Vuoden parhaat palat

Tämä blogi ei mene siihen ansaan, että nimeäisi esim. Rumban hehkuttaman Taylor Swiftin renkutuksen vuoden parhaiden listalle. Koska aikuisen oikeasti, tämä melko ihmeellinen maailma tarjosi meille NIIN paljon parempaa vuonna 2012.

VUODEN YHTEISTYÖ
Tämä oli itselläni ehkäpä vuoden eniten kuunneltu (ja katseltu) biisi. Bruce Sprigsteen & E-Street Band, The Roots ja Tom Morello laittavat kannat kattoon Jimmy Fallonin showssa. Miksaajan painajainen viisine kitaristeineen. Kuten YouTube-kommenteissa sanotaan, "greatest moment in late night TV history". Oiva osoitus siitä, kuinka hauskaa rock'n'roll voi olla.

VUODEN PELASTAJAT
Amerikan syvän etelän mullasta ammentava bluegrass-yhtye Carolina Chocolate Drops on ollut suosikkini jo muutaman vuoden ajan. Viidennellä levyllään Leaving Eden triosta hieman isommaksi laajentunut ryhmä (mukana mm. sellisti) tekee uransa vakuuttavinta jälkeä. Country Girl –rallissa klassisen opin saanut laulaja Rhiannon Giddens antaa voimansa kuulua.

VUODEN VANHUS
Bob Dylanin viimeisin levy Tempest ei yritäkään olla mitään uutta. Se on vanhan kansan musiikkia ensi nuotista viimeiseen. Dylanin ikä kuuluu kaikessa, rahiseva raspikurkku rohisee mikrofoniin kuin todistaakseen selviytyvänsä vielä näistä taisteluista. Nash Edgertonin ohjaama Duquesne Whistlen nerokkaassa videossa ollaan elämän perusasioiden, rakkauden ja väkivallan äärellä.

VUODEN RENNOIN SUORITUS
Tuottajien Diplon ja Switchin muodostama Major Lazer tullaan muistamaan Get Free hitistä, jonka leijuvan biitin päällä Amber Coffmanin henkäilyt liitelivät mieleenjäävästi.

VUODEN SAMULI PUTRO
Samuli Putro kohtelee suomen kieltä kuin lapsi legoja. Toisilleen vieraat palikat asettuvat peräkkäin tai päällekkäin muodostaen lopputuloksen, joka on enemmän kuin osiensa summa. Tavallisten hautajaisten sanoitus on jotain suurta. Tunne ja äly ovat läsnä jokaisessa tavussa. Kuten Also Sprach Jussi toteaa, antakaa tälle miehelle kaikki palkinnot.

VUODEN RIIMIT
Ystävät suosittelivat Karri Koiraa jättämään päivätyön ja tekemään levyn. Lopputulos on kuin 80- ja 90-luvun kutusoul ja r’n’b-kokoelma, siirapilla kuorrutettua kermavaahtoa. Jollekin tämä on silkkaa timanttia, jollekin puhdasta Robinia. Itseäni Ei tarkoittaa ei puristi palleista, käänsi sukupuoliroolit oivallisesti sekaisin ja sisälti loistavan baarirepliikin ”sun hanuri ei oo edamii”.

VUODEN KOTIMAINEN MIESYLLÄTTÄJÄ
Ei blogia ilman Anteroa. Mutta ilman tätä mikään lista ei ole täydellinen. Herra Lindgren tuli puun takaa iskien kyykkypaskalla istuneita musiikin rakastajia palleaan loppuun asti hiotuilla taustoilla ja vahvoilla tarinoilla. Kumarran ja kiitän kovasti.

VUODEN KOTIMAINEN NAISYLLÄTTÄJÄ
Aino Venna kuvailee itseään draamanarkkariksi. Ja draamaa täynnä ovat hänen ihon alle menevät laulunsakin, joista Trouble of the world kolahti itselleni eniten.

VUODEN ROCKABILLY
JD McPherson osaa retroilla rock and rollin ja rockabillyn maastoissa tyylillä. Miehen vuonna 2010 julkaistu debyyttilevy Signs and Signifiers julkaistiin tänä vuonna uudelleen isomman levy-yhtiön toimesta ja samalla heräsi yleisön kiinnostus. Northside Gal on vastustamaton biisi. McPherson ei keksi pyörää uudelleen, mutta tekee kaiken niin hyvin ja rehellisesti, että tässä imussa on mahtava olla.

VUODEN SÄHKÖMIES
Kanadalainen Dj Kid Koala julkaisi neljännen levynsä 12 Bit Blues, joka on nimensä mukaisesti biteiksi pilkottua bluesia. Raakaa, rujoa ja primitiivistä laboratorion samplereista karannutta äänijyystöä. Ja omalla oudolla tavallaan aivan hillittömän kaunista.

VUODEN HASSUIMMAN NÄKÖINEN ARTISTI
Kirjastossa asuvalta travellerilta näyttävä Allen Stone ei sovi valkoisen soul-miehen muottiin. Sitä hän kuitenkin on ja vieläpä kirkkaasti säkenöiden. Tässä laitetaan Lettermanin showssa isoa vaihdetta silmään.

VUODEN MENETYS
Levon Helm lensi pois, kauan eläkoon Levon Helm.

Nuotiolla

Put down the phone, it hasn't worked for years
I'll get the water, and we'll plant a garden

Timothy Showalter eli Strand Of Oaks lausee ylläolevan kaltaisia lauseita ja niihin tuntuu hyvältä upota. Mies, parta ja kitara on pettämätön yhdistelmä jälleen kerran. Tämä kasvaa jokaisella kuuntelukerralla aina vaan kovempiin korkeuksiin.

Happy dance!

Ranskalainen C2C on vinyylisoittimia käyttävä dj-ryhmä, joka on perustettu jo 90-luvun lopulla. Tänä vuonna ilmestyi ensimmäinen EP Down the Road ja syyskuussa vihdoin kokopitkä albumi Tetra.

Levyltä löytyvästä Happy biisistä julkaistiin viikko sitten video, joka kohosi omalla listallani vuoden parhaimmaksi audiovisuaaliseksi elämykseksi. Wendy Morganin ohjaamalla pätkällä tanssitaan old school -hengessä huimalla otteella. Tämä on 2000-luvun gospelia parhaimmillaan. Omakin kankea jalka alkaa välittömästi vispata tahtia.

Psykedeliaa Intiasta

Vuoden uudelleenjulkaisupalkinto menee ehdottomasti Now-Again Recordsille, joka toteutti hc-fanien toiveet latomalla yhteen todellisen kultakimpaleen. Kyseessä on 70-luvun lopun Intialainen psykedeelista rockia paahtava Atomic Forest, jonka aiemmin vaikeasti saatavilla ollut tuotanto on nyt koottu yhteen. Obsession levyllä Atomic Forest esittää omien biisien lisäksi versioita mm. Beatlesin (I Saw Her Standing There) ja Osibisan (Sunshine Day) tuotannoista. Alla hypnoottinen nimibiisi.

Sellotaituri

Todellisen lahjakkuuden kyllä tunnistaa joukosta, vaikka ylitarjonta ja informaatiotulva yrittävätkin meidät välillä hukuttaa. Tässä hämmästyttävä brittiläinen Ayanna Witter-Johnson. Sello tottelee ja Roxanne taipuu aivan uusiin sävyihin.

Suurenmoinen mies

Maailma on täynnä täydellisiä ihmisiä, jotka elävät tätä ainutlaatuista omaa hetkeään vajavaisena, vikoja etsien ja tilannettaan valittaen. Sitten on ollut ihmisiä kuten Michel Petrucciani, ranskalaissyntyinen jazzpianisti, joka meidän muiden silmissä oli vajavainen monin eri tavoin, mutta joka eli lyhyen elämänsä täysillä, mistään valittamatta.

Petruccianilla oli synnynnäinen Osteogenesis Imperfecta sairaus, joka ilmeni luuston haurautena ja pienikokoisuutena. Miehellä oli jatkuvia kipuja läpi elämän, mutta silti hänet tunnettiin leikkisänä ja iloisena muusikkona, joka soitti paremmin kuin kukaan muu. Hän oli myös työnarkomaani, joka varsinkin elämänsä viimeisinä vuosina poltti itseään loppuun niin työllä, alkoholilla kuin kokaiinillakin.

Petrucciani kuoli vuonna 1999, mutta jos hän eläisi, niin tämän vuoden joulukuun 28. päivä syntymäpäiväkakussa olisi 50 kynttilää. Alla live-esitys Saksasta vuodelta 1993, tunnetun jazz-klassikon täydellinen luenta.

Nuori rakkaus

Törmäsin seikkaillessa sattumalta Van Morrisonin viralliselle YouTube-kanavalle, josta löytyi läjäpäin hienoja live-esityksiä. Erityisesti viehätti tämä yli neljän vuosikymmenen takaisen The Way Young Lovers Don lento, jossa loistelias big band liitää eteenpäin vanhan herran lausuessa romanttisten riimiensä tavuja päin jazzseinää. Taltiointi on vuodelta 2008 Hollywood Bowlista, jossa Van Morrison juhlisti debyyttilevynsä Astral Weeksin 40 vuotista taivalta.

Lapsuuden paskahousut

Katselin tuossa iltana eräänä omien lasteni touhuja. Legotornit nousivat, värikynät sauhusivat. Tuli mieleen J. Karjalaisen syyttä hieman unohduksiin joutunut klassikko. Vuoden 2001 Marjaniemessä-levyn avauskappale Paskahousua on unenomainen sukellus lapsuuden maisemiin. Tällaista jälkeä syntyy, kun muusikon mieli on avoin. Vapaata virtausta kaikilta kanavilta. Huikeaa settiä. Mitäköhän omat lapseni muistavat lapsuudestaan? Mistä heidän muistot rakentuvat?

Puun takaa

En olisi ikinä uskonut, että annan joskus kiitoksia Radio Novan suuntaan. Mutta tämä akustinen livetaltiointi radion studiossa on hieno kulttuuriteko. Anna Puun viimeisin levy Antaudun saattaa olla tasapaksu ja siksi jopa tylsä, mutta tällaisena annoksena Puu osoittaa olevansa oikea, sielukas artisti. Varsinkin Illanpilaaja on eräs tämän vuoden parhaimmista ralleista.

Betty Soo

Tämä nainen lopetti koulun ja työnsä ja laittoi kaikki säästönsä peliin ryhtyäkseen muusikoksi 26 vuoden iässä, vaikka kokemusta laulunkirjoittamisesta oli vasta muutaman viikon verran. Nyt takana on kahdeksan vuoden muusikon ura ja muutamia levyjä. Todennäköisesti että ole kuulleet Betty Soosta ennen tätä mitään ja ette tule kuulemaankaan. Tässä laulussa on kierrätetty ikiaikaista sointukulkua vailla mitään ihmeellisyyksiä, mutta taitavasti Soo homman hoitaa.

Hillbilly

Hieman vaisua bloggaamista viime aikoina, tiedetään. Kukapa ei olisi vaisu näinä aikoina. Petri Tammista mukaillen meneillään on puolen vuoden pimeys, jossa tuuli vinkuu ja sairaat yskivät. Ei tässä minullakaan mitään sanottavaa ole.

Ajattelin kuitenkin kaivaa esille jotain kivaa Steve Earlelta tai Townes Van Zandtilta. Valinnanvaraa on niin paljon, että päädyin lopulta Justin Townes Earleen, Steven poikaan. Tykkään Justinin tehokkuudesta. 1,5 minuuttia ja homma on paketissa.

Mandoliini Joe

Kun Jimi Hendrix vuonna 1966 levytti Hey Joen, tuskin kukaan olisi uskonut jos ennustaja olisi väittänyt seuraavaa: Yli neljänkymmenen vuoden kuluttua tämä biisi kaikuu Skotlantilaisen maailmanmusiikkitapahtuman Celtic Connectionsin lavalla. Esittäjä näyttää maailman suurimman ohjelmistoyrityksen (se on ala, jossa pienet elektroniikkaa täynnä olevat laatikot tekevät asioita joihin ihmiset eivät pysty) johtajalta Bill Gatesilta. Ja ei, soittajilla ei ole sähkökitaroita, vaan mm. mandoliini ja dobro.

Hullun puhetta. Mutta niin totta. Alla loistelias versio Tim O'Brienin ja dobrokuningas Jerry Douglasin johdolla.

Groovea 42 vuoden takaa

Tammikuun yhdeksäs päivä vuonna 1970 Lontoon Royal Albert Halliin kokoontuneet ihmiset saivat todistaa rock'n'rollin voiman kaikessa mahtavuudessaan. Led Zeppelin soitti tuolloin Englannin kiertueensa kolmannen keikan.

Kiertueen avausnumerona toimi We're Gonna Groove, joka jytää aivan tautisella vimmalla. Se on täydellinen luut kurkkuun murskaava avausbiisi, joka ei anna sijaa selittelyille ja anteeksipyynnöille. Tähän ei nykyajan bändit pysty, mutta heillä ei olekaan riveissään John Bonhamin ja John Paul Jonesin tapaista rytmikaksikkoa.

Monet hullaantuvat täysin Bonhamin rumputyöskentelystä tällä tallenteella, mutta kehottaisin keskittymään myös Jonesin huikeaan bassolinjaan, johon koko groove pohjautuu.

Tom ja David

Tämä kirjoitus piti tehdä jo kesällä, mutta sitten tulikin syksy.

On kulunut 29 vuotta siitä, kun Tom Waits ilmestyi ensimmäisen kerran David Lettermanin studioon. Harvakseltaan televio-esiintymisiä tehnyt oman elämänsä sankari on vuosien varrella esiintynyt Lettermanin showssa yhdeksän kertaa: 1983, 1985, 1987, 1988, 1999, 2002, 2004, 2006 ja 2012.

Tänä kesänä mies pakkasi uskolliset soittokumppaninsa (mm. Los Loboksen David Hidalgo kitarassa) viimeiseltä Bad As Me -levyltään mukaansa ja esitti yhden soinnun varassa vastuttamattomalla vimmalla jyräävän Chicagon. Katsokaa neron työtä.

Lovecats

En ole ikinä ymmärtänyt, mitä The Curen Roberth Smith yrittää sanoa vuonna 1983 julkaistun The Lovecats laululla. Itsemurhan tuo rakastunut pari mitä suurella todennäköisyydellä tekee, mutta miksi? Ja vaikka aihe on synkkä, niin julmetun iskevään melodiaan se on puettu.

Vuosien varrella tästä mestariteoksesta on tehty ainakin 22 eri versiota. Esille täytyy nostaa ainakin Paul Ankan kuohuviinilasissa hiljalleen kelluva lounge-versio, sekä Trickyn tummissa vesissä huojuva esitys. Kummallakin on ansionsa. Ehkä.

Tänä vuonna Kanadalainen entinen oopperalaulaja Caitlin Simpson - joka tottelee nimeä Kinny ja seikkailee nykyään jazzin, reggaen ja soulin maailmassa - julkaisi toisen sooloalbuminsa Can’t Kill A Dame With Soul’. Siltä löytyy rytmitykseltään varsin uskollinen luenta Curen rakkauden kissoille. Kinnyn ääni on kuitenkin niin huikea, että tämä rallatus on soinut nyt viikon verran päässä taukoamatta.

Valo ikkunassa

Motown-soundin superyhtye The Temptations julkaisi vuonna 1984 Truly For You -levyn, jonka päätösbiisinä soi I'll Keep My Light In My Window. Se on tehty 80-luvun hengelle uskollisena, discotaustojen ja syntetisaattoreiden soutaessa neonvalomeressä rytmikkäästi eteenpäin. Laulu ei kuitenkaan ollut alunperin Temptationsin, vaan originaalin teki jo 1974 Caston & Majors.

Suurenmoinen brittiläinen soul-laulaja Alice Russell julkaisi aiemmin tänä vuonna tuottaja Quanticin (aka Will Holland) kanssa hienon yhteislevyn Look Around the Corner. Tuo Temptationsin 80-luvun discopala on Russellin yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistä, niinpä se saa levyllä arvoisensa käsittelyn.



Vielä tuota lattarisävyillä ryyditettyä albumiversiotakin parempi on mielestäni kuitenkin tämä alla oleva intiimi otos. Russell tapasi San Franciscossa röökiä vetävän körilään kokoisen viulisti Mike Simmondsin. Duon Yours Truly -kollektiivin takapihalla esittämä I'll Keep My Light In My Window on harras ja lämmin luenta, jossa sielua on roppakaupalla niin soitossa kuin tarinassakin.

Yeah, it's all right!

Vuonna 1994 olin 17-vuotias lukiolainen ja skotlantilaisen Edwyn Collinsin A Girl Like You oli parasta mitä maailma tarjosi. Se on edelleen mestarillinen biisi. Ja on aivan mahtavaa nähdä 53-vuotiaan Collinsin esittävän sitä tässä kunnossa vuonna 2012. Mies kärsi kaksi peräkkäistä aivoverenvuotoa seitsemän vuotta sitten ja joutui opettelemaan uudestaan puhumaan, kävelemään ja ajattelemaan. Ja nyt tässä. Yleisön hoilatessa kitarasoolo-osuudet Collins hakkaa tahtia kävelykepillä ja nauttii täydellä sydämellä.

Yksinpurjehtija

Sir Francis Chichester oli yksi 1900-luvun suurimmista seikkailijoista. Tämä brittiläinen huimapää kouluttautui nuorena lentäjäksi ja lensi mm. ensimmäisenä Englannista Australiaan. Chichester lensi myös vesitasolla Australiasta Japaniin syöksyen lopulta sähköjohtojen kautta maahan. Mutta seikkailijalla on useampi henki. Mies kehitti lennoillaan navigointimenetelmän, joita mm. Britannian ilmavoimat käytti toisessa maailmansodassa.

1950-luvulla Chichester aloitti purjehdusuransa. Samalla mies selätti keuhkosyövän luonnonmenetelmillä ja voitti mm. ensimmäisen yksin Atlantin yli purjehduksen vuonna 1960.

Dire Straits levytti Francis Chichesterille omistetun Single Handed Sailor kappaleen vuoden 1979 Communiqué albumille. Laulussa mainitaa Chichesterin Gipsy Moth IV –alus, jolla seikkailijamme vuonna 1966 purjehti yksin maailman ympäri ollen vesillä yhteensä 226 päivää ja pysähtyen ainoastaan Sydneyssä. Mark Knopflerin kitarariffin lennokkuus on huimaa kuultavaa. Alla hyvätasoinen live-esitys 70-luvun lopulta.

Kaiken musiikin alku ja loppu

Monet pitävät David ”Junior” Kimbroughta 1900-luvun jälkipuoliskon tärkeimpänä bluesmuusikkona. Se on hämmentävä saavutus mieheltä, joka levytti debyyttilevynsä vasta vuonna 1992, 62-vuotiaana. Paljon kertoo myös muusikko Charlie Feathersin sanat, joilla mies Kimbroughta kuvaili: the beginning and end of all music. Tuo lause on kirjoitettu myös Kimbroughn hautakiveen.

Kimbrough saavutti suurta suosiota pohjoisen Mississipin Hill Country –alueella. Tämä menestys saavutettiin pitkälti miehen viikonloppuisten juhlien avulla, joita Kimbrough piti kotitalossaan muuttamalla sen rytmikkääksi juke jointiksi. Kun Fat Possum levy-yhtiö lopulta 90-luvulla julkaisi Kimbrough levyjä, tulivat nämä juhlat niin kuuluisiksi, että sinne ilmestyivät niin U2 kuin Rolling Stoneskin ihastelemaan Kimbroughn ja hänen hyvän ystävänsä R.L.Burnsiden sekä heidän perheenjäsentensä blueshenkeä.

Alla Junior pyytää armoa. Tämä on yksi lempibluesini ja löytyy Kimbroughn kakkoslevyltä Sad Days, Lonely Nights. Lähes kymmenen minuuttia hypnotisoivaa groovea.

Bruce

Viikon sulattelun jälkeen on paikallaan kirjoittaa hajanaisia mietteitä Bruce Springsteenin keikasta, jota oli ilo olla todistamassa.

Näin Pomon ensimmäisen kerran keikalla stadionilla vuonna 2008. Siihen verrattuna viime viikon veto oli kova. Todella kova. Yli neljän tunnin ennätyskesto ei tuntunut pitkältä. New Jerseyn saarnamies järjesti suomalaisille yli 40 000 ystävälleen pikkuiset kotibileet. Hieno mies.

Bruce on tehnyt 17 studioalbumia. Niiltä luulisi löytyvän jokunen hyvä keikan aloitusbiisi. Mutta ei, varsinainen setti käynnistyy John Fogertyn Rockin' All Over The Wordilla. Kova startti ja sopii loistavasti näin Euroopan kiertueen päätöskeikan avaukseksi.

Seuraava kohokohta on viidentenä soitettu Prove It All Night vuoden 78 introlla höystettynä. Tuo on ollut itselleni aina yksi tärkeimmistä Springsteenin biiseistä, hienoa kuulla se livenä.

Myönnän etteivät kaikki Pomon 2000-luvun tekeleet ole koodattu aivolohkoihini niin hyvin, että jaksaisin innostua niistä täysillä. Springsteen soitti Helsigissä varsinkin keikan alkupuolella varsin paljon uutta materiaalia, joka kyllä toimi livenä varsin hyvin. The Rising -levyn My City Of Ruins oli todella onnistunut suvantovaiheen saarna, jossa hegellinen johtajamme kaitsi laumaansa hellässä otteessa.

Neljä vuotta aiemmin stadikalla Nils Lofgren päästi sisäiset kitarademoninsa irti Youngstownissa, nyt mies lähti lentoon Because The Nightin aikana. Aivan huima luenta kyseistä klassikosta. Ehdottomasti yksi keikan kohokohdista.

Mukanani ollut työkaveri ei ollut aiemmin kuullut Light Of Day -biisiä, mutta oli aivan mehuissaan kehuen sitä perkeleen kovaksi. Ja sitähän se oli. Biisi on julkaistau ainoastaan kahdella livelevyllä ja on siksi hiukan huonommin tunnettu. Light Of Day oli tiukan rock'n'rollin juhlaa, joka jyräsi jumalattomalla voimalla eteenpäin. Hieno alkusoolo Brucelta. Alla hyväsoundinen video.



Uudesta materiaalista parhaimman korren veti Shackled & Drawn, jossa 16 hengen E-Street Big Band puski eteenpäin kuin valtava höyryllä toimiva patakattilavekotin.

Encoreahan kesti vaatimattomat kymmenen biisiä. Sieltä rytmijalkaa käskytti parhaiten Dancing In The Dark, jossa Big Manin saappaisiin astunut veljenpoika Jake Clemons tuuttasi eeppisen ja moniminuuttisen saksofonisoolon yleisöstä nostetun mimmin joratessa vieressä.

Lähdin hymyssä suin kotiin. Tämä ilta muistetaan vielä sitten, kun juuri muuta muistettavaa ei enää ole.

Arkistojen kätköistä

Viime vuonna internetin perustuskivet värisivät ja blogikansa kohisi kun Ruotsin ylpeys, First Aid Kit esitti Dancing Barefootin Polar Music Prize -gaalassa. Ja Patti Smithin kyyneleet vuosivat vuolaana virtana. Ainutlaatuinen hetki (vaikken videota tähän hätään löytänytkään), ei siinä mitään.

Mutta kuka muisti kaiken huuman keskellä, että U2 coveroi saman biisin jo 1989. Se oli sitä aikaa kun bändi ei vielä ollut itsensä vanki. Se oli Rattle and Humin kulta-aikaa. Biisi löytyy When Love Comes To Town –sinkun b-puolelta.

Haista fuusio

Vaikka olenkin varsin kaikkiruokainen, niin oopperan ja metallin lisäksi myös fuusiojazz kuuluu niihin musiikinlajeihin, joita kohti en vaivaudu edes sylkäisemään. Jo sana fuusio saa aikaan negatiivisia väreitä. Tekotaiteellista ja liian mahtipontista. Kaiken tarkoitus tuntuu olevan, että seuraava nuotti on sellainen jota kukaan ei osaa ennalta arvata. Tämän lopputuloksena sonta kuulostaa epämusikaaliselta. Siitä puuttu lämpö, se on kylmää sontaa.

Tiedän, olen rajoittunut, katsontakantani on kapea ja olen muutenkin huono ihminen.

Bluespohjaisen fuusiojazzin kova nimi on jenkkiläinen Robben Ford, jonka tuontantoa olen bluesfanina ylenkatsonut juuri tuon fuusioelementin takia. Nyt joltain satunnaiselta kokoelmalevyltä tuli vastaan Fordin vuonna 2007 levyttämä oma tekele, How Deep In The Blues (Do you Want To Go). Tässä Ford on onnistunut mainiosti. Rytmi kulkee, fuusiovaihde iskee pintaan ajoittain kitarasoolossa, mutta se ei ole liian päällekäyvä. Alla liveotos. Erityiskunnia kreikkalaislähtöiselle rumpali Toss Panokselle. Hienoa svengiä!

Paha Boogie

Kukaan ei tee ZZ Top -musiikkia paremmin kuin ZZ Top. Maailmalla on ollut yli 40 vuotta aikaa synnyttää uusi ZZ Top, mutta se ei ole siihen pystynyt. Oiva osoitus kaiken rajallisuudesta ja yksinkertaisuuden monimutkaisuudesta.

Yli 60-vuotiaat Billy Gibbons, Frank Beard ja Dusty Hill julkaisivat 4 biisin ep:n Texicali kesäkuun alussa. Tämä on ensimmäistä uutta ZZ Top materiaalia yhdeksään vuoteen. I Gotsta Get Paid on jyystöä ja työntöliikettä sieltä parhaimmasta päästä. Tässä ei ole mitään uutta ja silti siinä on kaikki.

Lausumisen kauneus

iPod sylki tämän biisin korviini lenkillä. Tulipahan oiva muistutus siitä, että skotlantilainen aksentti on varsin kiehtova. Amy Macdonaldin laulamana niinkin tavanomaiset sanat kuin life tai tonight saavat uuden kaiun. Onhan tämä nyt aivan perhanan jykevää runoutta.

Illanvietto japanilaisten kanssa

Vanhakantaisen soulin ja R&B:n uuden aallon kyytiin pyrkii myös Nick Waterhouse. Mies tuli musadiggareiden tietoisuuteen julkaistuaan viime vuonna Some Place vinyylisinglen, jonka beat jyrää tyylillä eteenpäin. Tästä herkusta julkaistiin toukokuussa virallinen video, jossa Nick kestitsee japanilaisvieraita rairai-meiningillä.

Waterhouse julkaisi juuri debyyttilevynsä Time's All Gone. Pistäkää nimi mieleen, luulen että tästä kaverista kuullaan vielä paljon.

Yhdessä tekemisen riemu

Löysin tällä viikolla pari varsin onnistunutta live-esitystä, jossa yhteistyön voima näyttäytyy hienosti. Ensin Jessie J ja tyylikkäästi harmaantunut Tom Jones esittävät BBC:n juhlassa Mockingbirdin. Vetää täysin vertoja esimerkiksi Arethalle. Olen edelleen sitä mieltä, että Jessien pitäisi jättää ylituotetut teinidiskoilut ja keskittyä vetämään pienimuotoisemmin jolloin naisen ääni pääsisi paremmin oikeuksiinsa.


Sitten jälleen musiikkia Jools Hollandin showsta. Modernin string band –tyylin mestarit Carolina Chocolate Drops (jota hehkutin jo kaksi vuotta sitten) saa rinnalleen Irlannin ylpeyden, vaatimattomat 50 vuotta tänä vuonna täyttävän The Chieftainsin. Viulut, huilut ja pillit soikoon!

Muminaa, huminaa

Hattu päästä ja syvä kumarrus. Kunnioitan laulua, jossa käytetään mmmmmmmmm- ja haaaaaaaa-fraaseja näin taidokkaasti. Bahamas on Feistin kiertubändissä pianoa ja kitaraa soittaneen Alfie Jurvasen sooloprojekti. Oliko niin, että miehen äiti on suomalainen? Joku viisaampi voisi vahvistaa tai korjata tämän tiedon.

Kesäinen herkkyys

On kesäkuu. Tarvitsemme kesäistä musiikkia. Jotain joka tekee meistä onnellisempia ja kokonaisempia ihmisiä. Musiikkia joka saa aivomme resonoimaan taajuudella, missä yöpakkasilla ei ole sijaa. Musiikkia, joka aloittaa ja lopettaa päivämme innostaviin signaaleihin.

Kaikkea tätä ja vielä vähän muutakin meille tarjoaa Steve Marion joka kutsuu itseään ja bändiään nimella Delicate Steve. Tämä afrikkalaisittain rytmitelty kappale on viime vuodelta, mutta minä en välitä. Tassin silti pöydillä.

Menetetty Detroit?

Investointipankki Lehman Brothersin konkurssista vuonna 2008 alkunsa saanut Yhdysvaltojen talouden romahtamisen eräs konkretisoitunut muoto on Forbesin vuosittain tekemä America’s most miserable cities –listaus. Tuon listan kärkipaikoilla on viime vuosina viihtynyt Detroit.

50- ja 60-luvuilla Detroit oli Amerikan ylpeys. General Motorsin ja Fordin johtama autoteollisuus ja Motownin tuottama musiikillinen rikkaus löivät tahtia kaupungin nousulle. Ja mitä tilalla on nyt? Suljettuja tehtaita, slummeja, autioita taloja, rikollisuutta ja miesväestössä lähes 50 % työttömyys. Kaupungin ainoa ylpeys tuntuu olevan jääkiekkojoukkue Red Wings, joka on NHL:n parhaiten johdettu organisaatio.

Jollain on kuitenkin vielä uskoa. Detroitin omien poikien Daniel Zottin ja Joshua Epsteinin yhtye Dale Earnhardt Jr. Jr. julkaisi pari kuukautta sitten videon biisiin We Almost Lost Detroit. Biisi löytyy yhtyeen viime vuoden levyltä ja on tietenkin cover Gil Scott-Heronin vuoden 1977 klassikosta. Videolla tavalliset kaupunkilaiset ovat työnsä ääressä, laulamassa Scott-Heronin laulua. Kaupungin vaikean taustan tuntien video saa lisää syvyyttä. Videon ihmiset haluavat unohtaa menneet ja luoda uuden Detroitin.

Jamien jami

BBC omistaa Lontoossa seitsemän studion Maida Vale Studios -kompleksin. Tuossa 103 vuotta vanhassa legendaarisessa rakennuksessa, joka on ollut lakkautusuhan alla jo useita vuosia, muuan John Peel äänitti omat sessionsa vuosien 1967 ja 2004 välillä. Siellä ovat äänittäneet niin Led Zeppelin, Beatles kuin White Stripeskin.

Viime Vuonna jenkkiläinen soul- ja r&b-tähti Raphael Saadiq äänitti Maida Vale -studiolla Gilles Petersonin vahdissa muutaman biisin livesession. Mukana oli tämä miehen viime vuonna ilmestynee Stone Rollin' -levyn eeppinen päätösbiisi The Answer. 11 ja puoli minuuttia puhdistavaa taikuutta. Jo pelkästään neljän minuutin pituinen alkujami on eräs parhaista livegrooveista koskaan.



Jos Saadiq iski, kannattaa tsekata tämä akustinen näyte miehen taituruudesta.

Hengitä

Jotkut laulut sopivat juhliin, jotkut häihin, jotkut hautajaisiin. Siinä vaiheessa kun multaa heitellään oman arkkuni päälle, soundtrackilla voisi soida esimerkiksi Pearl Jamin vuoden 2009 Backspacer-levyltä löytyvä Just Breathe.

Itse jo elämän auringonlaskua kohti käyvä 79-vuotias Willie Nelson versioi Just Breathen juuri ilmestyneelle Heroes-levylleen. Kaiken kokeneen miehen suulla laulettuna tämä hieno teksti saa kuulijassa aikaan kylmiä väreitä. Alla livetaltiointi Sirius-radioaseman tiloista, mukana Willien pojat Lukas ja Micah.

Tohtorin uusi resepti

Malcolm John Rebennack Jr eli Dr. John julkaisi debyyttilevynsä Gris-Gris 9 vuotta ennen syntymääni, vuonna 1968. En tiedä minkälaisia aineita tohtorimme otti tätä esikoista tehdessään, mutta veikkaan lääkkeiden olleet vahvoja ja annosten suuria, niin psykedeelinen huikeus markkinoille kolahti.

Nyt, vaatimattomat 44 vuotta myöhemmin, tämä New Orleansin voodoo-funkin mestari yllättää positiivisesti uudella Locked Down levyllään. Tällä kertaa tohtorille ominainen rämeiden funk on poissa. Tuottajana häärinyt Black Keysin nokkamies Dan Auerbach on iskenyt kultasuoneen ja tehnyt vanhan herran kanssa todellisen bändilevyn, jota voisi kuvailla seuraavilla termeillä: arvaamattomasti svengaava, särmikkään puolihuolimaton, paheellinen, laiskan sielukas, karismaattinen.

Historian kaiut ovat jossain taustalla, äänimaisema on Auerbachmaisesti vanhanaikainen. Mutta tajuton groove on tuoretta. Varsinkin rumpali Max Weissenfeldt ja basisti Nick Movshon jyräävät vauhtia koneeseen ihailtavalla tavalla. Myös torvien epämääräisissä töräyksissä on kilokaupalla fiilistä. Kitaristina uransa aloittanut Dr. John (joka siirtyi pianoon kun oikean käden nimetön irtosi ampumavälikohtauksessa), jättää pianon vähemmälle ja vinguttaa tällä levyllä enemmän farfisa-urkujaan.

Aivan mahtava meininki. Yksi vuoden parhaista levyistä, ei epäilystäkään.

Hokimusiikkia

Jääkiekon MM-kisat ovat meneillään. Kaikkialla puhutaan vain lipuista ja niiden hinnoista, ketään ei tunnu kiinnostavan itse peli. Tämä blogi ottaa lätkään musiikillisen kannan ja esittelee teille kaikkien aikojen parhaan maalilaulun.

Yhdysvaltalainen Hartford Whalers pelasi NHL:ssä vuosina 1979-1997, kunnes seura muutti Pohjois-Carolinaan ja muutti nimensä Carolina Hurricanesiksi. Suomalaisista pelaajista Hartfordia edustivat Risto Siltanen 80-luvulla ja Sami Kapanen 90-luvulla. 1970-luvun puolessavälissä, kun Hartford pelasi vielä WHL-liigassa, seuran toimitsijana ollut George Ducharme etsi sopivaa laulua, jonka avulla voisi nostattaa tunnelmaa hallissa. Sattumalla hän törmäsi Jack Say nimisen henkilön tekemään Brass Bonanza -instrumentaaliin, joka oli saatavilla ilmaiseksi. Tuosta kappaleesta tuli Hartford Whalersin tunnus- ja maalilaulu ja monen mielestä se on edelleen kaikista lätkäaiheisista lauluista paras.

Hirviöiden seikkailut

Kun työ ei suju, hälinä ympärilläsi on jatkuvaa, ylisosiaalisuus ärsyttää ja autosta loppuu öljyt, silloin on apua saatava aina Islannista saakka. Reykjavikilainen kuusihenkinen Of Monsters and men sotkee indien ja folkin sumuisaksi kevätpäivän rytmikeitoksi. Tämän jälkeen jaksaa taas hieman paremmin kestää iskuja ja kaiken järjettömyyttä.

Uskollinen mies

Vanhan ajan soulin uusi nousu on jatkunut jo usean vuoden ajan. Ja hyvä niin, niin paljon hyvää musiikkia siltä saralta näyttää tulevan. Truth & Soul Records julkaisi maaliskuussa varmasti yhden tämän vuoden komeimmista retrosoul-levyistä. Asialla on vaatimattomat 43 vuotta musiikkibisneksessä mukana ollut Lee Fields. Taustabändinä häärää mm. Aloe Blaccin taustalla soittanut The Expressions. Tässä hieman raakaa äänivoimaa.

Mestari poistumassa

Voi paska: www.levonhelm.com

Starttaa, ei starttaa.

Kappale, joka ei ikinä tunnu käynnistyvän kunnolla. Bon Iver ja komea versio Minnesota, WI -biisistä viime lauantain Coachella festivaaleilta Kaliforniasta. Isokeuhkoinen Colin Stetson bassosaksofonissa.

Huilu soikoon

Michael Kiwanuka oli viime vuoden kovimpia musiikkitulokkaita. Kuukausi sitten mies pakkautui bändeineen Lontoon Hackneyssa sijaitsevaan Round Chapeliin soittaen siellä huikean keikan. Kiwanukan YouTube-sivuilta voi tsekata keikan tunnelmaa useamman biisin voimin. Miehen sielukasta laulua on jo kehuttu ympäri blogisfäärin, mutta on syytä antaa iso kumarrus myös taustabändin suuntaan. Alla Tell Me A Tale hitillä edukseen esiintyy jazz-pohjainen huilisti Gareth Lockrane.

Yhteistyötä

Vuonna 1997 jazz-legenda Dave Brubeck soitti konsertin Moskovan Konservatoriossa. Yhdessä vaiheessä Brubeck improvisoi venäläisteemaa yleisön pyynnöstä. Parin minuutin jälkeen yleisön joukosta alkoi kuulua viulun soittoa. Konservatorion oppislas Denis Kolobov oli tarttunut soittimeensa ja yhtyi Brubeckin improvisaatioon. Ja koko tämä komeus videoitiin. Seuratkaa vanhan jazz-legendan reaktiota. Musiikki on todellakin iloinen asia.

Weller silloin ennen

Olen kuukauden ajan miettinyt, joko tämän blogin taival alkaisi olla tallattu. Lopettaminen tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta, liekki kun alkaa sammua. Lopullisen pisteen laittaminen kuitenkin viivästyy, kun en ole keksinyt mitään parempaakaan tapaa tuoda kiinnostavaa musiikkia kootusti esille. Olen pyöritellyt ajatusta wordpress-pohjaisesta ratkaisusta, jossa yhdistyisivät perinteiset kotisivut kuvagallerioineen sekä musiikilliset ja kulttuurilliset listaukset. Lopulta päädyn kuitenkin siihen, että voisin elää tätä elämää oikeasti, enkä verkon kautta. Kuntosalilla käynti tai kävely metsässä tuntuu voittavan bloggauksen.

Katsotaan mihin lopulta päädyn.

Sillä välin tässä juuri nyt kovin ajankohtainen Paul Weller palauttaa mieleen, kuinka hyvää musiikkia hän teki 27 vuotta sitten Style Councillin riveissä. Hieno teksti, ajaton sävellys.

Big Man Porter

Gregory Porter oli lahjakas amerikkalaisen jalkapallon pelaaja San Diegon yliopistossa, kunnes olkapäävamma katkaisi miehen uran. Meidän musiikinystävien onneksi hän päätti ryhtyä musiikkialalla. Pari vuotta sitten ilmestyneellä debyyttilevyllä Water Porter osoitti olevansa loistelias soul- ja jazz-laulaja ja samoin lahjakas lauluntekijä. Helmikuun puolessavälissä ilmestyi kakkoslevy Be Good. Alla pari videonäytettä miehen kyvyistä. Ensin debyyttilevyltä löytyvä 1960 What?, ja sitten Jools Hollandin Hootenanny showssa viime vuoden lopulla vedetty rullaava blues/jazz-klassikko Work Song. Ihmettelen tässä vaan, miksi mies käyttää vauvoilta tuttua kypärämyssyä?

Islannin rytmi

Vuosittain Islannin pääkaupungissa Reykjavikissa pidetään Airwaves-festivaali. Ja jo kolmen vuoden ajan jenkkiläinen vaihtoehtomusiikkiin erikoistunut mainio KEXP-radiokanava on tehnyt matkan festivaaleille ja nauhoittanut sieltä suuret määrät musiikkia islantilaisilta bändeiltä, niin tunnetuilta kuin tuntemattomiltakin. Viime vuoden lokakuussa KEXP löysi Kiriyama Familyn, jolla oli ohjelmistossaan vasta muutama laulu. Jos laatu pysyy tälläisena, niin tästä bändistä tullaan kuulemaan vielä paljon enemmän. Alla omaperäisellä rumpurytmillä eteenpäin rullaava Portabello.

Vuosikymmenten takaa

Martin Scorsese taltioi 1976 The Bandin kiertueuran loppukonsertin yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi musiikkidokumenttielokuvaksi. The Last Walt –elokuvan yksi huippuhetki on eeppisen The Weight –biisin esitys yhdessä Staple Singersin kanssa. Mavis Staplesin lauluosuudet tuossa biisissä ovat aivan huikeita.

Ja nyt, 35 vuotta myöhemmin, tulee tämä.

Viime joulukuussa Wilco soitti Chicagossa useita konsertteja teemalla ”Incredible Shrinking Tour”. Avajaisiltana Civic Opera Housessa viimeisenä encorena kuultiin juuri The Bandin klassikko The Weight. Lavalla olivat tunnelmaa luomassa myös Mavis Staples ja Nick Lowe. Valokuvaaja Zoran Orlic kuvasi ennen keikkaa backstagella kun ryhmä harjoitteli esitystä. Ylisanat loppuvat kesken. Jos historian lehdet todella voivat havista, niin sen ne tekevät tätä katsoessa.

Sisko sinä olet tähti

Törmäsin juuri sattumalta tähän Janelle Monáen viime kesän Glastonburyn keikkaan. Ja samalla muistin kuin salamaniskusta miksi tämä nainen on niin loistava. Biisi biisin perään tiukkaakin tiukempaa koreografiaa ja huikeaa laulua. 14-henkinen taustapoppoo hyppii, vatkaa ja veivaa lavalla johtotähtensä innostamana. Henkilökohtaisesti innostun tälläisestä old school -tanssimisesta paljon enemmän kuin limaisesta nuohoamisesta lavan pinnassa bikinit päällä. Nauttikaa tästä puolituntisesta tulevan legendan parissa.

Laatuongelma

66-vuotias Neil Young puuttuu asiaan, joista suurin osa nuorista (jotka ovat musiikin suurkuluttajia) ei tajua yhtään mitään. Musiikkiteollisuuden suurin ongelma on äänen laatu. Musiikin digitaalinen jakelu on tuhonnut laadun, äänen nyanssit ja vivahteet ovat poissa. Musiikkia ei enää kuulosta siltä kuin sen on tarkoitus kuulostaa. MP3 pakkaa äänen tukahduttaen siitä alkuperäisen soinnin. Young vaatii musiikki- ja laiteteollisuutta kehittämään parempia laitteita. Alla 32 minuuttia mielenkiintoista keskustelua asian tiimoilta Kaliforniassa pari viikkoa sitten järjestyssä D: Dive Into Media -konferenssissa.

“My goal is to try to rescue the art form that I’ve been practicing for the past 50 years,”

Hammaslääkärin pelko

Kanadalainen televisioyhtiö CBC näyttää arkiaamuisen Kids' CBC -nimistä lastenohjelmaa. Siinä seikkailee muun muassa jamssi nimeltä Mamma Yamma, joka pelkää kuollakseen hammaslääkärillä käyntiä. Onneksi apuun rientää Doris Dayltä ja Peggy Leeltä vaikutteita ottava laulajatar Jill Barber, joka jakaa omia kokemuksiaan versioimalla muutaman vuoden takaista Oh My My -biisiään. Ilmavasti hengittävä svengi rullaa hienosti eteenpäin. Tälläistä lastenohjelmaa seuraisin itsekin mielelläni.

Hyvän biisin huono video

Philadelphiasta ponnistava Dr. Dog on merkillinen bändi. Sen tyylissä psykedeelinen pop iskee vaivatta kättä indie-musiikin parhaiden puolien kanssa. Joskus kallistutaan souliin, joskus funkyyn. Kaiken sekamelskan keskellä Dr. Dog onnistuu silti kuulostamaan pelkästään itseltään, mikä jo sinänsä tekee siitä varsin merkittävän yhtyeen.

Viikon päästä julkaistavalta kuudennelta levyltä Be The Boid lohkaistu That Old Black Hole on hieno biisi. Tykkään noista pipoista ja astronautista. Mutta tuo video itsessään on todella ärsyttävä migreenikohtauksen laukaisija. Minkä ihmeen takia leikkaukset täytyy tehdä nopeusmittari pohjassa? Ketä tämä tyyli todella palvelee? Uskon vakaasti että ihmiset haluavat edelleen keskittyä johonkin. Tämän videon tahdissa se ei onnistu. Painukaa hittoon Dr. Dog, tämän nopeutetun soseen takia en todellakaan osta levyänne.

Salivili hipput tupput täppyt

Tim Berners-Lee julkaisi maailman ensimmäisen www-sivun vuonna 1991 CERNin kampuksella Sveitsin ja Ranskan rajalla. Meillä on siis 21 vuoden kokemus tästä eräästä ihmiskunnan merkittävimmistä keksinnöstä.

Juuri siksi en aina täysin tajua seuraavaa.

Eino Kettunen sanoitti Ievan Polkan 1930-luvun alussa. Melodia tulee Länsi-Venäjältä Smolenskin seudulta. Savitaipaleella Etelä-Karjalassa Ievan Polkkaa on hoilattu jo vuosikymmenet. Tuskin kukaan siellä osasi odottaa 1990-luvun alussa, että Tim Berners-Leen keksinnön ansiosta tuon laulun ottavat omakseen niin japanilaiset, venäläiset kuin italialaisetkin.

Näin kuitenkin kävi, kiitos suomalaisen kansanmusiikkiyhtye Loituman. Yhtye levytti ensimmäiselle levylleen Ievan Polkan, ja joku yhdisti laulun flash-animaation taustalle videolla, joka levisi vuonna 2006 YouTuben kautta räjähdysmäisesti ympäri maailmaa yhdistäen kansat rajoihin katsomatta. Tuota animaatiota, jossa tyttö pyörittää purjoa, on katsottu YouTubessa 9,5 miljoonaa kertaa. Mieti sitä, Berners-Lee!

Bossanovaa munkeille

Tarkkaavaisimmat teistä ovat varmasti huomanneet että markettien alelaarit ovat vuodesta toiseen täynnä meditaatiomusiikkia. Inner peace for busy people, kuten sisäinen gurusi sinulle yrittää jankuttaa. Todellisen mielenrauhan kanssa noilla levyillä ei ole mitään tekemistä.

Yksi kunnollinen stressinpoistaja julkaistiin kymmenen vuotta sitten. Jenkkiläinen avant-garde säveltäjä-tuottaja-muusikko John Zorn latasi pöytään Filmworks-sarjansa kakkososan, Three Documentaries. Levy pitää sisällään 27 biisiä, jotka Zorn sävelsi kolmeen eri dokumenttielokuvaan. Alla ote keskimmäisestä dokkarista, joka kertoo Yhdysvalloissa asuvista Shaolin-munkeista. Kitarassa on kuningas itse, Marc Ribot.

Kantria kansallispuistossa

Ruotsalaisiskosten Johanna ja Klara Söderbergin muodostama duo First Aid Kit julkaisee tämän kuun lopulla kakkoslevynsä The Lion's Roar. Tämän maistiaisen perusteella tulossa on varsin mainiota musiikkia. Nyt ei vaelleta ensimmäisen levyn tapaan Tukholman lähimetsiköissä, vaan siskot ovat päätyneet Kaliforniaan Joshua Treen kansallispuistoon. Emmylou on oiva kunnianosoitus kantrilegendoille.

Mökkitie-mashup

Vuoden paras mashup tulee jo nyt, tammikuun alkupäivinä. Jenkkiräppäri Wiz Khalifan Black & Yellow luo taustaa kun Arttu Wiskari ajaa mökkitietään. Jesse Suosalmi alias FunkyDee kokosi tästä etukäteen ajateltuna mahdottomasta duosta saumattomasti eteenpäin potkivan jyystäjän. Wiz Khalifa vs Arttu Wiskari - Black & Yellow Mökkitie (FunkyDee is bored Mashup) [FREE DOWNLOAD NOW] by FunkyDee