Vuoden parhaat palat

Hankala paha vuosi. Keskityin enemmän vanhaan kuin uuteen. Ei napannut Anna Calvi, James Blake tai Lana Del Ray. Uusi Bon Iver oli surullisen vaisu. Jotain sentään löytyi. Alla parhaita kiinnekohtia musiikkivuodelta 2011.

VUODEN ÄÄNI
Jessien J:n alkuvuonna ilmestynyt debyyttilevy Who You Are ei takuulla kohoa korkealle vuoden albumeja listattaessa. Se on täynnä ylituotettua hukkakauraa, sellofaaniin ja lateksiin käärittyä kilkettä joka hukuttaa alleen hienon laulajan. Akustisilla keikoilla tämä neiti näyttää äänensä huikean voiman. Leikittelevää improvisointia sanoilla ja säkeillä. Price Tag oli suosikkini. Jools Hollandin showssa esitetty versio on mainio, mutta linkitetään tähän nyt vaihteeksi tämä NovaFM-radioasemalla taltioitu otto.

VUODEN LÄPIMURTO, VUODEN TANSSILIIKKEET
Mies joka hikoilee kuin harvian kiuas, Floridan soulkuningas Charles Bradley nousi maailman silmien eteen 63-vuotiaana, kiitos Daptone Recordsin ansiokkaan toiminnnan. Albumi No Time For Dreaming on oiva näyte siitä tunteesta, millä tämä lapsuutensa kadulla asunut ex-kokki soulia paahtaa. Tässä Golden Rule livenä polkupyöräkaupassa.

VUODEN VIRKEIN VANHUS
Paholaista ei ole, on vain humalainen Jumala. Ja hänen vieressään istuu Tom Waits, joka on sieltä lateleman totuuksia taidolla, kokemuksella ja näkemyksellä. Miehen 22:n albumi Bad As Me on timanttinen. Se on täynnä hienoja soittajia (Marc Ribot, Keith Richards, David Hidalgo) ja Waits lataa tiskiin täyden kattauksen niin nopeita räkäisiä roiskaisuja kuin kimmeltäviä rakkauslauluja. Face To The Highway on suosikkini. Se on klassinen luenta maailman väsymyksestä ja hieno esimerkki Waitsin kyvystä iskeä oikeat sanat oikeaan järjestykseen.
”The heart wants a certain kind of lover if it can.”

VUODEN VOIMANAINEN
No onhan se Adele huikea. Ei tarvitse piiloutua Lady Gagan vaatekaapin taakse tai jumpata lavalla neljänsadan tanssijan kanssa. Ääni ja piano riittää, jopa Brit Awardseissa. Ja loppuun vielä kyyneleet, ihan oikeat sellaiset. Ansaittua menestystä ympäri maailman.

VUODEN VOIMAMIES
Colin Stetson osoitti, että soittaminen ei ole pelkkää nautintoa. Bassosaksofonin kanssa nuoteista tulee fyysinen taistelu, jossa kaulan verisuonet pullistevat ja kasvojen lihakset vääntäytyvät vaivalloisiin asentoihin. Stetsonin toisen soololevyn New History Warfare Vol. 2: Judges nimibiisi Judges on maanalaista murinaa parhaimmillaan.

VUODEN BIISEJÄ
Lord Est – Juoksen vapaana kaupunkiin. Tunnari kaikille niille, joita työ joskus ahdistaa. Eli kaikille. Myös minulle.

Samuli Putro - Huono sängyssä. Riimittelyn suomenmestari osui ja upotti. Tämä iskelmäpala täyttää tanssilattiat.

PJ Harvey – The Words That Maketh Murder. Nainen ja autoharppu. Helvetinmoinen yhdistelmä. Polly Jean on edelleen yksi planeetan mielenkiintoisimmista naisartisteista.

Feist – Comfort Me. En jaksanut puristaa itsestäni maksimaalista innostusta Feistin uuden levyn tiimoilta, mutta tämä laulu jää elämään. Hieno rytmi, sähköiskuja antavat sanat.

Night Moves - Headlights. Minneapoliksen tuntematon suuruus. Jos tästä bändistä jotain muistamme kymmenen vuoden kuluttua, se on tämä biisi.

Haloo Helsinki! - Maailman toisella puolen. 6-vuotiaan tyttäreni mielestä tämä on maailman paras laulu. Evoluutiota vapaasti mukailleen lapset ovat yleensä vanhempiaan viisaampia.

Coldplay - Major Minus. Suuruudenhulluun syntikkapoppiin uponnut Coldplay teki levyn, joka ei kehuja juuri saanut, eikä niitä myöskään ansainnut. Yhden riffin Major Minus oli piristävä poikkeus.

Tukka-Fitz

Törmäsin tähän biisiin HBO:n mainiota Road To The NHL Winter Classic -dokumenttia katsoessania. Luulin, että kyseessä on 70-luvun soulia, mutta ei. Los Angelesista kotoisin oleva Fitz and The Tantrums on Michael Fitzpatrickin johtama soul-pop-poppoo, jonka debyttilevy Pickin' Up The Pieces ilmestyi viime vuonna. Alla MoneyGrabber. Saa tanssia!

Vatkaa mun kookospähkinöitä

Kuka vielä muistaa Australialaisen The Avalanches -elektrobändin? Soittaako tämä mainio video kelloja? Vuonna 2000 Avalanches iski tehosekoittimeen yli 3500 samplea, vatkasi niitä hetken ja julkaisi loisteliaan Since I Left You -levyn, joka oli täydellinen vastaisku tanssimusiikin kentällä vallinneeseen Chemical Brothers -kuumeeseen. Since I Left You otti paljon vaikutteita mm. 60-luvulta ja samplasi sulassa sovussa mm. Nancy Wilsonia, The Osmondsia, Madonnaa ja John Calea.

Samplesekoittimeen eksyi myös tämä 80-luvun alun kultakimpale. Kid Creole and the Coconuts oli August Darnellin johtama big band -poppoo, joka oli ikäänkuin loputtomalla Karibianmeren risteilyllä, discovaihde täysillä. Tässä Stool Pigeon, joka potkii takamukset mustelmille ja koukuttaa niin kovaa että. Tanssiliikkeissä on huikeaa otetta. Ja nuo torvet.

Neljä lahjakasta kokoontuu

Viime vuoden parhaita musiikillisia elämyksiä tarjoili tuottajanero Daniel Lanoisin Black Dub -yhtye. Näin vuoden kuuntelun jälkeen voi vaivatta todeta, että bändin samanniminen huumaava ja maalaileva esikoislevy on ajaton mestariteos. Ja koska siitä en viime vuonna kirjoittanut, tehdään se nyt.

Lanois, jonka maaginen kosketus on tuottanut mm. U2:n, Bob Dylanin ja Neil Youngin levyjä, ei ole pääosassa, vaan tasavertainen osa bändiä. Ja mikä bändi tämä onkaan.

Laulajana on jo edesmenneen teksasilaisen bluesmiehen Chris Whitleyn vähän päälle parikymppinen tytär Trixie Whitley, joka revittelee äänellään sävyjä kaihtamatta. Välillä hyökäten, välillä hiljaa valittaen.

Basisti Daryl Johnson hoitaa dub-musiikille (johon Black Dubin sointi nimensä mukaisesti osittain perustuu) ominaisen sykkivän bassottelun. Rummuissa hommaa pitää kasassa Brian Blade, tämän planetaan kentien paras jazz-rumpali. Bladen soiton groove on jotain tajutonta. Mustan musiikin kaikki alalajit sykkivät samassa kasassa. Mies pystyy soittamaan laulun sisällä tuhat eri tarinaa silti palvellen ja kannatellen kokonaisuutta.

Alla I Believe In You. Näyte Bladen ja Johnsonin saumattomasta yhteistyöstä ja Whitleyn äänenkäytöstä.


Ja tässä Daniel Lanois ja Trixie Whitley kahdestaan, biisinä bändin levyn yksi kohokohdista Silverado. Jessus, kuunnelkaa nyt tämän neidon ääntä.

Metsämies

Näin vuoden lähestyessä loppuaan on taas aika miettiä tämän vuoden parhaimpia biisejä. Tämä on ehdottomasti yksi niistä. Chuck Raganista olisi pitänyt kirjoittaa jo kuukausia sitten, niin hyvän vaikutuksen tämä köyhän miehen Springsteen teki Covering Ground albumillaan. Aika näyttää jääkö miehen puuseppä-folkpunk elämään, vai tuleeko tästä vain kaljanjuonnin taustamusiikkia kylänmiesten kokoonnuttua autotalliin ropaamaan amerikanrautojaan. En kuulu tuohon ryhmään, joten nautin Raganin musiikista ihan muista syistä.

Syvä matala

Näin joulukuun alkaessa on hyvä hiljentyä tämän videon ääreen. Suurin syy on Tuukka Haapaniemen bassoääni, joka soi aivan uskomattoman hienosti, syvältä peruskallion sisästä. Tuolla saundilla lähetetään kylmiä ja kuumia väreitä, riippuu ihan vastaanottajasta.

Kuhnafar-I tiedottaa

Maailma. Se on niin helvetin täynnä kaikkea. Siellä, täällä, jokapuolella pitäisi olla. Tehdä ja päteä. Olla läsnä. Olla olematta. Osallistua, onnistua. Asioiden tärkeysjärjestyksen karatessa käsistä tämä video auttaa. Tämän jälkeen tuntuu että palikat ovat taas jäsentyneet niille kuuluviin paikkoihinsa. Varoitus! Sisältää mielialatiedotuksia, joihin sisältyy varoituksia.

Tämän takia me haluamme unohtaa 80-luvun

Bobby And The Midnites oli Grateful Dead -mies Bob Weirin sivuprojekti 1980-luvun alussa. Alla bändi esittää vuoden 1984 hittinsä I Want To Live In America.

Hyvin hyvin juustoista kamaa. Alla muutama mielenkiintoinen seikka, joiden vuoksi tämä video kannattaa katsoa tai jättää katsomatta.
- Rummuissa on Billy Cobham, jolla on jalassaan äärimmäisen kireät farkut.
- Bassossa on Borat, koskettimissa ja saksofonissa Chuck Norris. Ei, hetkinen, Kenny Gradney ja Dave Garlandhan ne siinä.
- Videon Chinatown-sivujuoni on huikea. Bobin katseet koriskentällä - love it!
- Kohdassa 2:38 alkava kymmenen sekunnin jakso, missä kuvataan ihmisten jalkoja - love it!
- Lopussa bändi soittaa rantapyyhkeiden päällä selällään. Cobham ilman paitaa. Huikeaa.

Väitättekö ettei tämä jää soimaan päähän?

Luontomusiikkia

Jeff Weiss kirjoitti  L.A. Timesin blogissa että tämän bändin musiikki on sellaista, jota odottaa kuulevansa kun astuu sisään kansallispuistoon. Erittäin hyvä luonnehdinta.

Michiganista lähtöisin oleva, nykyisin Los Angelesista käsin operoiva Lord Huron tekee raikasta ja ilmavaa musiikkia, jossa soivat järvimaisemat, erämaat ja luonnon kauneus.  Alla The Stranger bändin viime vuoden lopulla ilmestyneeltä neljän biisin ep:ltä Mighty.

Stetsoni puhaltaa

Okei, tehdäänpä heti yksi asia selväksi. Tämä seuraava on ehkä tämän vuoden inspiroivinta kamaa. Niin räjäyttävää, että sen kuunteleminen tuntuu välillä vaivalloisen hankalalta. Ei siksi, että se olisi huonoa vaan siksi, että se on niin voimakasta, fyysistä ja läpitunkevaa.

Colin Stetson soittaa bassosaksofonia. Tuo helvetinmoinen instrumentti näyttää toisen maailmansodan aikaiselta ruosteiselta höyryllä toimivalta singolta. Kun katselee Stetsonin puhaltavan ääniään tuohon massiiviseen foniin, ei voi välttyä homman fyysisen aspektin rankkuudelta. Mm. Arcade Firen, Tom Waitsin ja Bon Iverin kanssa kiertänyt Stetson on mestari hallitsemaan circular breathing -tekniikan. Tuo ns. kiertohengitys mahdollistaa loppumattomat äänivallit soittajan puhaltaessa poskistaan ilmaa soittimeen samanaikaisesti kun hengittää nenän kautta sisäänpäin. Harvojen hallitsema tekniikka on äärimmäisen rasittava naamalihaksille ja huulille.

Tämän vuoden alussa Stetson julkaisi toisen soololevynsä New History Warfare Vol. 2: Judges. Hengästyttävä ja voimakas levy, vuoden parhaita. Stetson ei käytä looppeja tai päällekkäisäänityksiä. Vain mies valtavan foninsa kanssa, ympärillään 24 eri paikoissa (mm. bassosaksofonin sisällä ja Stetsonin kurkun päällä) olevaa mikrofonia. Joillain kappaleilla lauluäänenä kuullaan Laurie Andersonia ja My Brightest Diamondin Shara Wordenia.

Alla Stetson ja levyn nimibiisi Judges. Kuusi minuuttia maanista ja tuskaista murinaa, kuin peruskallion vaikerrusta syvältä maan alta.
Ja tässä mestari vielä selittää hieman teknikkaa tuon biisin taustalla.

Yli Atlantin

Yhdysvaltalainen dobro- ja (resonaattori)kitaramestari Jerry Douglas ja skotlantilainen viulisti Aly Bain ovat yhdessä johtaneet BBC:n Transatlantic Sessions -sarjaa jo useiden vuosien ajan. Sääli ettei tämä kama näy Suomessa, niin huimaa musikkia herrat taustajoukkoineen ja vierailevine tähtineen ovat saaneet aikaan yhdistäessään kelttiläisen ja amerikkalaisen perinnemusiikin parhaat puolet.

Alla otos tämän syksyn (viides kausi) parhaimmistosta. Asiallista meininkiä ovat luomassa Sarah Jarosz, Alison Krauss, Douglas itse sekä kontrabasson mr. Cool, Danny Thompson.


Tässä Joan Osbornen maagista ääntä kolmoskaudelta.


Ja tässä ykköskaudelta, 90-luvun puolestavälistä, John Martyn naulitsee vuoden 1973 klassikkonsa täyden kympin arvoisesti.

Michael Zeppelin

Kaikki nykyajan beatboxaajat hiljaa. Tässä tulee oppi-isänne ja räjäyttää tajunnan. Me 80-luvulla lapsuutemme viettäneet muistamme Poliisiopiston ja Michael Winslown, Man of 10000 Sound Effects.

Tämä blogi jatkaa Led Zeppelin teemaa ja päästää valloilleen Winslown, joka iskee Whole Lotta Loven sähkökitarasoolot potenssiin kymmenen. Alku ei lupaa mitään, mutta 28 sekunnin kohdalla tulee tunne ETTÄ MITÄ HELVETTIÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU!!!!

Neljällä kapulalla

Vuonna 1971 Led Zeppelinin legendaarinen rumpali John Bonham oli hyvin hyvin turhautunut. Zeppelinin neljännen albumin levytyssessioissa mies ei saanut erään biisin rytmiä haluamakseen, ja lopulta hermostui niin että alkoi hakkaamaan rumpujaan neljällä kapulalla niin kovaa kuin pystyi. Tuloksena oli täydellinen komppi biisiin nimeltä Four Sticks.

Led Zeppelin ei esittänyt tuota biisiä livenä tiettävästi kuin kerran (Kööpenhaminassa 1971). 1990-luvun alussa Robert Plant ja Jimmy Page kokosivat voimansa jälleen yhteen, julkaisivat loistavan No Quarter –levyn, ja esittivät Fours Sticksin Lähi-Itä- ja afrikkalaisvaikutteista versiota maailmankiertueellaan.

Kiertueella rumpuja soitti, neljällä kapulalla tietenkin, englantilainen Michael Lee. Surullista kyllä, Lee kuoli vain 39-vuotiaana vuonna 2008.

Alla Robert Plantin maailman parasta rock’n’roll-ääntä, Jimmy Pagen huikeaa kitarariffitelyä ja Egyptiläisten lyömäsoittajien rytmiä. Ajassa 1:33 lähtee käyntiin Michael Leen tykitys.

Folkpippuri

Wales. Tuo maa jonka kuningas on Ryan Giggs ja jonka ulkoministerinä häärää Manic Street Preachers. Mitä muuta me tuosta melko vuoristoisesta Ison-Britannian niemimaasta tiedämme? Mitä meidän tarvitsee tietää?

Ainakin sen, että Walesin pääkaupungista Cardiffista tulee Zervas & Pepper niminen duo, joka luo kauniita harmonioita 70-luvun Kalifornian hengessä. Tähän bändiin minut tutustutti eilisillan syksyn pimeyden keskellä Yle X:n Toni Laaksonen, joka on ottanut viikon tehosoittoon yhtyeen Cigar Store Indian -biisin. Folk-klassikko? Kyllä.

Zervas & Pepper- Cigar Store Indian

Ps. Tämä oli tämän blogin kahdessadas teksti. En olisi aloittaessa uskonut, että intoa riittää näin pitkään. Annetaan mennä edelleen, kun siltä tuntuu. Maailmassa on vielä paljon musiikkia, josta kertoa.

Kirjaimellisesti, Lana Del Ray

Lana Del Ray siellä, Lana Del Ray täällä ja tuolla. Luin mimmistä ensimmäisen kerran n. kuukausi sitten slowshow-blogista ja eilen aamulla jopa työkaverini alkoi hehkuttamaan Video Games –biisiä. Koska työkaverini musiikkimaku on älykkäämpi ja kokemusrikkaampi kuin monen muun, asia oli otettava todesta ja aloitettava tutkimusmatka tämän Brooklyniläismimmin musiikin ytimeen, sen sieluun.

Ja sielun tapainenhan sieltä löytyi. Taidokkaasti toteutettua, kohtalokasta, utuisen hunnun peittämää Hollywood Sadcorea. Kyllä, niin ne sitä kuvailevat.

Mutta mutta. Juuri kun aloin päästä tunnelmaan, tuli tsunamiaallon kokoinen isku vasten kasvoja. Sen aiheutti Hipster Runoff –sivusto, ja sen jälkeen suhteeni Lana Del Rayhin ei ole ollut entisellään.

Hipster Runoff esitteli minulle ns. ”literal music video” –version tuosta Video Games –biisistä. Videossa Del Ray on laitettu laulamaan kirjaimellisesti siitä, mitä tuossa vintagerohinalla päällystetyssä videossa tapahtuu. Tulos on tappavan hauska ja samalla täysi napakymppi upottaen kaikki lupaavat, kauniit ja seksikkäästi huokailevat naispuoliset indietulokkaat syvälle musiikkibisneksen ympärillä pyörivän hypesirkuksen karuselliin.

Tämä literal video aiheutti itselleni sellaisen tuskan, että en tiedä miten tästä tokenen. Sehän ei kyllä kiinnosta ketään, vaan se miten Lana Del Ray tästä toipuu? Onko hän kenenkään mielestä enää kiinnostava? Voiko tuolla ulkonäöllä laulaa tämän jälkeen enää mitään oikeasti tärkeää? Kuten Hipster Runoffin sivulla joku kommentoi ”just want those lips around my cock”. Siinäkö kaikki mitä Lana Del Ray jätti jälkeensä tällä kaikella? Tyhjyyttä, kolkkoa tyhjyyttä ja lukuisia eteerisiä katseita pää taaksepäin painettuna.

Tanssimaan. Everybody.

Mene pois paha syksy! Ja meneehän se kun tätä kuuntelee.Unohtakaa ne Thin Lizzyn ja Toploaderin versiot, King Harvestin originaali on tässä tapauksessa se paras ja ainoa oikea. Cowbells, more cowbells!



Tämä antaa kyllä hyvän vastuksen. Viulua, banjoa ja haitaria. Ja sitten hemmetin paljon soittamisen riemua.

Yön valot

Tässä jotain, mitä ette ole vielä missään kuulleet. Minnepolisista tuleva kolmikko Night Moves yhdistää soulin, glamrockin ja lievät elektrovaikutteet syvään americanaan. Tästä parhaimpana tuloksena on bändin tämän vuoden Colored Emotions levyn sinkku Headlights. Todella hieno melodia. Huuliharppu soi Neil Youngin hengessä. Muuten mieleen tulee esim. Portugal The Man ja jopa David Bowie. Tykkään, kovasti.

Feist tulee

Enää vähän yli kaksi viikkoa ja sitten se tulee. Leslie Feistin neljäs studioalbumi ilmestyy 4. lokakuuta. Edellinen, vuonna 2007 ilmestynyt The Reminder on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Yritin etsiä netistä liveversiota Feistin uuden levyn ensimmäisestä singlestä How Come You Never Go There, mutta koska yhtään kelvollista esitystä ei vielä löytynyt, eksyin seuraaville sivupoluille. Mutta ei näissä mitään vikaa ole, päinvastoin. Usein parhaimmat asiat koetaan siellä reitin ulkopuolella.

Ensin tämä jumalaisella äänellä operoiva neito ilmestyy lavalle Kings Of Conveniencen konsertissa. Tietäähän sen mitä siitä syntyy. Taikuutta.



Sitten Feist lavalla laulaja-pianisti-tuottaja-mc Jason "Gonzales" Charles Beckin kanssa. Mukana myös Jamie Lidell ja Mocky. Tuloksena varsin groovaava rytmisoppa.

Silkkii

Aloe Blacc ja kymmenen minuuttia akustista soulia maailman huipulta. Dollarinpyynti toimii vahvasti näinkin. Tämä mies osaa laulaa.

Mies, pyörä ja laulu

Skotlantilainen street trial -pyöräilijä Danny MacAskill tarjoaa videoillaan loistavan pakotien arjesta. Tämän miehen temput ovat huikeita. MacAskillin viimeisin video vie meidän hylättylle tehdaslaueelle ja junavarikolle. Taustalla soi brittiläisen laulaja-lauluntekijä Ben Howardin tänä vuonna ilmestyneen debyyttilevyn hitti The Wolves. Kuuluu Klik!, kun video ja musiikki sulautuvat yhteen. Majesteetillista kamaa.

Syksyn piristys

Seitsemän vuoden tauko rikkoontuu lokakuussa, kun tämän planeetan todellinen hallitsija Tom Waits julkaisee uuden levynsä Bad As Me. Tämä menee takuuvarmasti ostoslistan kärkeen ohi maidon, kananmunien ja ruisleivän. Alla esimakua.

Äänen käyttöä

En oikein löydä sanoja, koska tämä mies sanoi ne kaikki. Al Jarreau, the original scatman, näyttää kaiken maailman mikkihiirille mallia. Huikeutta.

Huumeet. Hallelujah.

Kymmenen vuotta sitten Nick Cave julkaisi albumin No More Shall We Part. Se on mielestäni tuon australialaisen taikurin yksi suurimmista tuotoksista.

Tuon levyn kolmas biisi Hallelujah on yksi parhaista tarinoista, mitä musiikin avulla on koskaan kerrottu. Juuri ennen tätä levyä Cave oli jättänyt taakseen vakavat alkoholi- ja huumeongelmat. Hallelujahin sanoituksen voi helposti kuvitella pohjautuvan noihin kokemuksiin. Laulun kertoja haluaa jättää turvallisen mukavuusalueensa (kotinsa?) taakseen ja paeta kohti jotain inspiroivaa (huumeet?). Laulun loppurivit ovat mahtavat:

The tears are welling in my eyes again
Hallelujah
I need twenty big buckets to catch them in
Hallelujah
And twenty pretty girls to carry them down
Hallelujah
And twenty deep holes to bury them in

Nuo rivit tämä amatööripsykologi tulkitsee siten, että kertoja ei kuitenkaan vakuuttunut saamistaan huumeista, vaan hautasi ne symbolisesti maan sisään ja jatkoi elämääsä puhtain eväin.

Kaikki päätelmäni voivat olla täysin vääriä.

Mutta se on edelleen totta, että tuo laulu on mahtava. Tarina, hidas tempo, Warren Ellisin viulu. Kaikki osuu kohdalleen.

1983

Vuonna 1983 Björn Borg lopetti tenniksen, Sally Ridesta tuli ensimmäinen amerikkalainen nainen avaruudessa ja Red Hot Chili Peppers julkaisi ensimmäisen albuminsa.

Vuonna 1983 Jenni Vartiainen ja Amy Winehouse syntyivät, Muddy Waters puolestaan kuoli.

Vuonna 1983 olin 6-vuotias, pelasin jalkapalloa ja vakoilin isää ja äitiä päivät pitkät enkä tiennyt kahden mestarin olemassaolosta yhtään mitään. Tuona kyseisenä vuonna bluesin peruskivi Albert King ja uusi mestari Stevie Ray Vaughan vetivät yhteisen tv-konsertin Ontariossa, Kanadassa. Jälki oli komeaa. Alla rullataan Blind Lemon Jeffersonin bluesin tahtiin.

Basistien kokous

Hiljaiselo on ohi. Ehkä tämä taas tästä.

Seuraavasta videovinkistä kiitokset Sasulle. The Irrationals on vaikeasti lokeroitava yhtye. Soittaako ne balkanilaista rockia, mustalaishiphoppia, kriminaalifunkkia vai mitä hittoa? Meininki on tärkein ja näillä jampoilla se on tiukka. Alla juuri ilmestynyt Pablo Filmsin tekemä uusi video, jolla esiintyy 32 Suomen eturivin basistia. Hienoa huomata, että mukana on myös miss Basso, Aija "Honey B" Puurtinen. Videon kuvauksissa oli ilmeisen kova meininki, sillä PMMP:n basistilta murtui nilkka.



Ja tässä The Irrationals huiken coverin kimpussa. Prodigy taipuu ja taittuu kunnon bilehileeksi.

Harmaaparrat

Blues voi olla monelle kolmen tahdin vanhojen partojen jumputusta. Tässä todistusaineistoa että näin ei ole. 70-v Seasick Steve, 65-v John Paul Jones ja iältään jotain 30 ja 300 vuoden väliltä oleva rumpali Dan Magnusson paahtavat menemään Jools Hollandin showssa.

Aivan tautista rullausta. You Can't Teach An Old Dog New Tricks. Ja miksi olisi tarvettakaan.

Magnusson on ehkäpä meikäläisen suosikkirumpali tällä hetkellä. Täysin maanista kannujen hakkausta. Mies vetää vaistolla.

Näiden tahtiin, hyvää juhannusta!

Alla tehotuotannon

Kesä ja kiireet. Muka-kiireet. Ei vaan ihan oikeat rakennuskiireet. Tämä blogi saattaa olla aika hiljaa seuraavat pari kuukautta. Mutta sitä ennen voisi rypistää pari oleellista asiaa.

Aloitetaan vaikka Jessica Ellen Cornishilla. Tämä 23-v sydänvaivoista kärsivä brittinainen tottelee paremmin nimeä Jessie J, ja omaa äänen, joka on ylisanojen toisella puolen. Samaa koulua Jessien kanssa käynyt toinen superlaulaja Adele on kuvaillut kilpasiskonsa ääntä hyvin osuvasti: "I think her voice is illegal. The thing she can do with her voice are criminal." Eipä tuota paremmin voisi todeta.

Ihmetyttää vaan, että miksi Jessie J:n alkuvuonna ilmestynyt debyyttilevy Who You Are on tuotettu niin ylipilalle. Aito musiikki on kuorrutettu jumiin kaiken jytkeen ja tehopumppauksen alle. Sanonpahan vaan, että tuo levy on ihan paska.

Mutta mutta, sitten kun mimmi vetää livenä akustisesti, niin silloin hiljenee kaikki. Ihan tajutonta voimaa ja kontrollia äänessä. Jokaisen tavun huimaa hallintaa. Näin se olisi pitänyt tehdä levylläkin.

Sänkymeinikiä

Sitä tässä olen vaan miettinyt, että miltä 40-vuotiaan Samuli Putron tuntuu laulaa tätä laulua eturivin 16-vuotiaille tytöille? Tuleeko koskaan tunnetta, että mitä hittoa nyt tapahtuu?

Eipä siinä, biisihän on Putron uran parhaita. Itsestäänselvät riimit (torkkujaan/orkkujaan) osuvat maaliin kalashnikovin voimalla. Tarkkanäköistä havainnointia, mutta mitä muutakaan voi tämän maan eräältä johtavalta sanoittajalta odottaa.

Tässä vielä mies ja kitara. Toimii.

70 kynttilää

Yksi suurista, Minnesotan Duluthin ja Hibbingin juutalaisyhteisön sankari, Robert Allen Zimmerman täytti eilen 70 vuotta. Pienet Nuotit onnittelee.

70 vuotta, 54 virallista albumia. Lukuisia merkittäviä biisejä ja iskeviä sanoituksia. Alla pari suosikkiani uudemmasta tuotannosta. Ensin herra Dylan itse, sitten Mark Laneganin tyylipuhdas versio Oh Mercy -levyn klassikosta.

Aivomato

Joskus tietty biisi jää pyörimään aivoihin sisäinen repeat-nappula teipattuna pohjaan. Välttämättä biisin hyvyydellä ei ole kyseiseen toimintaan mitään vaikutusta. Toki myönnän, ettei yhtään Lady Gagan tai Justin Timberlaken esitystä ole päässyt aivojani pilaamaan. Jonkinlainen sisäinen sensuuri siis toimii.

Viimeiset kaksi päivää on tauottomassa toistossa ollut Haloo Helsingin! Maailman toisella puolen. Autolla ajaessa ihan sama mikä kanava päällä, tämä soi aina. Tänään aamulla Radio Helsinki, iltapäivällä YleX. Eikä siinä mitään, biisi on oikeasti hieno. Pienten lasten isänä melkein silmäkulmat kostuu sanoja kuunnellessa, kun miettii että mihin ne omat jälkeläiset joskus kotipesästä lentävät. Tippa tuli linssin myös NRJ:n juontajalla.

Vahvat tunnetilat ovat hyvän musiikin merkki. Hyvä Haloo Helsinki!

Soulvirtaus

Savuisan jazzahtavaa lentoa yläpilvissä Van Morrisonin Moondancen hengessä. Mieleen tulevat myös Al Green ja Richie Havens. 70-luku on tullut takaisin ja sen on tuonut tänne 23-vuotias Lontoolainen Michael Kiwanuka. Kiitokset Juhanille esittelystä.

Tämän kaverin soul virtaa tyylikkään vaivattomasti.

Soulpaahto

Tämä on tiukkaa kamaa. 63-vuotias Brooklynin kasvatti Charles Bradley omaa äänen, jolla voisi murtaa jäätiköt. Lapsuus kadulla, vuosikymmenet kokkina, vailla todellista mahdollisuutta suuren intohimon, musiikin, toteuttamiseen. Siinä Bradleyn tarina lyhyesti. Eletty elämä kuuluu lauluissa. Daptone records julkaisi tänä vuonna tämän suuren soul-laulajan debyyttialbumin No Time For Dreaming. Suurta tunnetta 60-luvun tyyliin. Real deal, kuten valtameren toisella puolella sanotaan.



Tässä paahtoa Menahan Street Bandin kera. Keikkapaikkana fillarikauppa. Thomas Brennick on hieno kitaristi. Mr. Bradleyn tanssiliikkeet ovat lumoavia.

Pääsiäisjeesus

Martti Servo totesi aikoinaan jotenkin niin, että "uskonasiat ne ovat pään asioita, ja pääasiat taas, ne kuuluvat kypärän alle". Olen samaa mieltä, vaikken tuota Martti-sedän lausetta täysmääräisesti ymmärräkään. En usko korkeampaan voimaan, ellei sellaisena sitten pidetä vaimon sanaa, Bruce Springsteenin tai Neil Youngin laulujen lyriikoita tai esimieheltä sähköpostitse tullutta tylyä työtehtävää.

Vaikkei tässä siis jessen perässä juostakaan, niin seuraava tuon partasuun nimeä totteleva Amos Leen laulu on ollut kovassa pyörityksessä. Vahva on tulkinta, gospelvirret on opeteltu hyvin. Amos on matkalla syvissä vesissä, opetuslapset seuratkoon.

Ukulelet Sibeliustalossa

Maanantaina tuli tsekattua Britannian kansallisaarteen The Ukulele Orchestra of Great Britainin nykykunto Lahden Sibeliustalossa. Ja kunnossahan nuo olivat. Illan aikana kuultiin monipuolinen kattaus tutuista hiteistä. Hester Goodmanin naispuolisille ukulelensoittajille omistama Teenage Dirtbag oli hieno. Vielä hienompi oli Will Grove-Whiten autenttisella bluesörinällä tulkitsema Robert Johnsonin klassikko They are Red Hot (Hot Tamales). Illan päättänyt Finlandia kuunneltiin lähes hartaassa tunnelmassa.

Harmi ettei keikalla kuultu tätä Isaac Hayesin klassikkoa, joka Ukulele-orkesterin mielestä on oikeasti vanha englantilainen folk-klassikko. Can you dig it!

TTMOE

Kristian Matsson eli The Tallest Man On Earth on yksi viime vuosien ehdottomia suosikkiartistejani. Armottoman rehellistä musiikkia. Esiintymisessä harvinaista haurautta ja läsnäoloa. Tähän blogiin on muutaman vuoden aikana kertynyt lähes 180 kirjoitusta, mutta yksikään niistä ei ole käsitellyt tätä Ruotsin ylpeyttä. Häpeällistä.

Muutama päivä sitten The Tallest Man On Earth esiintyi Jools Hollandin showssa. Lähetyksen ulkopuolella mies esitti Love Is All -kappaleen sähkökitaralla säestäen. Tuo kappale on yksi suosikeistani. Jo avausrivi on loistelias: "Well I walk upon the river like it's easier than land".

Antaa palaa. Koville tekijöille riittää pelkkä ääni ja kitara.

Paha Caleb

Maailma on täynnä murhaballadeja. Nick Caven oiva Murder Ballads –levy sisältää monta tämän genren top-listojen kärkeen yltävää esitystä. The Curse of Millhavenin maaninen paahde on yksi omista suosikeistani. Cocaine Blues itse päägangsteri Johnny Cashin esittämänä kuuluu listalle myös. Samoin Neil Youngin Down By The River. Kaikista näistä klassikoista voisi kirjoittaa oman tarinansa, mutta silti valitsen kohteeksi poikkeuksellisesti naisen tekemän murhaballadin.

Gillian Welch ei ole koskaan ollut suosikkejani. Liian country. Liian laimea. Mutta (ainakin) yksi timantti naisen tuotannosta löytyy. Vuoden 1998 levyn Hell Among the Yearlings avausbiisi Caleb Meyer on murhaballadien aatelistoa. Kertomus viskiä juovasta hyypiöstä nimeltä Caleb Meyer, joka aikoo raiskata Nellie Canen. Nellie päättää toisin ja iskee kätensä ulottuville osuneen pullonkaulan Calebin päähän. Rajua. Laulu kuulostaa 100 vuotta sitten tehdyltä, mutta on Welchin ja hänen aisaparinsa David Rawlingsin yhteistyön tulos. Rawlings on yksi tämän planeetan parhaimmista plektralla pikkaajista. Alla oleva Caleb Mayerin liveversio on hyvä esimerkki tästä. Vuoden 1935 Epiphone soi miehen käsissä taidolla ja vimmalla.

Maailman paras lastenlaulu

Viikonloppua kohden mennään nyt lastenlaulun avulla. Ja siinä genressä ei kukaan ylitä Stepaa. Omille lapsille tätä en tosin ole kehdannut soittaa, voisi tulla liian kiperiä kysymyksiä joihin isi ei osaisi järkevästi vastata. Kuten miksi Mika-hirveltä ammuttiin pää irti? Miksi simpanssi lensi suusta? Mitä tarkoittaa butt naked? Miksi Jonna-kilpikonna piti potkaista takaisin jokeen? Miten hai voi polttaa tupakkaa? Mikä on kondomi? Selitä nämä asiat nyt 5- ja 2-vuotiaille silleen ymmärrettävästi ettei jää traumoja.

Annetaan Stepan rallattaa, mutta suljetaan lasten korvat vielä muutamaksi vuodeksi.

Akustinen massatuho

Faihtless, brittiläinen elektronisen musiikin yksi suurista, on ilmoittanut lopettavansa toimintansa tämän vuoden kiertueen jälkeen. 15 vuotta ja 6 albumia riittää. Yhtyeen keulahahmo Maxi Jazz on ilmeisesti vihdoin 53-vuotiaana tajunnut sen, että tuon ikäisen miehen pitää keskittyä ennemmin kalastukseen ja puutöihin kuin klubeilla riekkumiseen.

En ole ikinä ollut yhtyeen fani, en omista yhtään levyä enkä voi väittää tietäväni juuri mitään bändin tuotannosta. Yksi pakkomielle kuitenkin on. Ja se on Mass Destruction. Tuo Faithlessin neljänneltä levyltä No Roots löytyvä biisi on todellinen helmi. Harvoin ovat sanat ja biitti kolahtaneet yhteen näin täydellisesti. Erityisesti olen ihastunut laulun akustiseen versioon, jonka löysin jostain viitisen vuotta sitten. Siitä lähtien olen aika ajoin metsästänyt videota tuosta versiosta. Ja löytyihän se vihdoin muutaman vuoden jälkeen.

Herkkua ja karkkia

Edelliseen kirjoitukseen viitaten, täältä pesee. Mikä oiva onnitelupuhe, hyvin hyvin Waitsmainen.

You know the story, here it comes again.

Kaksi legendaa

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat nuottia.

Rock N Roll Hall of Fame on hitusen parempi paikka, sillä Tom Waits valittiin vihdoin sinne tämän viikon maanantaina. Samaan aikaan kunniakutsun saivat mm. Alice Cooper ja Dr. John. Tuon seremonian tärkein anti tulee kuitenkin tässä: Waits esitti tilaisuudessa neljä biisiä, Make It Rain, Rain Dogs, House Where Nobody Lives sekä Get Behind The Mule. Taustabändi oli täyttä timanttia. Marc Ribot ja David Hidalgo kitaroissa, Larry Taylor bassossa ja Casey Waits rummuissa. Viimeisessä biisissä mukaan menoon hyppäsi myös Neil Young. Vaikken ole esitystä vielä nähnytkään, niin kaksi henkilökohtaista suosikkia lavalla samaan aikaan aiheuttaa lievästi sanottuna vaarallisia rytmihäiriöitä.

Fuse TV esittää keikan ensi sunnuntaina, joten sen jälkeen voi tuota hekumaa metsästää YouTubesta tai muista videopalveluista.

Sweeeeeeet soul!

Tätä on tullut viime aikoina kuunnneltua (ja katseltua) paljon. Parikymppiseltä college-opiskelijalta näyttävä lähes 45-v Raphael Saadiq ei ole koskaan kuulunut allekirjoittaneen kovimpiin suosikkeihin. Tästä laulaja-lauluntekijä-tuottajasta on jäänyt ehkä liian sliipattu ja muovinen kuva.

Sitten äkkäsin miehen käyneen vuonna 2009 jenkkiläisellä loistavalla NPR-radioasemalla esittämässä akustiset versiot kolmestä biisistään, Love That Girl, 100 Yard Dash ja Sure Hope You Mean. Apunaan loistelias kitaristi Robert "Funksta" Bacon kaksikko paiskoo esiin huimaa groovea. Tästä on muovisuus kaukana. Tyylipuhdas näyte siitä, kuinka tiukka soul syntyy pelkästään kahdella kitaralla ja huimalla lauluäänellä. Saadiqin kitaransoitosta on hauska bongata miehen basistitaustasta ammentavia lickejä. Ja Rob Bacon on hirviö aurinkolaseissa.

Laiskalla kompilla

Georgian country/southern rock -suuruus Drive-By Truckers julkaisi 11 levynsä helmikuun alussa. Go-Go Boots nimeä totteleva julkaisu koostuu materiaalista, joka on peräisin samoista sessioista mistä viimevuotinen The Big To-Do levy kaavittiin kasaan. To-Do oli kallellaan rockiin, mutta nyt bootsien kärjet osoittavat vahvasti countryyn ja murhaballadeihin.

Levyn nimibiisi on laiskan kompin tyylikästä kuviokelluntaa. Ajoittain tulee tunne, että biisi katkeaa naksahtaen keskeltä halki. Rumpali on soittanut samaa komppia seitsemän päivää putkeen ja nyt voimat loppuvat. Maaliin kuitenkin suoriudutaan, viimeisillä voimilla. Hienoa maalailua. Alla akustinen versio. Sähköinen on kuitenkin parempi.



MP3:: Drive-By Truckers - Go-Go Boots (link: Aquarium Drunkard)

Jyrää se mimmi!

Cheryl Cole on kuulemma joku brittiläinen laulaja, tanssi, malli ja ammattijulkkis. Mimmin musa uppoaa tämän blogin tutkan ulkopuolelle kovalla vauhdilla, niin hirveää teknohumppaa on ainakin tämä Promise This -hirvitys viime vuodelta. Siinä on kolme ja puoli minuuttia liikaa saastetta tähän maailmaan.

Mutta mutta. Asiat eivät aina ole niin yksinkertaisia.

Kun meillä on katsokaas tämä Adele. Cheryl on kotoisin Newcastlesta, Adele Tottenhamista. Adele on viitisen vuotta nuorempi kuin Cheryl. Tärkein ero on kuitenkin siinä, että Adelella on lahjoja, Cheryl-paralla ei. Itse asiassa Adelen lahjat ja voimat ovat niin suuret, että jopa tuosta Promise This -hirviöstä kuoriutuu oikealla otteella aivan loistava biisi. Hillitöntä äänenkäyttöä alusta loppuun.

Että sori vaan Cheryl, mene maan alle.

Musta blues

Täällä on kirjoitettu jo kaikki oleellinen. Ei voi olla mitään lisättävää. En ole nähnyt vielä Mirel Wagneria keikalla, mutta tuo vaje täytyy paikata. Tämä nainen vetää omaa bluesiaan täysin omalla otteella. Raakaa ja terävää, mustan maailman mustia tunteita. Pidä tyttö pääsi, tämä kama kolahtaa kyllä moneen.

Levy ilmestyy kahden päivän kuluttua. Se saattaa olla suomalaisen musiikin merkittävin päivämäärä tänä vuonna.

Jerusalemiin

Hieman yli kuusi vuotta sitten jenkkiläinen Matthew Paul Miller räjäytti pienen potin iskemällä genrerajojen sille puolen, minne kukaan ei ollut vielä uskaltautunut mennä. Matisyahu-nimellä operoiva Miller julkaisi silloin debyyttilevynsä Shake Off the Dust... Arise, joka onnistuneesti vangitsi tuon hasidijuutalaisen reggae-räppärin sanomaa. Hittibiisi King Without a Crown kolahti meikäläisellekin silloin kovaa.

Parin studioalbumin ja livelevyn jälkeen Matisyahu iski tämän kuun alussa julkaisemalla Live at Stubb's, Vol. 2 -livelevyn. Mitään ihmeellisen uuttahan tuo ei tarjoa. Mukana on vanhoja biisejä, mutta tälläiselle semifanille kattaus on varsin maittava. Alla tyylinäytettä Jerusalemin muodossa. Biisi ei ole mukana itse livelevyllä, vaan ilmeisesti ainoastaan deluxe-paketin sisältämällä dvd:llä.

Brasilialainen pulssi

Yksi maailmanmusiikin hienoimpia alalajeja on ns. brasilialainen pulssi. Se tarkoittaa sambaan ja bossa novaan pohjautuvaa syvää groovea, joka imee mukaansa, saa pään heilumaan ja jalan iskemään tahtia. Itse innostuin tuosta pulssista Bebel Gilberton vuoden 2000 levyn Tanto Tempo ansiosta. Levy on edelleen kovassa kuuntelussa, loistavaa kamaa.

Uuden aallon brasilialaista pulssia puhtaimmillaan edustaa myös toinen lahjakas naisartisti. Luisa Maita on säveltäjä-muusikkoisän ja tuottajaäidin tytär, geenit täynnä nuotteja ja rytmiä. Viime vuonna ilmestynyt debyyttilevy Lero-Lero on modernin brasilialaisen hengen taidonnäyte. Maita lentelee nuoteista ja sanoista toiseen ihailtavan kevyesti.

Onni on hyvä coveri

Kiirettä töissä, kiirettä kotona, kiirettä vapaa-ajalla. Aivot eivät ole virittäytyneet blogitaajuudelle. Asiaa ei ainakaan auta se, että uuden musiikin rintamalla ei ole tapahtunut mitään kiinnostavaa. Joku kehuttu Anna Calvikin on ihan täyttä tuubaa. Ei jaksa innostaa ei. Niinpä linkitetään tämä täydellisesti onnistunut cover Coldplayn hitistä. Pari vuotta vanha, mutta edelleen kelpo kamaa.

Unohtakaa Thaimaa, ottakaa haltuun Belfast

Pahoittelut pienestä tauosta. Tuli haettua hieman happea Thaimaan auringon alta. Kyseisen maan musiikki ei tähän blogiin päädy, vaikka pidänkin itseäni normaalia avarakatseisempana musiikkidiggarina. Jossain kulkee raja jota yksinkertaisesti ei voi ylittää.

Reissussa tuli luettua Robert McLiam Wilsonin mainio kirja Eureka Street, Belfast. Luin tuon joskus kymmenisen vuotta sitten ensimmäisen kerran ja kyllähän se toimi näin uusintanakin. Kirja on rakkauskertomus kotikaupungista, sen asukkaista, heidän haaveistaan ja unelmistaan. Kirjan luettuani on päässä soinut Belfastin suuren miehen, Van Morrisonin musiikki. Varsinkin tämä sekalaisten mielikuvien täyttämä Cleaning Windows.

Robert Mugaben varjosta

Aloitetaan uusi vuosi tämän blogin (ei-niin)salaisella perversiolla, joka ei suinkaan ole suklaa vaan Afrikka. Vimmani tuon maanosan musiikkiin yltyy ajoittain lähes epänormaalille tasolle. Yleensä liikutaan Ghana-Mali -akselilla, mutta nyt sukelletaan alueelle minne en ole aiemmin uskaltanut yrittää. Matkakohteena on maa, jossa peloton tyrannihallitsija Robert Mugabe on saanut aikaan monia merkittäviä uudistuksia. Hänen toimiensa ansiosta maan asukkaiden odotettavissa oleva elinikä on romahtunut noin 60 vuodesta 37 vuoteen. Mugabe suurella tarmollaan ryösti valkoisen vähemmistön maatilat mustien lähipiiriläistensä (jotka eivät tiedä mitään maanviljelystä) haltuun. Näin saatiin tehokkaasti aikaan mittava elintarvikepula. Vaalivilppien tekijänä Mugabe on jo kokenut kettu. Vallasta häntä ei saa millään.

Kyseinen maa on tietenkin Zimbabwe ja tunnustan, etten tiennyt yhtään zimbabwelaista muusikkoa. Sitten törmäsin alla olevaan videoon. Siinä tuon sorretun maan artistit Jusa Demtor, Kazz ja Cynthia Mare esittävät -yllätys, yllätys- Bob Marleyn Zimbabwen. Kuulostaa täydelliseltä aloitukselta Pienten Nuottien vuodelle 2011. Maailmantuskaa ei ole koskaan liikaa.