who Will Comfort Me? -biisiä taukoamatta viikon ajan, eikä kyllästytä yhtään. Vuoden biisejä, epäilemättä. Sulaa vahaa ja virtaa. Viskitermein "savunmakuinen, ylellinen ja hienostunut". Tässä neito livenä Lettermanin showssa.



MP3:: Melody Gardot - Who Will Comfort Me? (link: ninebullets)

Asenne ja tyyli

Paul Weller on britannian iki-ikoni. Itsetietoisella ja -varmalla asenteella ja tyylilla jo neljällä vuosikymmenellä operoinut mies on ammentanut motownin soulista vaikutteita onnistuneemmin kuin moni muu valkoinen yrittäjä. Alla oleva kaksikko on klassikkokamaa.

The Style Council iski valkoisen soulin ytimeen Big Boss Groove -biisillään joskus 80-luvun puolivälissä. YouTube löytää tämän tiukan viisiminuuttisen livevedon. Wellerin laulusoundi, ennenkaikkea nuo "get on up!" -huudot sisältävät enemmän tunnetta kuin mitä rekkalastillinen jamesbluntteja ynnä muita mitättömyyksiä saavat aikaan.


Curtis Mayfieldin Move On Up on ehkä maailman paras biisi. Vaatii pokkaa koskea siihen. Paul Weller uskaltaa tarttua mahdottomaan ja selviytyy urakasta loistavasti. Tempo nopeammaksi, kivitalon kokoinen asenne kehiin ja epäonnistuminen ei edes käy mielessä. The Jam rokkaa tämän läpi kuten vain Weller osaa.

Vaikean laulun oiva cover

Jos syvästi masentunut lauluntekijä tekee syvästi masentavan laulun huumekoukussa riutuvasta pojasta, joka rakastaa tyttöä joka ei rakasta poikaa, niin voiko sellaisen laulun esittää iloisella rytmillä? Mélissa Laveaux esittää. Pisteet siitä, tämä on loistava versio Elliott Smithin loistavasta laulusta.

Laveaux on kanadalainen laulaja-lauluntekijä, tippa haitilaista verta sisällään. Ääni on kähisevä ja kirata soi percussiotyylillä taitavasti. Tämä blogi tykkää.


MP3:: Mélissa Laveaux - Needle In The Hay (link: aurgasm)
Alkuperäinen: Elliott Smith - Needle In The Hay (link: Grooveshark)

Paluu

Tauko venyi jopa pidemmäksi kuin luulin. Viimeiset pari kuukautta olen keskittynyt kaikkeen muuhun kuin musiikkiin, joten tänne kirjoittaminen ei todellakaan ole ollut ensimmäisenä mielessä. Ehkä nyt on kuitenkin paikallaan kertoa niistä harvoista biiseistä, mitä tässä tauon aikana on tullut kuunneltua.

Naomi Shelton
Daptone Records puskee Sharon Jonesin jälkeen uusia vahvoja naisia esiin. Naomi Shelton kasvoi laulaen gospelia Alabaman kirkoissa, mutta hän on viettänyt suuren osan elämästään myös New Yorkin soulklubeilla. Sheltonin ja Gospel Queensin levy What Have You Done, My Brother? julkaisiin viime viikolla. Kappale What Have You Done on soinut työpäivän soudtrackilla jo jonkun aikaa. Voimakasta kamaa.

MP3:: Naomi Shelton And The Gospel Queens - What Have You Done (link: soul sides)


Reino & The Rhinos
Reinon virtahevot julkaisivat vähän aikaa sitten Nuoret Siivet ep:n. Se on soinut kotistereoissa tiuhaan. Jo viime kesän keikoilla kuultu Päätön Polle -poljento (cover American 70-luvun klassikosta A Horse With No Name) on todella hieno. Ja nimibiisi on kelpoa soulia. Lisäksi Reino saa lisäpisteitä siitä, että pisti Jyrki "Jyrkiboy" Kataisen tiukoille Maria Veitolan tv-showssa. Hieno mies, tuo Reino.


Gnarls Barkley
Lyö päälle rumpukone ja anna yhden maailman parhaimman laulajan tehdä tulkinta. Mitään muuta ei tarvita. Joskus yksinkertainen antaa kylmimmät väreet. Tässä Who's Gonna Save My Soul livenä Abbey Roadin studiolla.



Tunde Adebimpe ja Neil Young
TV On The Radion nigerialaissyntyinen laulaja Tunde Adebimpe näytteli viime vuonna Jonathan Demmen elokuvasssa Rachel Getting Married. Leffassa Adebimpe esitti acapella-version Neil Youngin 90-luvun alun klassikosta Unknown Legend. Tuo biisi on yksi suosikeistani Youngin tuotannosta. Adebimpen versio on myös mahtava. Aquarium Drunkard -blogi tarjoaa molemmat versiot samassa paketissa.

MP3:: Tunde Adebimpe - Unknown Legend (link: Aquarium Drunkard)

Tauko

Pieni tauko paikallaan. Syy on alla, esikoinen sai nimittäin seuraa.


Seuraavan laulun on eräs läheinen sanonut haluavansa kuulla hautajaisissaan. Yhtä hyvin sen voi esittää tälläisissä tunnelmissa. Ja kukaan ei esitä tätä paremmin kuin jo edesmennyt lähes 350 kiloinen havaijilainen laulaja ja ukulelemestari Israel Kamakawiwo'ole. Kuulemisiin.

Israel Kamakawiwo'ole - ...Over The Rainbow
Uploaded by Sunshinemusikbox

First we take Beacon Theatre

Kuvittele itsesi menestyneeksi laulaja-lauluntekijäksi. Jossain vaiheessa henkiset asiat nousevat maallisten yläpuolelle ja muutat vuosiksi zen-luostariin Mount Baldyn vuorelle Los Angelesin lähelle. Sieltä laskeuduttuasi huomaat entisen managerisi vieneen kaikki rahasi. Pakko lähteä kiertueen päälle. Olet 74 vuotta mutta sinulla on yhä äänesi.

Kierrettyäsi ympäri maailmaa saavut viimein New Yorkiin ja esiinnyt Yhdysvalloissa ensimmäistä kertaa 15 vuoteen. Paikkana on Beacon Theatre Manhattanilla. Aika on 19.2.2009. Sinä olet nimeltäsi Leonard Cohen ja yleisö polvistuu jalkojesi juureen.

NPR taltioi konsertin. Sixeyes-blogi tarjoaa siitä muutaman biisin. Toisena encorena tullut First We Take Manhattan on loistoversio. Tämä terroristilaulu yhdistää discon, syntikkapopin ja Cohenin matalan äänen pieneksi ihmeeksi. Kitaroiden ja muiden kielisoittimien taitaja Javier Mas ujuttaa paikoin sekaan flamencoa. Aloitussäkeistö kuulostaa aina yhtä hienolta.

They sentenced me to twenty years of boredom
For trying to change the system from within
I'm coming now, I'm coming to reward them
First we take Manhattan, then we take Berlin

MP3:: Leonard Cohen - First We Take Manhattan (link: Sixeyes)

TOP 3, osa 8

Jonathan Johansson
Vielä kaksi viikkoa sitten nimi Jonathan Johansson oli minulle täysin tuntematon. Mieleen tuli vain se lähes kaima kiharapää Suomen jalkapallomaajoukkueesta. Sitten törmäsin tähän videoon, jota olen nyt katsellut lähes päivittäin.Tältä Ruotsin Johanssonilta ilmestyi helmikuussa levy En Hand i Himlen. Mutta jo viime vuoden lopulla Johansson ystävineen esitti levyn kakkosbiisin Innan Vi Faller akustisesti mainion ruotsalaisblogin PSL:n taltioidessa koko komeuden. Tyyliä, sielua ja rauhallisuutta.


Frida Hyvönen
Tämä voi olla jo monelle tuttu, mutta itselleni myöhäinen löytö. Lisää naapurimaatamme, koska nyt vain on sellainen kausi. Tämänkin kattauksen tarjoavat mainiot PSL-blogin ihmiset. Frida Hyvönen riisuu kakkoslevyltään löytyvän kasariteiniromantiikkaa tihkuvan laulunsa Dirty Dancing kaikesta turhasta. Jäljelle jää vaan laulu ja piano, Markus Krunegård tsemppaa taustalla. Herkkää herkkää.


Bobby Darin
Ja sitten jotain täysin muuta. Yritin etsiä joskus Jackie Wilsonin alkuperäisesitystä, mutta sitten törmäsin tähän. Kukaa sanoo, ettei valkoinen mies osaa tanssia? Bobby Darin osasi, huolimatta lukuisista sairauksista, jotka mursivat miehen terveyttä ja veivät hänen hautaan ennen aikojaan, vain 37 vuotiaana vuonna 1973. Darin oli loistelias laulaja ja esiintyjä, ajoituksen mestari. Tässä videossa mies on parhaimmillaan.

Horace Andy, Demis Roussos ja hiphop

Olen nyt kuukauden verran lukenut iltaisin Jeff Changin hiphopsukupolven historiaa käsittelevää kirjaa Can't Stop Won't Stop. Luulisi että ihminen ehtii kuukaudessa lukea melkoisen läjän tekstiä. Minä olen ehtinyt lukea tuota kirjaa 90 sivua. Siis yhdeksänkymmentä sivua. Eikä vika ole minussa, vaan herra Changissa.

Chang kirjoittaa pikkutarkasti ja hämmästyttävän perinpohjaisesti. Jokainen lause sisältää ainekset omaan romaaniin. Yksityiskohtien runsaus saa aikaan sen, että kaiken ymmärtämiseen menee aivan tuhottomasti aikaa. Siitä huolimatta kirja on loistava. Tai ainakin ne ensimmäiset 90 sivua.

En ymmärrä mitään hiphopista. Jos totta puhutaan, minua ei juuri kiinnostakaan tietää. Mutta koska Changin kirja (tai ainakin sen alku) onkin ennemmin sosiaali- ja kulttuurihistoriaa kuin kuvaus hiphopmusiikista, niin olen sulaa vahaa.

Chang on käsitellyt 1960- ja 70-luvun Jamaikaa ja siellä tapahtunutta politiikan ja reggaemusiikin sotkeutumista toisiinsa. Chang on kirjoittanut sivukaupalla New Yorkin South Bronxin jengeistä ja slummeista ja siellä tapahtuneesta massiivisesta työttömyyden ja rikollisuuden aallosta. Kaikki tämä on aivan tajuttoman mielenkiintoista. Ja kaikki tämä on pohjaa hiphopsukupolven synnylle. Olen juuri kohdassa, jossa aletaan kertoa kuinka Clive "Dj Kool Herc" Campbell keksi hiphopin perussoundin alettuaan soittaa breikkejä 70-luvun alussa Bronxin köyhistä elinoloista ponnistaville nuorille. Kaikki tämä tapahtui samaan aikaan, kun Suomessa radio soitti Erkki Junkkarista ja Demis Roussosta. Niin se maailma pyörii.

Changin kirjan alussa on kaksi riviä Jamaikalaisen reggae-muusikon Gragory Isaacsin lyriikkaa:

And if I don't get my desire
Then I'll set the spaceships on fire

Nuo rivit ovat jääneet soimaan päähäni. En tiedä mistä biisistä ne ovat, pitäisi kai kahlata Isaacsin tuotanto läpi. Noiden rivien innoittamana mietin reggaebiisiä, jonka voisin tähän juttuun linkittää. Törmäsin Horace Andyn uutuuteen, joka saa päättää tämän kirjallisille sivuraiteille eksynyneen vuodatuksen. Kuunnelkaa Andyn ääntä, se on yksi parhaista koko universumissa. Andy pyyhkii Demis Roussoksella lattiaa.

MP3:: Horace Andy & Ashley Beedle - Babylon You Lose (link: RCRD LBL)

Kalisevat kaviot

Juuri kun on ehtinyt toipua siitä, että Samuli Putron soololevy on huippuhetkiltään loistava ja kokonaisuudessaan ehkä hieman tasapaksu, niin ruotsalaiset näyttävät miten paketti pidetään hallinnassa.

Jenny Wilsonin toinen soololevy Hardships on se tiukka paketti. Se on levy äitiydestä ja arjen ongelmista, mutta paketoituna kimaltavaan lahjapaperiin. Rytmisiltä kokeiluiltaan levy tuo välillä mieleen hiphopin. Paikoin pianon ja pumppaavan basson taustalla Wilsonista tulee mieleen valkoinen Alicia Keys. Helsingin Sanomien arvostelussa vertaus tehtiin Joni Mitchelliin. Monilahjakkuus Wilson siirtyy astetta popimpaan suuntaa, mutta silti taiteellista kunnianhimoa tai kirkasta näkemystä hukkaamaatta. Vuoden levyjä, satavarmasti.

Tässä oma suosikki tällä hetkellä. Lämmintä henkeä ja oivallusta täynnä oleva Clattering Hooves. Alla live-esitys viime kuulta Ruotsin YLE:n eli SVT:n Popcirkus-ohjelmasta.

Mojakka

"Hyvät naiset ja herrat, lapset ja vauvat, kissat ja koirat, kirput sekä luteet. Tervetuloa kuuntelemaan Hiski Salomaan ikivihreitä ralleja loistavina uudelleen sovituksina." Näin alkaa levy, josta harva on kehä kolmosen ulkopuolella kuullut, mutta monen olisi syytä. Hiskias Möttö & Mojakka on julkaissut debyyttilevynsä Värssyjä Hiski Salomaan laulukirjasta. Se on Helsingin Kallion kapakoista ammennettua humpan, polkan, folkin ja punkin sekoitusta, joka saa kaiken muun kansan- sekä perinnemusiikin kuulostamaan pihinältä kompostin alta.

Mojakka on sekalainen seurakunta ihmisiä, levyn sisäkannen luokkakuvassa poseeraa yhteensä 13 henkeä. Solistina toimivan punk-aktiivi Juha Sarasteen lisäksi mukana on anarkisteja, talonvaltaajia, reggaetyyppejä sekä erilaisia vaihtoehtopuolen aktiiveja. Vallatut talot ja ahtaat pikkubaarit ovat ilmeisesti Mojakan ominta keikkaympäristöä.

Värssyjä Hiski Salomaan laulukirjasta ilmestyi joskus vuoden 2008 loppupuolella, mutta itse nostan sen tällä hetkellä yhdeksi vuoden 2009 tärkeimmäksi levyksi. Tehkää kuten minä ja ostakaa tuo omakustannelevy (ohjeet Mojakan kotisivuilta). Näinä hektisinä aikoina, jolloin koko Suomi odottaa Madonnan Jätkäsaaren spektaakkelia lapaset märkänä, Mojakka tuo sitä kaivattua perspektiiviä.

Levyn kiehtova yksityiskohta on kertojana toimiva Inkeri Wallenius. Ne jotka ovat itseni tavoin kultaisella 80-luvulla katsoneet televisiosta Tao Taoa sekä Peukaloisen retkiä, tunnistavat tuon ultrarauhallisen äänen.

Tässä esimakua. Appendix-coverista huonolaatuinen youtube-video, josta saa oivan käsityksen kovasta meiningistä. Tätä biisiä ei levyllä ole.
Ja tässä tunnelmia pikkujoulukiertueelta Kallion kuppiloista viime vuoden lopulta.

Lahtelainen klassikko

Hyvät ihmiset, käykää Anttilassa. Sieltä saa suomalaisen progeyhtye Haikaran vuoden 1972 esikoislevyn hintaan 3,99 euroa. Se on pilkkahinta klassikosta, joksi levyä kutsun vasta yhden kuuntelukerran jälkeen.

Jo edesmmennyt lahtelainen muusikko ja musiikinopettaja Vesa Lattunen perusti Haikaran Lahdessa vuonna 1971 yhdessä surrealistimaalari Markus Heikkerön kanssa. Lattunen oli Haikaran voimahahmo, säveltäjä, sovittaja, laulaja ja kitaristi. Heikkerö soitti rumpuja ja maalasi levynkannet. Vesa Lehtinen sanoitti ja lauloi tällä esikoislevyllä. Mukana myös sekalainen joukko puhaltajia yms.

Levyn avauskappale Köyhän pojan kerjäys on uskomaton. Siinä on kiero torviriffi. Siinä on taiderockille ominainen äkkiväärä rytmitys. Sen sanat syleilevät rauhaa ja rakkautta. Se on yhtä paljon humppaa kuin progea. Se sisältää Lehtisen kerrostalon korkuisen heiiiiiii!-huudon. Se koostuu toisilleen täysin tuntemattomista palasista ja pysyy silti tukevasti kasassa.

Haikara esiintyi vuonna 1972 Ylen musiikin teemaillassa. Köyhän pojan kerjäys -live löytyy Elävästä arkistosta. Laulajana on Vesa Lattusen sisko Auli Lattunen. Meininki on 70-lukulaisen söpöä. Levyllä tämä kappale on miljoona kertaa tykimpi, joten mars mars sinne Anttilaan.

Pienen klipin voi kuunnellä esim. täältä.

TOP 3, osa 7

Jukka Poika
En ole kalamiehiä. Siis pyyntimielessä. Syöntimielessä kylläkin. Kuha on herkkua. Ja savustettu tai loimutettu lohi. Monesti olen miettinyt, että kalastajan ammatti se vasta on rankka ammatti. Ulvovissa tuulissa ja jääkylmissä myrkyissä pyydystät silakoita. Päivästä toiseen. Mutta Jukka Poika se rallattaa Veikko Lavin Silakka-Apajan niin komeasti, että melkein voisin tarttua virveliin. Artikulaatioharjoituksena tämä humppapolkka on ylitse muiden. Kohdassa 1:15 alkaa lyhyt mutta hieno rhytm&blues tyylinen pianosoolo.


Jarkko Martikainen
Jos oli Lavin Veikko kova mies sanoittamaan, niin sitä on Martikaisen Jarkkokin. Iltana eräänä kuuntelin miehen soololevyä, ja havahduin jälleen tämän kappaleen suuruuteen. Suntuubista löytyi tälläinen alkuvuodesta sinne tuupattu video. Synkkä aihe, mutta silti jotenkin lohdullinen toteutus. Mestari se on, tuo Martikainen.
Jarkko Martikainen - Kaikki me kuolemme pian (YouTube)

Eddie Vedder
Sain vihdoin katsottua Sean Pennin kiitetyn Erämaan Armoille -elokuvan. Hieno elokuva vapuden kaihosta, rohkeudesta ja samalla myös suuresta typeryydestä. Eddie Vedderin loihtimalta soundtrackilta jäi mieleen yksi biisi. Mietin pitkään mistä tämä Hard Sun on niin tuttu. Jonkinlaisena etäisenä aavistuksena sai mieleeni, että esittikö joku tämän Suomen Idols-kilpailussa? Biisihän ei aluperin ole Vedderin käsialaa, vaan Indio nimimerkkiä käyttäneen kanadalaisen Gordon Petersonin. Kyseinen mies on tehnyt urallaan yhden levyn (vuonna 1989) ja siltä löytyy myös tuo alkuperäinen versio.
MP3: Eddie Vedder - Hard Sun (link: relax: music blog)
Se alkuperäinen: Indio - Hard Sun (YouTube)

Aamuherätys

Herään aamulla ihan tavallisella tavalla ja alan laulamaan.

OHHH oh oh oh oh oh oh!!! OHHH oh oh oh oh oh oh!!!

Upea päivä! Ei voi olla parempaa kuin tämä. Kaksi kertaa vielä!

OHHH oh oh oh oh oh oh!!! OHHH oh oh oh oh oh oh!!!

Tajutonta! Ja nyt töihin!

Virallinen video.


Annetaanpa vielä yleisölle padat ja kattilat kouraan.

MP3:: Port O'Brien - I Woke Up Today (link: My Old Kentucky Blog)

Leikkaa ja liimaa

Tämä on hypnoottista maalailua. Belgialaissyntyinen, mutta Australiaan asettunut Wouter DeBacker alias Gotye on mestari leikkaamaan ja liimaamaan rytmin, sointujen ja nuottien palasia yhteen. Jollain käsittämättömällä tavalla mies saa näin aikaan omaperäistä ja kaunista musiikkia sortumatta silti liiallisen kikkailun alle.

Alla Gotye esittää livenä hittinsä Heart's A Mess. Haurauden ja arkuuden sointia on luomassa 13 henkinen orkesteri. Kohdassa 1:47 alkava rytmi on neron työtä.

Dissssssco!

Jos järjestäisit discon, jossa olisi teemana 80-luku, minkä kappaleen soittaisit ensimmäisenä? Millä tahdeilla lähtisit täyttämään tanssilattiaa?

On vain yksi oikea valinta.

Vuonna 1976 amerikkalainen lauluntekijä ja tuottaja Lamont Dozier (kuuluisan Motown soundin luoneen Holland-Dozier-Holland kolmikon jäsen) julkaisi biisin Going Back To My Roots. Vuonna 1981 New Yorkilainen disco/dancebändi Odyssey julkaisi kyseisestä biisistä discoversion. Jos tämä ei saa tanssilattian täyteen polvia, lantioita ja kyynärpäitä, niin mikä sitten?

Peruukit päähän, nyt mennään!!!


Tässä latauslinkkejä, jotta pääsette naapureiden iloksi luukuttamaan tätä killeriä. Ensin se alkuperäinen. Herkullisella pianoriffillä alkava lähes kymmenminuuttinen tykitys on ladattu ylitäyteen soulia, discoa ja funkya. Silti kokonaisuus ei kuulosta kornilta.

MP3:: Lamont Dozier - Going Back To My Roots (link: Boogie Banger)

Ja samalta sivulta se Odysseyn versio.
MP3:: Odyssey - Going Back To My Roots (link: Boogie Banger)

Parran soolo

Bluesista pohjansa saava Black Keys -yhtyeen toinen puolisko Dan Auerbach veti pisteet kotiin viime vuonna. Black Keysin neljäs levy Attack & Release oli bändin paras. Sen lisäksi kitaristi/laulaja Auerbach ehti tuottamaan 18-vuotiaan Jessica Lea Mayfieldin debyyttilevyn, joka jäi Suomessa vähälle huomiolle, mutta oli jenkeissä monen arvovaltaisen musiikkijulkaisun top10-listakamaa.

Painakaa mieleenne päivämäärä 10. helmikuuta. Silloin ilmestyy Auerbachin debyyttisoolo. Nonesuch Recordsin julkaisema Keep It Hid nimeä totteleva levy vaikuttaa yhdeltä alkuvuoden mielenkiintoisimmalta julkaisulta (unohtamatta tietenkään Samuli Putron debyyttisooloa sekä Tuomo Prättälän kakkoslevyä, molemmat ilmestyvät myös helmikuussa). Levy-yhtiön sivuilta voi ladata kolme kappaletta mp3-muodossa. Kakkosraita I Want Some More on niistä suosikkini. Väkevää jyystöä.

MP3:: Dan Auerbach - I Want Some More (link: Nonesuch Records)

Japani jazzaa

En tiedä syytä, mutta viime päivinä on tullut kuunneltua paljon jazzia. Eikä mitään sellaista hiljaista yökerhoneppailua tai yltiöpäistä free-mutaatiota, jossa rakenteet ovat hajonneet ja a-,b- ja c-osista on tullut yhtä valtavaa ö-osaa. Ei ei ei! Tarkoitain selkeämmän linjan kamaa, tiukempaa uutta jazzia. Kuten edellisen kirjoituksen Timo Lassy.

Samaan kastiin voidaan niputtaa (ne jotka jazzista jotain TODELLA ymmärtävät todennäköisesti hirttävät allekirjoittaneen tälläisestä yleistyksestä) japanilainen Quasimode.

Japanilainen jazzskene on ilmeisen kova, tiukkoja bändejä puskee joko korttelista. En tiedä niistä nimeltä montaakaan, mutta kuulemistani Quasimode on ehdoton ykkönen. Pianisti Yusuke Hirado, percussionisti Takahiro "matzz" Matsuoka, basisti Kazuhiro Sunaga ja rumpali Takashi Okutsu sekä sekalaiset torvensoittajat luovat todella sielukasta musiikkia. Veikkaan että moni Helsingin nykyisen hienon jazzskenen jäsenistä on kuunnellut tarkkaan tätä tiukkaa tokiolaiskvartettia.

Alla oma suosikkini Quasimoden tuotannosta. Vuonna 2007 ilmestyneen The Land Of Freedom -levyn kakkosraita, The Man From Nagpur. Totaalista tapposvengiä.

Sunnuntai-fiilis

Se voi iskeä minä päivänä tahansa, mutta se konkretisoituu viikon viimeiseen päivään. Siksi sen nimi on sunnuntai-fiilis.

Tiedätte tunteen. Se rävähtää päälle heti aamusta. Herääminen on luomisen tuskaan verrattava tapahtuma, tosin monin verroin kivuliaampi. Kun jalkasi ovat nostaneet sinut pystyyn, aivosi ovat edelleen tyynyssä. Aamupalapöydässä lautasellasi lilluu muroja, vai mitä ne nyt oli. Voit vaikka vannoa että ne puhuvat.

Maha täynnä, juuri kun luulet että koomailu on nyt ohi, alkaa todellinen tappovaihe. Se kestää iltaan asti. Et saa mitään aikaiseksi koko päivänä. Niveltesi liike on hidastunut kolmasosaan normaalista toimintatasosta. Saat olla tyytyväinen, jos hissi aivojesi sisällä kulkee edes toiseen kerrokseen.

Tälläisinä päivinä, kun tunnet tuon tunteen tulevan, kannattaa ottaa heti aamusta tuhti annos lääkettä. Olen kokemusten kautta tullut siihen tulokseen, että paras sunnuntai-fiiliksen tappava lääke on Timo Lassyn kappale Early Move.

Tarvitseeko sitä selittää? Lassy, tuo Vantaan Martinlaakson kasvatti, on timattinen saksofonisti ja Early Move, miehen vuonna 2007 ilmestyneen soolodebyytin The Soul & Jazz of Timo Lassy avausraita alkaa juuri siten, miten sunnuntain avaajan pitääkin. Kiirehtimättä, mutta marssirytmein avautuvan melodian pysyessä silti tiukkana.

Suomalainen jazz ei tästä parane. Unohtakaa ennakkoluulot ja antakaa Lassyn latino-soul-jazzin viedä paha päivä pois.

MP3:: Timo Lassy - Early Move (link: indiejazz)

Levy 37 vuoden viiveellä

Kun yhdistät The Doorsin rockteatterin ja psykedelian 60-luvun soulgrooveihin, mitä saat? Noh, aiemmin et saanut mitään, mutta vuonna 2007 brittiläinen levy-yhtiö Ninja Tune toteutti toiveesi.

Veljekset Doug, Daryl ja Dennis Dragon muodostivat 60-luvulla The Dragons -yhtyeen. 1969-70 pojat pääsivät äänittäjäystävänsä avustuksella öisin studiolle tekemään kokeilujaan, joiden tuloksena syntyi albumi Blue Forces Intelligence eli tuttavallisemmin BFI. Levy-yhtiöt eivät tuolle materiaalille korviaan hetkauttaneet, joten levyä ei koskaan julkaistu. Kunnes siis pari vuotta sitten Ninja Tune julkaisi tuon klassikon.

Todella modernin kuuloista materiaalia. Eritoten kun sen suhteuttaa siihen, että levy keräsi hyllyllä pölyä 37 vuotta.

Oma suosikkini on Food For My Soul (laulu, josta koko salaisuus alkoi purkautumaan), joka leijailee Dennis Dragonin rumpumaton päällä niin svengaavasti, että voit tuntea kuinka tyyneltä valtamereltä puhaltava tuuli roiskuu kasvojasi vasten.

MySpace: The Dragons

Maksimaalista pomppuenergiaa

Otsikon mukaisen määritelmän antoi Soundi-lehden toimittaja Maria Gasolinalle.

"Maria Gasolina" on brasilialaista slangia, ja tarkoittaa tyttöjä, jotka deittaa vaan autoilijoita. Maria Gasolina puolestaan on helsinkiläinen yhdeksän hengen poppoo, jonka elämäntehtävänä on versioida brasilialaista musiikkia suomeksi.

Olen tämän kanssa taas ajastani jäljestä. Maria Gasolinan levy Mä Olen Sun ilmestyi viime vuonna, ja jos olisin sen silloin bongannut, olisi edellisessä kirjoituksessani ollut vuoden parhaat -lista saattanut muutta muotoaan. Hyppään bandwagoniin nyt.

Yksi omista brassisuosikeistani on aina ollut Jorge Benin Carolina Carol Bela. Maria Gasolinan käsittelyssä se taipuu muotoon Karoliina Kaunis. Upea biisi, kertakaikkiaan.

Tässä Jorge Ben ja Toquinho laittavat rytmin käyntiin.