Vuoden parhaat palat

Vuosi musiikkia takana. Osa uutta, osa vanhaa. Osa hyvää, suurin osa ihan kuraa. Vuoden parhaat –listani keskittyy jälleen yksittäisiin kappaleisiin, kokonaiset albumit sivutaan lopussa.

Kolmen kärki on selvä, mutta esitellään ensin 12 kovaa haastajaa. Ne ovat sekalaisessa järjestyksessä, koska valinnat ovat vaikeita ja mies ei osaa päättää.

Näistä biiseistä muistetaan vuosi 2010.

Raappana & Stepa – Aikasin heräämistä (YouTube)
Tähän olisi voinut valita Lahden reggaemaestron Maapallo-levyltä lähes minkä tahansa biisin. Valinta osui tähän, joka ensimmäisenä jäi soimaan päähän.

J.Karjalainen & Polkabilly Rebels – New Orleansin tappelu (YouTube)
Meininki ja poljento, poljento ja meininki. Kolahti varsinkin keikalla ukkosen lailla.

Paleface – Saapuu elokuun yö (YouTube)
Vanha vihainen parta teki huikean räplevyn joka ei ole räppiä. Tämä on kaiken kokoava biisi. Paahto on kovaa ja loppufiilistely leijailee omissa korkeuksissaan.

Janelle Monáe – Tightrope (YouTube)
Showmeiningin nykyinen kuningatar. Tyyli ja energia huipussasan. Tuo linkittämäni Lettermanin showssa vedetty versio on yksi parhaimmista live-esityksistä ikinä.

John Legend & The Roots - Hard Times (YouTube)
Todellista yhteistyön voimaa. The Rootsin kohdalla ei tosin mikään voi mennä vikaan.

Solex, Jon Spencer & Cristina Martinez - Galaxy Man (YouTube)
Elektronista rockpunkkia huumehouruisten astronauttien kokoontumisajoista? Juuri tarpeeksi sekavaa ollakseen loogista.

Aloe Blacc – I Need a Dollar (YouTube)
Vuoden parasta soulia. Blacc piiskaa menemään 70-luvun hengessä.

Roky Erickson & Okkervil River - Goodbye Sweet Dreams (YouTube)
Omista maailmoistaan tälle planeetalle laskeutuneen Ericksonin väkevä paluu. Biisi, jonka intensiteetin voi haistaa.

Jakob Dylan - Everybody's Hurting (YouTube)
Americana-genren valioyksilö, Neko Case ja Kelly Hogan hienoissa taustavokaaleissa. Pienillä liikkeillä kohti hienoa tunnelmaa.

The Gaslight Anthem - The Queen of Lower Chelsea (YouTube)
Elämä on kovaa ja tässä sumussa täytyy meidän kaikkien vaan puskea eteenpäin. Gaslight Anthem kuvaa tämän kaiken karhean rehellisesti.

James Vincent MacMorrow - This Old Dark Machine (YouTube)
Irlannin Bon Iver. Huumaavia ja hurmaavia harmonioita.

Richy Pitch & Yasmeen - Dey Suffer (YouTube)
Ghana on loputon kultakaivos. Senhän nyt tietää Richy Pitchkin. Tämä biisi palaa alusta loppuun vahvalla liekillä.

Seu Jorge & Almaz – Cirandar (YouTube)
Rullaa, rullaa, rullaa, rullaa ja vieläkin rullaa. Päännyökyttelymusiikin eliittikamaa.

TOP 3:

3. Ebo Taylor – Mizin
Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeellistä, että yli 70-vuotias Ghanalainen afrobeatvaari julkaisee yhden vuoden parhaimmista biiseistä. Onko teistä? Tarttukaa grooveen.


2. Eli ”Paperboy” Reed – Come and Get It
Tämä herra on aina tosissaan musiikkinsa kanssa. Yritä olla tanssimatta. Reedin voima on julmaa.



Ja se ykkönen. Yllättäjä Durhamista, Pohjois-Carolinasta.

1. Carolina Chocolate Drops - Hit 'Em Up Style
Kolmen hengen moderni string band, joka ymmärtää tradition ja ennustaa tulevan. Huikea esitys alun perin Blu Cantrellin täysin turhasta renkutuksesta.



VUODEN LEVY:
Raappana – Maapallo
Ilman kotikaupunkilisää. Ilman Suomi-korttia. Ehdoton ykkkönen. Olen soittanut tätä kotona niin paljon, että lapsenikin ovat nyt hienosti aivopestyjä reggaen ilosanomalle. Lisäpisteet Raappanalle syvistä lyriikoista. Niisä ei pyöritellä turhanpäiväisyyksiä vaan isketään ytimeen ytimekkäästi.

Kotimaiset haastajat:
Paleface - Helsinki – Shangri-La
J. Karjalainen - Polkabilly Rebels – amerikansuomalaisia lauluja

Kiitos lukijoille! Homma jatkuu.

Rosoista joulua!

Nyt ei tule mitään shhshh-hyssyttelyä tai punahattuisia pirullisen hiljaa hiipiviä tonttukääpiöitä. Nyt tulee yksi ja ainoa Bob Log III! Joulukuun alussa tämä Arizonan avaruuskanuuna oli keikalla Tampereella. Ja meno oli tämmöistä. Jenni ja Mira saavat tuntea Bob-sedän polvien töminän. I Want Your Shit On My Leg!



Näin Bob wikipedian mukaan kuvailee repertuaariaan: "Lemme introduce the band to ya. On cymbals, left foot. Over here on the bass drum we got right foot. Shut up! This is my left hand that does all the slide work, right hand does the pickin'. My mouth hole does most of the talkin'. And you're looking at my finger. My finger is an asshole."

Eli hyvää joulua Pienten Nuottien puolesta!

Mahtavuutta Ghanasta

Brittiläinen hiphop-dj/tuottaja Richy Pitch muutti naisen perässä Afrikkaan Ghanaan kolmisen vuotta sitten. Paikallisten muusikoiden kanssa tehty Ye Fre Mi Richy Pitch -levy ilmestyi tänä vuonna ja on muuten kovaa kamaa. Varsinkin tämä Ghanan musiikkikuninkaan Faisal Helwanin tyttären Yashmeenin kanssa tehty Dey Suffer on huikea. Tyrmäävä rumpurytmi alussa, herkulliset vokaalit ja iskevät torvet. Yksi vuoden biiseistä.

'Dey Suffer' Richy Pitch feat. Yasmeen by richypitch

Vuoden comeback

Koska haastajia ei ole ilmaantunut, on nyt aika ilmoittaa vuoden comeback. Ja sen teki Roky Ericksson, tuo maaninen Teksasilainen laulaja, kitaristi ja lauluntekijä,joka 60-luvun lopulla vaikutti psykedeelisen rockin edelläkävijäyhtyeessä 13th Floor Elevators. Sen jälkeen elämä lipesi käsistä ja rankasti. LSD ja marihuana tulivat mukaan kuvioon. Samoin teki skitsofrenia, joka veti Erickssonin vankimielisairaalaan, kauas tästä maailmasta. Lähes 40 seuraavan vuoden aikana mies teki muutamia epätasaisia soololevyjä ja sekoili aineiden ja kuviteltujen äänien kanssa. Lopulta miehen veli Sumner Erickson sai Rokyn huoltajuuden ja pitkä kuntoutus- ja paranemisprosessi lähti käyntiin.

Ja tässä ollaan. Selväjärkisen oloinen Roky julkaisi alkuvuonna levyllisen uutta musiikkia lähes 15 vuoden tauon jälkeen. Taustayhtyeenä ja henkisenä tukena oli Okkervil River -yhtye. True Love Cast Out All Evil on levynä epätasainen, mutta huippukohdiltaan maaginen. Eräänläinen ihme, jota ei olisi luullut ikinä tapahtuvan. Hienoa kuulla 63-vuotias Erikcsson tässä vedossa kaikki tuskaisten vuosien jälkeen. Todisteeksi käy parhaiten Goodbye Sweet Dreams -biisi, joka nousee melkoiseen lentoon loppua kohden.

MP3:: Roky Erickson & Okkervil River - Goodbye Sweet Dreams (link: Pitchfork)

Jos haluaa kerrata Rokyn tarinaa perusteellisemmin, kannattaa katsoa Keven McAlesterin dokumentti You're Gonna Miss Me. Siitä saa samalla hieman perspektiiviä näihin oman arkielämän ongelmiin, kun avain ei sovi lukkoon tai lapsi kaataa maitomukin lattialle.

Primitiivinen rytmikeitos Bulgariasta

Tässä rikotaan musiikillisia tyylirajoja tyylillä. Bulgarialainen Nikola Gruev on arkkitehti, joka ulottaa luovan mielensä myös musiikin puolelle. Käyttäen nimeä Kottarashky Gruev tekee orgaanista balkanilaisen kansanmusiikin, triphopin ja etnojazzin sekoitusta, joka toimii todella tykisti. Gruev on matkannut ympäri Bulgarian maaseutua, pikkukyliä ja vuoristoalueita tehden kenttä-äänityksiä mm. mustalaisten parissa. Näiltä reissuilta kertyneitä viulu- ja huilusampleja sekä ihmisäänteitä mies on leikannut tanakoiden mutta samalla balkanilaisittain nyrjähtäneiden biittien päälle. Meininki on paikoin minimalista muttei todellakaan silti yksitoikkoista. Kaiken taustalla on vastustamaton kutsuva ote kohti tanssilattiaa.

Viime vuonna Kottarashkylta ilmestyi Opa Hey! -levy. Jos olisin löytänyt tämän silloin, pitäisin tätä jopa vuoden levynä. Alla pari näytettä, levyn parhaimmat biisit Tebe sekä Chetiri.





Täältä voi lukea mainion Kottarashkyn haastattelun.

Albert Minott on uusi Amy Winehouse

Mainio Turku Rock City -blogi näköjään iski kyntensä tänään The Jolly Boysiin. Kun itsellänikin on ollut tarkoitus blogata tästä jo jonkin aikaa, niin antaa sitten palaa ja osallistutaan talkoisiin.

The Jolly Boys perustettin Jamaikalla 1955. Siis vaatimattomat 65 vuotta sitten. Bändi veivaa edelleen, vaikka miehistönvaihdoksia ja luonnollista poistumaa on ymmärrettävästi ollut matkan varrella reilusti. Jolly Boys ei ole perusreggaebändi, vaan musiikkityylinä on mento, joka on eräänlaista jamaikalaista folkkia, skan ja reggaen esiastetta. Tänä vuonna Jolly Boys julkaisi Great Expectation -levyn, joka sisältää pelkkiä covereita. Uusiksi vedetään mm. Lou Reedin Perfect Day, Johnny Cashin Ring Of Fire ja New Orderin Blue Monday. Paikoin versiot onnistuvat, paikoin epäonnistuvat. Paras onnistuminen on alla. Ja sen myötä herää yksi tärkeä kysymys: Mihin hemmettiin maailma tarvitsee enää Amy Winehousea? The Jolly Boys ja sen nykyinen päävokalisti Albert Minott hoitavat tämän biisin paljon Amya vakuuttavammin.



MP3:: The Jolly Boys - Rehab (link: Chromemusic)

Irlannin toivo

Irlanti rypee juuri velkakriisissä muniaan myöten. Meidän muiden tehtävänä on pelastaa maan pankit kymmenien miljardien arvoisella apupaketilla. Kaikesta tästä huolimatta Irlanti on hieno maa. Musiikin saralla jo yksi mystinen Van Morrison onnistuu nostamaan maan korkealle jalustalle, mutta onhan noilla heittää kehiin vielä muuan U2. Puhumattakaan traditionaalisen irkkumusiikin suurista nimistä, joista en paljoa tiedä mutta laadukkaiden muusikoiden lista sillä saralla on varmasti loputon.

Nyt joukon jatkoksi iskee James Vincent McMorrow. Tänä vuonna julkaistu debyyttilevy Early In The Morning on Bon Iverin hengessä tehtyä folk-poppia. Äänitetty meren rannalla, eristyksessä muusta maailmassa, aseinaan McMorrown mukaan "vain vähän tietoa tekniikasta, mutta paljon kärsivällisyyttä". Intiimi on oikea sana, jos tämän yrittää kiteyttää lyhyesti. Melodisuus ja simppelit soinnut löytyvät ytimestä ja McMorrown ääni on huumaava. Tässä yksi tämän vuoden parhaista biiseistä, This Old Dark Machine.

MP3:: James Vincent McMorrow - This Old Dark Machine (link: RCRD LBL )

Torvibändin sota

Funkata-blogista osui silmään pieni kirjoitus Hypnotic Brass Ensemblesta. Nimi kuulosti hienolta, joten piti tutustua tarkemmin.

Huikeaa. Tylyä. Siinä teille tiivistelmää.

Ja tässä taustaa. Phil Cohran on yli 80-vuotias jazzmuusikko Mississipistä. Hänen tunnetuimmat saavutukset ovat syntyneet trumpetin varressa Sun Ran orkesterissa 1950- ja 60-luvun vaihteessa. Cohran on ollut tuottelias mies myös makuuhuoneessa, sillä miehen kahdeksan (8!) poikaa muodostavat Hypnotic Brass Ensemblen ytimen. Tämä veljessarja tuuttaa voimalla torvia ja rumpali nakuttaa rytmiä. Siinä Chicagolaisen torviryhmän perusperiaate. Mitään perustylsää big band jazzia ei kuitenkaan veivata, vaan energiataso on katossa mustan rytmimusiikin eri genrejen lyödessä kättä täysillä yhteen.

Tässä Jools Hollandin showssa tulisilla hiilillä vedetty muutaman vuoden vanha biisi War. Svengaa trumpetti svengaa!



MP3:: Hypnotic Brass Ensemble - War (link: Aural States)

Ja tässä melko uusi video, keikkameininkiä Irlannista.

Ebo Taylor groovaa

Aika ajoin on hyvä suorittaa perusteellinen rentoutuminen, irtautuminen tästä hektisestä nykymenosta. Itselläni siihen ei vaadita pullollista parasta skottiviskiä, vaan asia hoituu yhtä hyvin kuuntelemalla afrikkalaista rytmimusiikkia. Kun ei ymmärrä kieltä, voi vaan uppoutua keinuvaan meininkiin. Terapiaa parhaimmillaan!

Viime aikoina rentoutumisen tielle on johdattanut kitaristi-laulaja-lauluntekijä Ebo Taylor, 74-vuotias Ghanalainen afrobeatin legenda. Ebo Who saatatte kysyä? Jos Fela Kuti on afrobeatin kuningas niin Taylor on tyylin tämän hetken pääministeri. Tämä mies tuli kotimaassaan kuuluisaksi jo 50- ja 60-luvun vaihteessa, opiskeli Felan kanssa Lontoossa musiikkia 60-luvun alussa ja vaikutti sen jälkeen Ghanassa merkittävänä tuottajana ja muusikkona.

Levy-yhtiö Strut on juuri julkaissut Taylorilta ensimmäisen kansainväliseen levytykseen menevän albumin Love and Death, jossa vanha maestro vetää läpi vanhoja ja uusia biisejään kovalla vimmalla. Apuna on Berliiniläinen Afrobeat Academy -kollektiivi, jossa vaikuttaa muusikoita mm. Jimi Tenorin Kabu Kabu -bändistä.

Tämä on täyttä asiaa. Antakaa Ebon musiikin virrata ja haavat paranee.



MP3:: Ebo Taylor - Nga Nga (link: American Athlete)

Kengänkiillottajien bluesia

Koska Marjo Leinonen on suomen paras naispuolinen blues- ja rootslaulaja. Koska Rane Raitsikka on takaisin kotimaan kamaralla ja ilmiselvästi kovassa soittokunnossa. Ja koska Dave on Dave. Siinä kolme syytä, miksi tämä video The Shoeshinersin Tampereen keikalta viime sunnuntailta on ainutlaatuista kamaa. Tälläistä on jälki kun tulkinta tulee jostain syvältä sisältä. "Deep shit" sanoo Howlin' Wolf jostain pilven reunalta. Iso kiitos Jyrki Kalliolle tästä taltioinnista.

1993

Vuonna 1993 Prince vaihtoi nimensä symboliksi. Guns N' Rosesin originaali kokoonpano soitti viimeisen keikkansa. Rick Astley vetäytyi musiikkibisneksestä 27 vuotiaana myytyään sitä ennen 40 miljoonaa levya. Klamydia julkaisi levyn Masturbaatio Ilman Käsiä. Frank Zappa kuoli.

Ja kaiken tämän lisäksi supertalentti tuottaja-muusikko Daniel Lanois julkaisi toisen albuminsa For the Beauty of Wynona. Levyn aloittava The Messenger on aivan huikea biisi. Tämä QTV:n viime vuoden alussa taltioima esitys on täynnä sielua.

Johannasta Jo

Retroa melodisuutta, vahvaa tuotantoa. Siinä lyhyesti ainekset suomisoulin hienoon jatkumoon iskevälle Jo Stancen debyyttilevylle. Jo Stance on yhtä kuin Johanna Försti ja levy on niitattu kasaan yhdessä rumpali-tuottaja Teppo Mäkysen kanssa. Puhaltimia lukuun ottama koko levy on näiden kahden aikaansaama soulkattaus. Alla jo kesällä julkaistu sinkku Hey Girl, joka noteerattiin hyvin arvosanoin mm. newyorkilaisen Daptone-kollektiivin toimesta.

Jo Stance album preview clip from Ricky-Tick Records on Vimeo.

Iso mies on mennyt

Philadelphian soul-ikoni Solomon Burke kuoli Amsterdamin lentokentälle viime sunnuntaina 70-vuotiaana. 60-luvun soulin suurmiehet ovat näin kaikki menneet mullan alle. Niin Sam Cooke, niin Otis Redding, niin James Brown ja nyt Burke.Mies jätti jälkeensä 21 lasta, 90 lastenlasta ja ison kasan tunnetta. Tässä uran loppuhetkien mestariteos, Joe Henryn kynäilemä tumma, hidas, ja Burken keskittyneesti laulama Flesh And Blood.

come see the golden light
cause i've turned the gold light on

Tiukkaakin tiukempaa

Tämä tyttö se osaa. Janelle Monáen debyyttilevy The ArchAndroid on kehuttu maasta taivaisiin ja syystä. Mielikuvituksellinen, futuristinen ja sekopäisen koukuttava kokonaisuus, jonka Miss Monáe vetää läpi ilman tähän genreen tyypillisesti kuuluvaa seksikorttia. Konseptialbumeille tyypillinen kryptisyys loistaa poissaolollaan, homma pidetään leikkisänä ja eloisana.

Tässä videossa on niiiinin paljon hyvää. Tehdäänpä lista:
- Vuoden paras bassoriffi. Iskee sisuskaluihin kovalla sykkeellä.
- Ultrasvengaava ja energinen live-esitys.
- Musiikkihistorian parhaimpia introkiekaisuja.
- Kahden minuutin kohdalla alkava jammailu ja tanssiveivaus. Timanttia.
- Janelle Monáen liikkeet. Old school is back! Ei tarvitse heiluttaa persettä, kun osaa liikkua kuin kulta-ajan James Brown.

Vihellellen

Tämä oli hyvä. Mutta onko tämä vielä parempi? Tuuli heittää hiekkaa naamalle, Clint Eastwood on selkäsi takana käsi olkapäälläsi sanomassa "Can you smell the colours?". Ukulelet raikuvat ja kimeä vihellys leikkaa ummehtunutta ilmaa. On ihailtavaa, miten taitavasti tämä orkesteri esiintyy vaikka lähestymiskulma kappaleisiin on useimmiten rankasti kallellaan.

Sweet Suomi music

Lahden oman pojan Raappanan uusi levy Maapallo on lujaa laatua. Ekologiset linjaukset ja maailmanparannus eivät tuota ahdistavaa ja saarnaavaa vaikutelmaa, kun asiat esitetään vaihtoehtoja esitellen, ketään syyttelemättä. Tällä hetkellä suosikkini on Stepan kanssa yhteistyössä tehty Aikasin Heräämistä. Siinä kelataan syvällisiä ja rullataan samalla eteenpäin hymy huulilla. Näin se maailma valloitetaan.



Entäpä sitten Superjanne? Kaveri tekee maailmasta hieman paremman paikan silkin sulavalla soulilla ja väkevillä rap-riimeillä. Jääräpäät-biisissä tukea antaa oma tytär. Pianonkilkatuksen ansiosta aivokiemuroihin iskostuu kuva korttelin savuisimmasta kuppilasta, jossa lauletaan koko perheen voimin antaumuksella sunnuntaikaraokea. Toimii. Vahvasti.

Toimiva yhteistyö

John Legend ja The Roots julkaisivat yhteislevyn eilen. Wake Up! -kiekko koostuu pääosin cover-kappaleista. Tuolla levyllä oleva Hard Times on aika kova pala. Alunperin Baby Huey and the Babysittersin biisi vedetään tässä videossa kovalla fiiliksellä läpi. The Rootsin soittoa on aina ilo katsella ja kuunnella, hemmetin inspiroivaa ja taidokasta.
?uestloven rumpusoundi on timanttia.



MP3:: John Legend & The Roots - Hard Times (link: Chromemusic)

Mustaa, mustaa

Tämä päivä tullaan muistamaan päivänä, jolloin Pienet nuotit -blogi bloggasi Mikko Kuustosesta. Häpeilemättä.

Paljastan sen nyt: Se Niskalaukaus on aina vetänyt meikäläisen mielestä vailla nyansseja. Vähän liikaa runttausta. Sinällään kunnioitettavan raskasta suomalaisen miehen angstia, mutta liian yksitotista. Tehot jyräävät sävyerot. Ja tämä blogi ei sellaisesta pidä.

Siitä ei pääse mihinkään, että Surupuku on kuitenkin aivan mahtava biisi. Siinähän ei sinällään ole mitään yllättävää, sillä Jarkko Martikainen on tämän maan johtavia sanoittajia. Mutta koska se Niskalaukauksen versio ei ota eikä nappaa, niin olen viime päivinä arvuutellut, kumpi näistä alla olevista versioista on parempi. Maria Lund laulaa hyvin, mutta onko se liian teennäinen? Erin Koivisto puolestaan laulaa nenään, mutta jotenkin Mikko Kuustonen kompensoi puutteet, tasapainottaa kokonaisuuden hyvin lähelle toimivaa kappaletta. Osiin pilkottuna esitykset voi jakaa näin: Lund laulaa paremmin, mutta Koiviston & Kuustosen version yksinkertainen pianosovitus toimii paremmin. Kuka yhdistäisi nämä palaset? Ja vastaus ei ole Hector.

Taidokas fuck

Atlantan iso mies, Thomas DeCarlo Callaway, on hieno mies. Kukaan muu ei sano "Fuck You!" yhtä painokkaasti ja jokaista kirjainta täysillä tarkoittaen. Se on kuulkaas kova meriitti. Asiaa auttaa sekin, että herralla, joka tunnetaan paremmin nimellä Cee-Lo Green, sattuu olemaan lauluääni, joka upottaa suurimman osan maailman musabisneksessä mukana olevista pikkuoravista syvälle ydinjätteen sekaan.

Haluatteko todisteita? Repikää niitä tästä. Tai vaikka tästä.

Miehen uusin Fuck You -rallatus jää päähään aika tehokkaasti. Joten ei muuta kun fuck you and fuck her too!


MP3:: Cee-Lo Green - Fuck You (link: I am fuel, you are friends)

Vanhojen miesten mojo

Tästä ei Suomen media paljon kesällä puhunut. Tom Petty & The Heartbreakers julkaisi pari kuukautta sitten Mojo-nimisen albumin, ensimmäisen studiolevynsä kahdeksaan vuoteen. Keskitien amerikkalainen poprock on haudattu jonnekin Floridan suoalueelle ja tilalla on albumillinen syvää bluesia ja rockia. Tämä on juuri sitä kamaa, jossa Petty ystävineen on mielestäni parhaimmillaan. Samaa fiilistä, mitä bändi resonoi jo vuonna 2003 taltioidulla Soundstage-keikalla ja siltä julkaistulle dvd:llä.

Mojo on soitettu pääasiassa livenä, koko bändi kerralla yhdessä huoneessa. Petty on sanonut haastattelussa, ettei bändi olisi voinut tehdä tälläistä levyä 70- tai 80-luvulla, koska he eivät olleet silloin tarpeeksi hyviä muusikoita. Nyt ovat. Ikä on pelkästään positiivinen asia. Varsinkin kitaristi Mike Campbell tuntuu paranevan vuosi vuodelta.

Mojoa kuunnellessä on helppoa vetää yhtäläisyydet Bob Dylanin viimeisiin levyihin. Vanhat parrat bluesin äärellä. Minulle ei ole valittamista, jos homma tehdään näin hienosti.

Kannattaa katsoa Sam Jonesin dokumentti uuden levyn teosta. Se kertoo paljon. Ja sitten voi fiilistellä tämän bluespalan tahtiin:

Juhlat lavalla

Viime päivinä on tullut fiilisteltyä paljon tämän tahdissa. Kuuluu sarjaan "keikkoja, jotka olisin halunnut nähdä paikan päällä". The Gaslight Anthem ja Bruce Springsteen yhdessä lavalla vuonna 2009 Hyde Parkissa, Lontoossa. Kun pomo joskus poistuu lavoilta, meillä ei ole mitään hätää jos Brian Fallon kykenee pitämään tason korkealla ja tekemään lisää tälläisiä biisejä.

The 59' Sound on kerrassaan loistava rock'n'roll-rypistys. Samalla se on maailman parhaita biisejä kuolemasta. Rivit kuten "Tell all the young boys, young girls / That you ain't supposed to die on a Saturday night" iskevät syvälle joka kerta kun ne kuulee. Alla olevalla videolla meno on jopa iloisen riehakasta, mutta biisin synkän sanoman aistii ehkäpä helpommin akustisena versiona.

Kiko

On vain yksi Los Lobos ja kiitos siitä. Yli 30 vuoden ajan tämä meksikolais-amerikkalainen pumppu on julkaissut mieltä inspiroivaa musiikkia ja osoittanut samalla, että haitarinsoittokin voi olla seksikästä ja jännittävää.

On jotenkin hirmuisen lohdullista, että siellä valtavirran ulkopuolelle tuulten myrskytessä voi joku bändi operoida näin pitkään ja olemaan samalla uskollinen itselleen. Olematta silti tylsä ja itseään toistava. Se on nimittäin helppoa, sen huomaan omassa työssänikin, päivittäin.

Olisin voinut valita tähän vuoden 1992 klassikkolevyltä Kiko yhtä hyvin sähäkästi svengaavan Wicked Rainin, mutta valinta osui lopulta tähän tunnelmapalaan. Omintakeista kylmät väreet puskevaa sielun täytettä. Jotenkin niin hypnoottista, että muu maailma on vaarassa unohtua.

Rytmi ja runous

Viime viikolla laitoin soimaan Paul Simonin klassikkolevyn, vuonna 1990 julkaistun The Rhythm of the Saintsin. Kaksikymmentä vuotta julkaisunsa jälkeenkin tuo levy kuulosti tuoreelta, jopa ajattomalta. Samalla ihmettelin, miksi olin unohtanut että omistin koko levyn. Olin viimeksi kuunnellut tuota maailmanmusiikkingenren klassikkoa varmaan 4-5 vuotta sitten.

Levy kuudes biisi She Moves On on suosikkini. Viikon tehosoitto ei ole laskenut sen tehoa. Simonin ja kamerunilaisen Vincent Nguinin luoma kitarakudonta on ylempää taidetta, Armand Sabal-Leccon basso iskee maagisia iskuja ja rumpu- sekä percussiorytmit svengaavat pahan voodoon voimalla. Musiikin lisäksi tässä laulussa kiehtoo itse tarina. Vaikken runoista mitään ymmärräkään, niin sen tajuan, että She Moves On on puhdasta runoutta, Paul Simonia parhaimmillaan. Harvat artistit osaavat kuvata asioita näin:

She says “Maybe these emotions are
As near to love as love will ever be”
So I agree

Then the moon breaks
She takes the corner that’s all she takes
She moves on

Vuoden ja 4 kuukauden ikäinen poikanikin ymmärsi biisin suuruuden, kuunteli pää kallellaan ja tanssi muutaman rytmikkään liikkeen. (Ok, puolessa välissä hän siirtyi leikkimään merirosvolaivalla, mutta puoliväli englanninkielistä maailmanmusiikkia on mielestäni Päijät-Hämäläisessä hiekassa kasvaneelle ipanalle jo paljon.)

Meillä ja muualla

Nämä eivät liity millään tavalla toisiinsa. Ellei sitten yhteiseksi tekijäksi haeta sitä, että kumpikin esitys on loisteliaiden muusikoiden aikaansaamaa taidetta, jolla jyrätään tusinapellet nöyristelemään oman mitättömyydensä alle. Kuten nimimerkki SkankExpose kirjoittaa seuraavan YouTube-videon kommenteissa "NOW THIS IS TALENT...FUCK LADY GAGA!". En osaisi ilmaista asiaa paremmin. Alla Annie Lennox ja Dave Stewart heittävät varsin täydellisen akustisen version Here Comes the Rain Again -hitistään vuonna 1999.


Se oli otsikkoa noudatellen muualta. Kotimaasta jäi mielen syövereihin tällä viikolla Yle Teeman Iiro Irti -ohjelma, jossa jazzvirtuoosi Iiro Rantala lähti hakemaan bluestunnetta kitaristi/laulaja Erja Lyytisen kanssa. Mainio ohjelma, täynnä hyvää sanailua mm. piriformis-lihaksesta, sinisestä kynsilakasta ja myös bluesin olemuksesta. Lopuksi nähtiin miten Iirolta soi blues Lyytisen bändin kanssa Aulanko Bluesin keikalla. Yle Areenassa tuo ohjelma on katsottavissa vielä vajaan kuukauden. Tsekatkaa vaikka keikkameininki kohdasta 36 min. eteenpäin. Siinä on alkamaisillaan ensin Lyytisen kitarasoolo, jonka jälkeen bluespianistiksi muuntautunut Rantala naputtaa varsin boogiewoogie-maisen pianosoolon. Ja hyvältä kuulostaa.

Ellie, lammas ja suu

Kaikkien pitää blogata Ellie Gouldingista. Mennään siis virran mukana. Goulding on 23-vuotias nuori nainen Herefordista, Englannista. Hän voitti joitain pystejä BBC:n äänestyksessä ja BRIT Awardseissa. Kaikkien mielestä Goulding on seuraava ISO juttu. Itse olen ihan varma, että musiikkiteollisuus vielä tuottaa tämänkin lupauksen pilalle.

Joku sanoi jossain, että Goulding laulusta tulee mieleen lammas. En ole kasvanut lampaiden keskellä, joten en osaa tarkalleen sanoa vastaako tämän nuoren muusikon ääni tuon karvaisen rodun määkimistä. Pika-analyysin tehneenä sanoisin kuitenkin, että kyllä Goulding laulaa osaa, ja vielä varsin kauniilla äänellä. Suutaan neito kyllä vääntää varsin hassusti, mutta siitä kun pääsee yli (joko ei katso videota ollenkaan tai sitten ajattelee sen olevan vain osa persoonaa), niin itse musiikki toimii kyllä varsin hienosti. Ja kitaraa Goulding osaa myös soittaa,siitä pisteet!

Tässä Ellie Goulding versioi tyylikkäästi Midlaken Roscoen:


MP3:: Ellie Goulding - Roscoe (link: Loft and lost)

Pomoa

Tässä helposti yksi parhaimmista versioista Springsteenin Cover Me -klassikosta, mitä olen kuullut. Ilmiantakaa, jos joku on pistänyt paremmaksi. Varsinkin tuo rytmi on todella taitavasti kitaroitu herra Bachusilta.

Kohti Meksikoa

Viime aikojen hellesäillä on päässä soinut varsin tiheään tämä (unohdettu) klassikko. Mainion Calexicon vuoden 2003 Feast Of Wire levyltä löytyvä Quattro (World Drifts In) on melodialtaan jotakuinkin täydellinen kokonaisuus. Ja tunnelmaltaan vangitsee hienosti meksikolaisen heimomaailman mielenliikket, tilanteen jota bändin nokkamies Joey Burns on tätä tehdessä ilmeisesti tavoitellutkin.

Kadulla soi

Taas yksi niistä tilanteista, missä olisi kiva ollut olla mukana. Paikkana San Franciso. Edward Sharpe and The Magnetic Zeros on heittänyt keikan (taatusti loisteliaan sellaisen) ja yön pikkutunneilla bändi ilmestyy kadulle veivaamaan ekstrana pari biisiä uskolliselle faniporukalle. La Blogotheque tallentaa kaiken. Ei tämän bändin edessä voi muuta kuin hymyillä ja nyökyttää päätä niin että niskaa särkee.

Takaa-ajo Dalindèon tapaan

Sain vasta tällä viikolla käsiini Dalindèon kakkoslevyn Soundtrack for the sound eyen. Muutaman kuuntelun jälkeen on helppo todeta, että Suomen nykyjazzin tilanne on maailmanlaajuisestikin aivan mielettömän kova. Dalindèo nimittäin jyrää sellaisella voimalla, vimmalla ja virtuoosimaisella soitolla eteenpäin, että välillä tekisi mieli huutaa ”Jarrua, jarrua!”. Jossain arvostelussa tätä nimitettiin takaa-ajojazziksi. Sitähän tämä on, täyttä agenttileffakamaa sieltä viileimmästä päästä.

Vaikea on eritellä levyltä mitään yksittäistä huippuhetkeä. Vierailevana tähtenä parilla biisillä laulavan Bajkan vokaalit ovat huikeaa kunneltavaa. Levyn kakkosbiisi Vintage Voyage puolestaan toimii loistavasti kokkauspuuhien taustalla (eikä tämä ole loukkaus biisiä kohtaan). Sipulia pilkkoessa veitsi tuntuu terävämmältä ja mausteseokset lentävät kattilaan oikeassa suhteessa kuin itsestään.

Alla livenä levyltä biisi Another Devil.

Hank käskee

Olennaisen asian tiivistäminen tehokkaaseen muotoon on haastava tehtävä. Jotkut muusikot onnistuvat siinä joskus, toiset eivät koskaan. Hank Williams III osaa tiivistää sanomansa tällä hieman yli kahden minuutin rutistuksella niin tehokkaasti, että jos olisin nyt maalla, upottaisin bootsieni kannat lehmän paskaan ja huutaisin metsän puille "Hillbilly HELLBILLY yippy-yaaa-ooooo!!!!"

Ja metsä vastaisi jotain tyyliin "Hyvä Anssi, anna riemun tulla".

Kiharat

Hitaasti hyvä tulee. Pari vuotta pitkäsoittoa vääntänyt ja kääntynyt Kim Curly Band julkaisi pari viikkoa sitten ensimmäisen levynsä. Jos suurin innoittaja on Neil Young, niin tämä blogi ei voi olla noteeraamatta tätä varsin kansainväliseltä kuulostavaa suomalaista folkrockia soittavaa yhtyettä. Tyylilaji on varsin hyvin hallussa. Tässä videona YleX:n studiossa taltioitu Passerby.

Kaksin yksi

Myönnetään, nyt ollaan aikalailla jumissa tähän kaksikkoon. Ja miten sopivalta parilta ne kuulostavatkin.

The Beta Bandin laulaja ja nokkamies Steve Mason julkaisi juuri soololevynsä Boys Outside. Piinaavaa, harrasta ja haurasta sointia hienosti tuotettuna. Levyn viides biisi Lost And Found on se, joka tällä hetkellä kolisee kovimmin. Kuuntele tai katso.






Ja sitten se vastapeluri. Junip tulee Ruotsista, ja vaikkei nimi sanoisikaan mitään, niin mukana on eräs herra José González. Tämä soittanee kelloja. Junipin uusin biisi kantaa nimeä Rope & Summit, ja jostain syystä sen kuunteleminen Steven Masonin Lost And Foundin yhteydessä tekee kokonaisuuden...ehjäksi?

MP3:: Junip - Rope & Summit (link: Largehearted Boy)

Viulu ja suklaatipat

Turhake nimeltä Blu Cantrell teki 2001 hitin nimeltä Hit 'em Up Style (Oops!). Jo nimestä voi päätellä kyseessä olevan musiikkihistorian aikakirjoihin merkittävällä tavalla jäävän tekeleen. Ja hei, Blu pääsi esittämään biisinsä sentään Hugh Hefnerin Playboy-bileisiin!

Carolina Chocolate Drops ei noihin bileisiin varmasti halua. Tämä kolmen hengen moderni String Band (joista Auld Lang Syne valaisee meitä vajavaisia erinomaisesti) ymmärtää tradition päälle, onhan opettajana ollut 91-vuotias viulisti Joe Thompson, jonka on viiimeisiä Carolinan alueen mustan string band -meiningin mestareita. Suklaatipat sekoittavat vanhoihin resepteihin kuitenkin joskus myös modernia otetta, kuten esimerkiksi beatboxausta.

Alla Carolina Chocolate Drops näyttää turhake Blu Cantrellille, missä on närhen munat. Biisi löytyy bändin tänä vuonna ilmestyneeltä Genuine Negro Jig -levyltä.


MP3:: Carolina Chocolate Drops - Hit 'Em Up Style (link: My Aimz Is True)

Nigeria, Helsinki, Mali

Viime viikon keskiviikkona Nigerian suurlähettiläs Femi Kuti viihdytti ja tanssitti meitä Helsingin Kulttuuritaloon saapuneita afrobeatin ystäviä. Torvien laulaessa ja tanssityttöjen veivatessa Femi valisti afrikkalaisen miehen tuskasta. Samalla opittiin "reverse back" -yhdistelmän perimmäinen merkitys ja monta muutakin oleellista asiaa. Koska kunnon keikkavideota Femin meiningistä on yllättävän vaikea löytää (enkä jaksa sellaista loputtomiin etsiä) lennetään Nigeriasta noin 1000 kilometriä luoteeseen Maliin.

Malilainen musiikki on ehdotonta suosikkikamaani afrikan rikkaasta musiikkikirjosta. Tämä video löytyi sattumalta jostain. Legendaarisen Ali Farka Tourén poika Vieux Farka Touré kuljettaa isänsä perintöä omalla tyylillä eteenpäin. Isä todisti aikoinaan että bluesin alkulähde on läntisessä afrikassa. Poika jatkaa tuota matkaa.

Amerikansuomalaista parhautta

Viime lauantai Lahden Sibeliustalon Finlandiaklubilla oli yksi elämäni parhaista keikkapäivistä. Lavalla iskivät tahtia J. Karjalainen Polkabilly rebelseineen. Upea soundi, vaivaton groove, hienoja tarinoita.

Lännen-Jukasta alkanut tarina on Polkabillylla saatettu ansiokkaaseen päätökseen, sillä Karjalaisen mukaan amerikansuomalaiset laulut on nyt laulettu. Lauantain keikalla materiaalia kuultiin kaikilta trilogian levyiltä, aina Lännen-Jukan synkästä perusvireestä Polkabilly Rebelsin reippaampaan ja vapautuneempaan meiniinkiin. Kohokohtia toimivat kaikkien örinöiden äiti, hillitön Pontikkapoika, jo aiemmassa kirjoituksessani aiheena ollut Hopeinen veitsi sekä Nancy ja Sally, jonka kolmiodraama on elokuvaa suurempaa.

Suurimmat suosionosoitukset taisi esittelyssä saada basisti Mitja Tuurala. Ja aivan aiheesta. Läskibasso ei ole ikinä kuulostanut näin hyvältä. Tautista svengiä, ranne kipeänä, tyylillä hamaan loppuun.

Alla mainio video rebelsien parin viikon takaiselta Tampereen keikalta.

Jos olisin kuulunut kuoroon

Ollessani viidennellä luokalla peruskoulussa musiikkitunnit kulutettiin laulamalla isänmaallisia tuntoja kohottavia maakuntalauluja. Myös Sininen ja valkoinen kuului joka tunnin ohjelmistoon. Maailman pop-musiikki oli Beatlesin Let It Be, mitään muuta ei tunnettu, maailmaa Beatlesin ulkopuolella ei ollut. Noista tunneista on jäänyt takaraivooni pieni kammo, joka estää julkisella paikalla laulamisen vielä tänäkin päivänä.

Entäpä jos.

Entäpä jos musiikinopettajana olisi ollut Gregg Breinberg? Mitä jos paikka olisi ollut pienen ja kauniin Päijät-Hämäläisen kunnan sijasta Staten Island New Yorkissa? Mitä jos olisi ollut PS22 Chorus, ja olisin joutunut sinne omin tahdoin tai vastoin tahtoani? Olisiko tätä blogia olemasssa? Olisinko jo voittanut X-factorin?

Nämä viidesluokkalaiset vetävät tässä Phoenixin Lisztomanian niin hienosti, että en jatka sairaalloista ajatusjouksuani enää pidemmälle. Katsokaa ja ihailkaa.


Tämän innoittamana odotan, että kun omat lapseni ovat joskus viidesluokkalaisia, niin heidän musiikkikirjansa sisällysluettelosta löytyy nimiä Jenni Vartiainen,
Moloko, Sufjan Stevens ja Matti Johannes Koivu. Päättäjät herätkää. Tärkeintä ei ole oppiminen vaan oppimisen ilo!

Marjon Hopeinen veitsi

Nyt kun olen pari päivää kuunnellut J. Karjalaisen uusinta Polkabilly Rebels -levyä, niin tässä voisi uhrata nettiavaruuden rajatonta tilaa ja hehkuttaa Karjalaisen rohkeutta, kunnianhimoa ja tyylitajua seuraavat kaksi kuukautta.

Sen sijaan tuli mieleen seuraava asia:

Marjo Leinonen on suomen parhaimpia roots-musiikin laulajia (esimerkki tässä, tai jopa tässä). Tämä itsestäänselvä totuus vaan lujittuu kun kuuntelee Leinosta laulamassa Hopeinen Veitsi -balladia tuolla Polkabilly-levyllä. Biisihän on suomenkielinen versio vanhasta tradionaalisesta amerikkalaisesta Silver Dagger -laulusta, joka tunnetaan parhaiten Joan Baezin esittämänä. Itse ihastuin biisiin vuosia sitten siitä yksinkertaisesta syystä, että jopa tälläinen tumpelo kotikitaristikin osaa soittaa tuon koukuttavan D-G-D-Em -sointukuvion akustisella kitaralla tismalleen oikein.

Leinosen tulkintaa ei tähän hätään löytynyt, käykää ostakassa levy.
Tästä voi katsoa Joan Baezin version. Vai kiinnostaako sittenkin Dolly Parton?

Heprea ei ole ikinä kuulostanut näin hyvältä

Unohtakaa Vampire Weekend. Sitten Paul Simonin Graceland-päivien kukaan ei ole tuonut afrikkalaisia rytmejä popmusiikkiin samalla tavalla kuin Fool's Gold. Simon teki historiaa vuosina 1986 ja 1990 julkaistessaa afroamerikkalaisen musiikkikeitoksen kaksi merkkipaalua, Gracelandin ja The Rhytm Of The Saintsin. Kun kuuntelee Fool's Goldin 11 hengen poppoon rytmiä Surprise Hotel -biisillä, ei yhteydeltä Simoniin voi välttyä. Ei tarvitse edes ymmärtää mitä solisti Luke Top hepreaksi laulaa, rytmi vie mennessään. Loisteliasta maailmanmusiikkia ja tällä biisin virallisella videolla on käynnistä todella hauskan näköiset bileet.



MP3:: Fool's Gold - Surprise Hotel (link: KEXP)

Laahaava Tutti Frutti

Tässä muutama nimi: Manuela De Gouveia, Mimmi af Skog ja Isak von Sundström. Soiko kellot? Jos ette vielä tiedä Pascalista, niin korjatkaa sivistyksenne aukko äkkiä. Tämä rouhea ruotsalainen trio on skandinaavian parhaimpia rokkibändejä.

Alla olevalla videolla soi ehkäpä paras cover Little Richardin vuonna 1955 tekemästä rock'n'rollin alkulähteestä. Pascalin tänä vuonna ilmestyneen levyn Orkanen Närmar Sig avausbiisi Tutti Frutti kokee tyylikkään muodonmuutoksen. Tempo vedetään alas ja kaahauksen sijasta keskitytään pelottavaan tunnelmointiin.

TOP 3, osa 9

Kate Nash
Tulevana kesänä istuessasi rannalla kuulet nuoriso-osaston laittavan radion täysille ja kilistelevän siideripullojaan. 50 prosentin todennäköisyydellä biisi on Kate Nashin Do Wah Doo. Tuo kuviteltu skenaario ei tee tästä biisistä huonoa, vaan ennemminkin heittää ilmoille seuraavanlaiset ajatukset: Onko Kate Nash nero? Kuka on Kate Nash? Täältä voit katsoa videon, jossa on akustinen veto tuosta rallista. (Videolla Nashilla on TODELLA ärsyttävä laulutapa. Singleä kun kuuntelee, niin tuota ei huomaa). Samalta sivulta voi ladata mp3:n.
MP3:: Kate Nash - Do Wah Doo (link: Music From Go to Whoa)

Black Keys
Ohion supernerot tulevat taas. Dan Auerbach ja Patrick Carney ovat tämän planeetan parhaimpia blues-rockareita. Joka toista väittää, joutuu ikuisen kirouksen vangiksi. Uusi levy Brothers tulee tänä vuonna, uusi biisi Tighten Up on jo ulkona. Kun tuottajana on Dangermouse, niin silloin ei voi mennä pahasti vikaan. Hauskasti nykivä rumpukomppi tässä.
MP3:: The Black Keys - Tighten Up (link: The Music Ninja)

Sharon Jones
Jos Eli "Paperboy" Reed on nykysoulin miesmessias, niin Sharon Jones on ollut naisista numero ykkönen tämän blogin pitäjälle jo vuosien ajan. Uskomaton mimmi, uskomaton bändi. Jotta superlatiivien yliannostukselta vältytään, niin todetaan vaan että uusi levy I Learned the Hard Way on tulossa ulos kohta. Nimibiisillä meno on sitä taattua itseään.
MP3:: Sharon Jones & The Dap Kings - I Learned The Hard Way (link: Atlanta's A-List)

Anteeksi Norah

Sanojen peruminen on aina yhtä mukavaa. Tulee tunne, että lyökää kovempaa, olen ansainnut kaiken.

Nythän on niin, että viime vuonna haukuin hieman tätä Ravi Shankarin tytärtä. Väitin, ettei se uuden The Fall -levyn soundin oikein iske. Noooh, iskeehän se, ajan kanssa. Yle Teemalta tarttui kuukausi sitten digiboksiin Norah Jonesin konsertti, jossa hän yhtyeineen veti pääasiassa uuden levyn kappaleita jollain pienellä klubilla, olisiko ollut Belgiassa. Eilen illalla katselin tuota konserttia pojan kanssa. Yksivuotias juniori oli (ja on edelleen) ihan perhanan kipeä, korvatulehdusta ja julmaa flunssaa täynnä, mutta silti Jonesin keikka sai taaperon tanssahtelemaan. Samalla innostuin minäkin. Perhanan hienosti rullaa, ne kaikkein hitaammat balladit laittoivat hieman unettamaan, mutta muu poljento oli mallikasta.

Juniori tykästyi ennen kaikkea tähän Tell Yer Mama -biisiin. Kunniamaininta Smokey Hormellille kitaroinnista. Hieno mies! Video on hieman heikkotasoinen, mutta viis siitä. Sori Norah pahoista sanoista, nöyrä anteeksipyyntö!

Come on baby!

Alkuvuoden ehkäpä mielenkiintoisin levyuutuus on tässä. Punkbluesin suurnimi Jon Spencer ja hänen vaimonsa Cristina Martinez ovat lyöneet viisaat päänsä yhteen Hollantilaisen elektronisen musiikin maestron Elisabeth Esselinkin alias Solexin kanssa. Tuloksena on kaikkien tyylien rajamailla liitävä levy Amsterdam Throwdown, King Street Showdown. Melko irroittelevaa kamaa, tämä blogi tykkää.

Maistiaisia voi käydä kuuntelemassa täällä. Oma suosikkini on Galaxy Man, jonka spacerock-fiilistely baby,baby -huutoineen on juuri tarvittavan sekavaa.

Tarkalla tyylillä

Jos soul-musiikin genrestä pitäisi näinä päivinä nostaa yksi miesartisti ylitse muiden, annan ääneni Eli "Paperboy" Reedille. Tämä mies on ainutlaatuinen. Varustettuna komealla äänellä, millintarkalla tyylitajulla, tiukalla taustabändillä ja huikealla livemeiningillä Reed tykittää luut kurkkuun niiltä epäuskoisilta jääräpäiltä, jotka luulevat tämän nuoren juutalaisen pojanklopin olevan vain pelkkä valkoinen kopio Otis Reddingin ja Wilson Pickettin singstar-levyltä. Reed tekee kaiken tosissaan, ja silloin ei ole syytä lähteä arvostelemaan. Ja koska vielä biisitkin ovat omaa käsialaa, on tätä kaveria helppo hehkuttaa.

Oppi on ammennettu niin autenttisesti kuin se nykypäivänä vain on mahdollista. Reed on elänyt nuoresta elämästään osan suoraan pääkallopaikoilla, Mississipin Clarksdalessa sekä Chicagossa.

Kaiken juju on tässä: Siinä tavassa millä Reed laulaa, kuinka tosissaan hän iskee sielunsa peliin esiintyessään, on jotain sellaista, että kliseisetkin laulunrivit kääntyvät korkeamman luokan totuudeksi.

Jo vuoden 2008 debyytti Roll With You oli lupaava, ja toivottavasti tänä vuonna ilmestyvä Come and Get It lunastaa loputkin toiveet. Arttu ja muut Amsterdam Acousticsin mainiot kaverit tekivät alkuvuoden kulttuuriteon taltioidessaan Eli "Paperboy" Reedin intiimin esityksen uuden levyn nimikappaleesta (If You Want The Love Of A Man) Come and Get It. Puhdasta kultaa.

Tämä kaveri Suomeen ja heti!

Brasilialainen hiekkaranta

Tämä piti postata jo aikoja sitten, mutta vasta tämänaamuinen ruuveja äärimmilleen kiristänyt sotkeminen polkupyörällä sohjossa töihin sai aikaan käskyn painaa "julkaise teksti" -nappia.

India Arie on äärimmäisen lahjakas ja sielukas laulaja/lauluntekijä. Siksi on sääli, ettei hän kunnolla erotu muista mustista naispuolista soul/pop -laulajista. Arien levyt ovat muovista mtv-kuraa kiiltäviin lahjakääreisiin verhottuna. Ylituottaminen hukuttaa laulut alleen. Potentiaalia olisi paljon suurempaan. Livenä meininki on usein onneksi täysin toinen.

VH1:n sarjassa Music in High Places artistit esittävät akustisia versioita lauluistaan erilaisissa luonnoltaan kauniissa paikoissa ympäri maailmaa. India Arie teki vuonna 2003 sarjaan levyn Live in Brazil.

Tässä Arie laulaa ja soittaa kavereidensa kanssa loputtomalla hiekkarannalla jossain päin Brasiliaa. Ehdottomasti yksi suosikkivideoistani.



Tässä samalta dvd:ltä Arien suurin hitti, Video. Kuvan- ja äänelaatu eivät ole kummoiset, mutta rytmin voi tuntea.

Alicen suuri soul

Oikeudenmukaisuus. Näinä aikoina, kun Lauri Tähkä esiintyy Emma-gaalassa epävireisesti raakkuen ja turkistarhausta lobaten ja voittaa silti Emma-pystin, voisi usko tuohon alussa mainittuun sanaan olla koetuksella. Mutta koska Emmat eivät tätä blogia kiinnosta tippaakaan, niin annetaan Laurin telmiä turkissaan ihan rauhassa.

Sen sijaan tässä asiassa oikeudenmukaisuus ei toteudu: Brittisoulin naisvoimat Amy Winehouse, Joss Stone, Duffy ja Adele ovat jo menestyksensä saaneet. Jos maailmassa on hiukan oikeudenmukaisuutta, on vain ajan kysymys koska Alice Russell nousee samaan kastiin edellämainittujen naisten kanssa.

Jos sulkee silmänsä, voisi kuvitella äänen kantautuva Detroitista Motownin kulta-ajoilta. Mutta ehei, Alice Russell tulee Brightonista, Englannista ja laulaa räjähtävällä voimalla.

Tässä hieno Taking Hold livenä Pariisista vuodelta 2006.


Gilles Petersonin sessioissa viime vuonna meininki yltyi tälläiseksi.


Red Bull Music Academyn mainiossa radioshowssa Alice Russell kertoo tarinaansa soulin ja funkin soidessa.

Russellin viimeisen levyn, vuonna 2008 ilmestynee Pot Of Goldin avausraita Turn And Run on killeri.
MP3:: Alice Russell - Turn And Run (link: Melophobe)

Jazzkansa tanssii

Vuoden tähän asti paras biisi on löytynyt. Se on Chicago Underground Duon juuri julkaistulta Boca Negra -levyltä löytyvä Spy On The Floor. Se on tanssilattiat täyttävää jazzia, avainsanoina rullaavuus ja kaaoksen ja järjestyksen rajoilla keikkuva rytmisyys.

Chicago Underground Duo on yhtä kuin rumpali Chad Taylor ja kornetisti Rob Mazurek. Kaksikko on uudistanut Chicagon jazz-skeneä jo yli kymmenen vuoden ajan Chicago Underground kollektiivin kautta. Uusi levy on täynnä kokeilevaa jazzia, välillä suurilla sudeilla maalailevaa, välillä huikeaa soittotaitoa osoittavaa pikkutarkkoja nuotiniskuja. Spy On The Floor on kappaleista helpommin lähestyttävissä. Boca Negran on tuottanut Iron & Winen basisti Matt Lux ja jälki on hienoa.

BBC:n sivuilta voi käydä kuuntelemassa pienet klipit jokaisesta levyn kappaleesta.

MP3:: Chicago Underground Duo - Spy On The Floor (link: mapsadaisical)

Myöhäisherännäisiä otoksia viime vuodelta

Kun tarjontaa on paljon ja aikaa vähän, niin 90% menee ohi. Näin käy joka ikinen vuosi. Kyse on siis uudesta musiikista. Viime vuoden parhaat biisit -listani olisi todennäköiseti täysin erilainen, jos tekisin sen nyt. Ainakin nämä kaksi seuraavaa tunkisivat sinne mukaan.

Sarah Jarosz on alle 20v tyttö Austinista, Texasista. Miten noin nuori voi tehdä näin kypsän debyyttilevyn? Countryn ja folkin rajoilla pyörivä Song Up In Her Head ilmestyi viime vuoden kesäkuussa. Nimibiisi on mainio, mutta itselleni kolahti silti Tom Waits -cover Come On Up To The House. Kontrasti Waitsin viskisen rautasahaäänen ja Jaroszin hempeilyn välillä on melkoinen. Kumpikin toimii.

MP3:: Sarah Jarosz - Come On Up To The House (link: Cover Lay Down)
MP3:: Sarah Jarosz - Song Up In Her Head (link: songs:illinois)

Kings Of Convenience on aina ollut yksi suosikkejani. Silti herrojen viime vuoden levy vain...lipui ohi. Aivan paska selitys, ei noin saisi käydä. Boat Behind on täydellinen kesäillan biisi. Niihin hetkiin, jolloin tuuli puhaltaa niin hiljaa, että sen juuri ja juuri tuntee, mutta järven pinta on silti peilityyni. Tässä kohdin sopii kysyä, että miten se sitten istuu tähän purevimpaan talvisäähän? Vallan mainiosti, onhan jotain josta unelmoida.



MP3:: Kings Of Convenience - Boat Behind (link: Bradley's almanac)

Lopetus

Conan lopetti shownsa tyylillä. Maapallon virallinen kuningas, Neil Young iski alkutahdit ennen Will Ferrellin, Conanin, Ben Harperin ja kumppaneiden loppujameja. Shh, hiljaa siellä ruudun ääressä. Keskittykää mestarin esitykseen.

EDIT 27.1.2010: Kiitos vaan NBC tämänkin videon sensuroinnista. Tehokkaalla luudalla on näköjään lakaistu youtubesta kaikki maailmalle vahingolliset videot tästä Youngin esityksestä.

Free Love

Aina tietyn väliajoin sitä tulee mietittyä, mikä mahtaa olla maailman paras akustinen biisi. Katselee tuota dilemmaa miltä kantilta tahansa, niin tätä seuraavaa ei koskaan voi unohtaa laskuista. David Brent (eli Ricky Gervais) esittää loistavassa The Office –sarjassa tautisesti rullaavan Free Loven. Tämä iskee kuin se kuuluisa metrin halko. Lopun yhteislaulu Davidin, Timin ja Garethin kesken on jo korkeamman luokan taidetta.

Free love on the freelove freeway, the
love is free and the freeway's long

Tekno-Issa

Mali on maailman köyhimpiä maita, mutta musiikillisesti yksi rikkaimmista. Issa Bagayogo rikastutti malilaista musiikkikulttuuria entisestään 90-luvun lopulla, kun Six Degrees Records julkaisi miehen debyyttilevyn Sya. Siinä Bagayogon kamele n'goni -instrumentillä (kuusikielinen länsiafrikkalainen kielisoitin) soittamat melodiat saivat tukea sähköisistä rytmeistä ja rumpusampleista. Tähti oli syttynyt.



Kun unohtaa kaikki kategoriat, tyhjentää aivonsa turhasta nykyajan informaatiosta ja antautuu vaan kellumaan, niin Issa Bagayogon spirituaalinen tanssimeininki on ehkäpä parasta, mitä maailma voi tarjota. Kaikille niille, jotka ovat allekirjoittaneen tavoin hurahtaneet Amadou & Mariamin musiikkiin, kannattaa tutustua tähän mieheen. Ladatkaa todistusaineistoa vaikka seuraavista linkeistä:

MP3:: Issa Bagayogo - Sya (koko levy) (link: Awesome tapes from Africa)
MP3:: Issa Bagayogo - Poye (link: Motel de moka)
MP3:: Issa Bagayogo - Sebero (link: Six Degrees Records)