Viime viikolla laitoin soimaan Paul Simonin klassikkolevyn, vuonna 1990 julkaistun The Rhythm of the Saintsin. Kaksikymmentä vuotta julkaisunsa jälkeenkin tuo levy kuulosti tuoreelta, jopa ajattomalta. Samalla ihmettelin, miksi olin unohtanut että omistin koko levyn. Olin viimeksi kuunnellut tuota maailmanmusiikkingenren klassikkoa varmaan 4-5 vuotta sitten.
Levy kuudes biisi She Moves On on suosikkini. Viikon tehosoitto ei ole laskenut sen tehoa. Simonin ja kamerunilaisen Vincent Nguinin luoma kitarakudonta on ylempää taidetta, Armand Sabal-Leccon basso iskee maagisia iskuja ja rumpu- sekä percussiorytmit svengaavat pahan voodoon voimalla. Musiikin lisäksi tässä laulussa kiehtoo itse tarina. Vaikken runoista mitään ymmärräkään, niin sen tajuan, että She Moves On on puhdasta runoutta, Paul Simonia parhaimmillaan. Harvat artistit osaavat kuvata asioita näin:
She says “Maybe these emotions are
As near to love as love will ever be”
So I agree
Then the moon breaks
She takes the corner that’s all she takes
She moves on
Vuoden ja 4 kuukauden ikäinen poikanikin ymmärsi biisin suuruuden, kuunteli pää kallellaan ja tanssi muutaman rytmikkään liikkeen. (Ok, puolessa välissä hän siirtyi leikkimään merirosvolaivalla, mutta puoliväli englanninkielistä maailmanmusiikkia on mielestäni Päijät-Hämäläisessä hiekassa kasvaneelle ipanalle jo paljon.)
2 kommenttia:
Pauliin on aina pitänyt tutustua paremmin, mutta aina se on jäänyt. Ehkä pienoinen ponnettomuus on vaivannut. Joten kyllä toi eka yllätti ja iski tänne kutosta paremmin. Siinä perkussiot yllätti positiivisesti.
ps. täällä soi parhaillaan Bump sellaselta bändiltä kuin Rebelution.
Se eka, Obvious Child on myös mainio, mutta ehkä hieman itsestäänselvä valinta. Siksi piti nostaa tämä She Moves On esille. Koko levy on kuitenkin armoton klassikko. Maailmanmusiikkia ennen maailmanmusiikkia.
Hyvin rullasi myös tuo Rebelutionin biisi. Täysin tuntematon bändi meikäläiselle. Kiitti vinkistä.
Lähetä kommentti