Jamie Lidellin suurta soulia

Valkoihoinen hontelo kaveri veivaamassa soulahtavaa funkya ei varmasti kenenkään mielestä kuulosta kovin uskottavalta yhtälöltä. Osittain juuri siksi Jamie Lidell sai kolme vuotta sitten Multiply-levyllään minun suuni loksahtamaan auki. Jos hehkutin aiemmin Duffyn ääntä, samalla tavalla voi heittää kädet kattoon tämänkin brittikaverin edessä. Tällä miehellä on soul niin sisässä, ettei tuollaista voi oppia kirjoista tai levyjä kuuntelemalla. Äidinmaidossa on ollut jotain yrttejä amerikan syvästä etelästä. Jamie Lidell on Otis Reddingin ja Sam Cooken risteytys, johon on asennuttu jokin 2000-luvun päivityspaketti sekä läjäpäin duracell-paristoja.

Lidelliltä ilmestyi uusi levy eilen. Ne muutavat kappaleet, mitä olen tältä uudelta Jim-levyltä kuunnellut, todistavat sen, että miehen meno ei ole hiipunut, päinvastoin. Ensimmäinen sinkku Little Bit Of Feel Good rullaa eteenpäin nakuttavan kitarariffin avulla, saaden mukaansa myös huuliharppua ja pianoa, suristen lopulta kohti päätöstään. Vakuttavaa, muttei vielä loisteliasta. Whe D'You Gon upbeat-veivaus epävireiseltä kuulostavan pianon vauhdittamana sen sijaan jyrää alusta loppuun. Another Day voisi olla suoraan Otis Reddingin levyltä jostain 60-luvun puolestavälistä. Tässä biisissä Lidellin ääni pääsee oikeuksiinsa. Se taipuu minne vaan.

Tämä levy voi nousta korkealle, kun vuoden lopulla tehdään top10-listoja. Vastustamatonta kamaa.

MP3:: Jamie Lidell - Little Bit Of Feel Good (link: Frequenze Indipendenti)
MP3:: Jamie Lidell - Where D’You Go (link: Music For Kids Who Can't Read Good)
MP3:: Jamie Lidell - Another Day (link: Music For Kids Who Can't Read Good)

Henson Cargill

Amerikan keskilänsi. 60-luvun loppu. Cowboyt. Preeria. Pöly. Menetetty rakkaus. Viski. Vankila. Näistä asioista useimmat tuon ajan country-muusikot lauloivat rallejaan, mutta Henson Cargill oli toista maata. Hän riimitteli rasismista, perheväkivallasta, sosiaalisista epäkohdista. Mutta mies olikin entinen juristi ja sheriffi. Skip A Rope on klassikko, ja se pitää jokaiselta löytyä ihan yleissivistyksen vuoksi. Jos sana country saa aikaan äkillisen oksennusreaktion (kuten minulla), niin älkää olko huolissanne. Tässä tapauksesssa lannasta on hioutunut timantti.

Daddy hates momma, momma hates dad,
Last night you shoulda heard the fight they had,
Gave little sister another bad dream,
She woke us all up with a terrible scream.

Esikuuntelu täältä: Youtube
MP3:: Henson Cargill - Skip a Rope (link: Bubblegum Machine)

Paris Motel

Orkestraalista poppia folkista kiinnoistuneille indie-ihmisille. Niin minä kuvailisin Amy Mayn luotsaamaan Paris Motelia. Noin näppärän kuvaukseen päädyin ihan vain kuuneltuani yhtyeeltä kaksi biisiä, Catherine By The Sea ja 071, joista varsinkin jälkimmäinen kestää useammankin kuuntelukerran. Veikkaisin, että blogiavaruudessa tästä bändistä tullaan kuulemaan vielä paljon lisää. Ihmetyttääkö teitäkin, miksi tuossa linkittämässäni youtube-videossa kuvataan niin paljon bändin basistia? Se näyttääkin niin hölmöltä kun laulaa suu apposen auki. Tästä seuraa vääjäämättä jatkokysymys, voiko laulaa muuten kuin suu auki. Ja nyt minä vaikenen.

MP3:: Paris Motel - 041 ja Catherine By The Sea (link:Songbytoad)
Youtube:: Paris Motel - After Wanda

Lonely town, lonely street

Vuosi oli 1972, kun soul-kuningas Bill Withers julkaisi tämän mestariteoksen. Kuunnelkaa näitä sanoja. Valehtelette, jos väitätte, ettei teistä ole koskaan tuntunut tältä.

MP3:: Bill Withers - Lonely Town, Lonely Street (link: Art Decade)

Laura Sippolan tarinat

Tämän siitä saa, kun lopettaa Radio Helsingin kuuntelun. Laura Sippolan kaltaiset lahjakkuudet vilahtavat ohi. Työpaikan hylättyjen levyjen pisteestä löytyi kuitenkin alkuviikosta Sippolan Mieli-ep, jonka nappasin itselleni pelkästään kansien takia. Sitten kävi, niin kuin yleensä ei käy. Jo ensikuuntelu vei jalat alta. Miten joku voi tehdä näin mahtavan pakotonta ja ilmavaa ja tyylikästä suomenkielistä tarinankerrontaa. Sillä kaiken takanahan on tarina, ja miten se kerrotaan. Ep:n kaikki neljä laulua (kolme omaa sekä Dave Lindholm laina Pieni ja hento ote) ovat täyttä asiaa. Ne on pakko kuunnella alusta loppuun, keskittyen tarkalla korvalla. Ja se on liian harvinaista suomenkielisen nykymusiikin saralla.

Täältä voi katsella Koko väki koossa -biisin keikkavideon.

TOP 3

Cat Power - New York
Olin pitkään sitä mieltä, että Highwaymen-cover Silver Stallion oli Cat Powerin viimeisimmän Jukebox-levyn paras kappale, mutta löydettyäni tuon alla olevan live-esityksen muutin mieltäni. Frank Sinatra yrittäisi ylös haudastaan umathurmanmaiseen tyyliin, mikäli kuulisi tämän. Cat Power bändeineen tulkitsee tuon Sinatran tunnetuksi tekemän New York -kappaleen niin kiehtovalla tavalla, että alkuperäisestä ovat jäljelle jääneet vain sanat. Olen ihan jumissa tähän.


Duffy - Stepping Stone ja Warwick Avenue
Kun walesiläisen Duffyn Rockferry-levy ilmestyi, ja kaikki soittivat siltä lohkaistua Mercy-sinkkua, annoin sen soljua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta vasta nämä hitaat biisit, Stepping Stone ja Warwick Avenue, saivat todella tajuamaan, kuinka lahjakkaasta laulajasta on kyse. Aivan käsittämätön ääni. Pelottavan herkkää ja samaan aikaan valtavan voimakasta. Nu soulia (tai jotain siihen viittaavaa)vanhalla otteella. Dusty Springfield ja kumppanit olisivat ylpeitä. Lisäksi miellyttää Duffyn olemus ja imago, jossa ei todellakaan ratsasteta sex&drugs&alcohol-liturgialla, vaan annetaan sen ÄÄNEN kantaa.

Stepping Stone:

Warwick Avenue:


Lupe Fiasco - Superstar
En tiedä juuri mitään rap- tai hip hop -musiikista. Voin tunnustaa sen ihan puhtaalla omallatunnolla ja hymyssä suin. Sen verran kuitenkin tajuan tätä nykymaailman menoa, että Lupe Fiasco on ilmeisen lupaava, nuori islaminuskoinen kaveri sillä genrellä. Ja tämä BBC:n Radio 1:ssä esitetty Superstar-biisin akustinen versio (Matthew Santos kitarassa) kyllä kolahtaa allekirjoittaneeseen.

MP3::Lupe Fiasco - Superstar (acoustic) (link: I Guess I'm Floating)

Dengue-kuume

Yksi pisimpään mp3-soittimessani olleista kappaleista on Dengue Feverin Hold My Hips. Se ei niinkään kerro siitä, että käyttäisin soitinta todella vähän, vaan siitä, että tuossa kyseisessä bändissä on jotain kummallisen mielenkiintoista.

Dengue Fever koostuu jenkkimuusikoista sekä kambozhalaisesta naislaulajasta, Chhom Nimolista. Nimol laulaa kaikki laulut khmeriksi, joka on kambodzhan virallinen kieli. Tämä antaa takuun siitä, että sanoista ei ymmärrä mitään. Sehän on tavallaan virkistävää, sillä näin pystyy keskittymään säveliin ja yleistunnelmaan, joka Dengue Feverin kohdalla on jokseenkin psykedeelinen, tiedättehän, sellaisella ultragroovaavalla, kambodzhalaisella tavalla. Jos ette tiedä, niin katsokaa tämä video ja ladatkaa iPodeihinne tuo biisi:

YouTube::Dengue fever - Hold My hips
MP3::Dengue Fever - Hold My Hips (link: Motel de moka)

Mutta mutta. Dengue Fever julkaisi tämän vuoden alkupuolla kolmannen levynsä, nimeltään Venus On Earth. Sillä on pari kappaletta, joissa Nimol laulaa englanniksi. Eihän se nyt käy päinsä. Siinähän sotkeentuu koko hieno idea. Omalla tavallaan esimerkiksi Tiger Phone Card -biisissä kitaristi Zac Holtzmanin sekä Chhom Nimolin englanninkielinen vuoropuhelu kulkee eteenpäin ihän söpösti, mutta ei se nyt kuitenkaan käy päinsä. Illuusio on särkynyt.

Kaikesta huolimatta, Hold My Hips soikoon mp3-soittimessani vielä pitkään, koska se perkele rokkaa.

Ps. Vielä extra-video, koska tässä soivat PAHAT kitarat ja meininki on muutenkin totaalisen viidakosta:

YouTube::Dengue Fever - One Thousand Tears Of The Tarantula

22-Pistepirkko Fabchannelilla

Tajusin juuri (viikkoja myöhässä), että 22-Pistepirkko soitti maaliskuun lopussa keikan Amsterdamin legendaarisella Paradiso-klubilla, ja mainio Fabchannel-palvelu taltioi tuon setin! Noh, parempi herätä tähän myöhään kuin ei milloinkaan.

Hienoa, tyylikkään primitiivistä kamaa (kuten aina) pirkot hollantilaisille vetivät. Omaksi suosikikseni nousee rosoisen rockin ja avaruusloungen keskenään miksaama Onion Soup. Keikan voi katsoa tuossa alla, tai sitten suoraan fabchannelin sivulta, missä näkyy myös biisilista.
www.fabchannel.com/22_pistepirkko_concert

Sudanista amerikkaan

Näin kotona sairastellessa on helppo tutkia netin rajatonta musiikkitarjontaa. Tänään on kolahtanut seuraavat kaksi täysin erityyppistä esitystä.

MP3::Abdel Gadir Salim - Qidrechinna (link: Moistworks)
- Mystinen mieltymykseni afrikkalaiseen musiikkiin otti taas vallan. Yli 17 megaa ja 9,5 minuuttia sudanilaista rytmiä. Pitäkää vaan allekirjoittanutta hulluna, mutta bileissä tämä täyttäisi tanssilattian hetkessä.

Dean Martin & Roger Miller
Numerolaulu. Älkää kysykö mikä tässä viehättää, vaan katsokaa itse ja ihastukaa. Vanhan kansan meininkiä vuodelta 1966, veikkaisin että tämä on jostain viskisieppo Martinin omasta tv-showsta.

Muxtape

Sunnuntaimusiikkia bloggasi muutama päivä sitten Muxtape-sivustosta. Siitähän oli heti innostuttava. Idea on yksinkertainen. Rekisteröidy sisään palveluun, lataa korkeintaan 12 musiikkikappaletta sisään, säädä settingsit kohdalleen ja valmista tuli. Olet luonut oman mixtapesi eli muxtapesi. Selkeällä käyttöliittymällä toteutetun muxtapen addiktointiaste on korkea.

Oma kokoelmani löytyy täältä: pienetnuotit.muxtape.com

Keväinen kokoelma pitää sisällään seuraavat mestarinäytteet:

Henry Mancini - Lujon
- Jousien eteenpäin kuljettama hidastempoinen tunnelmapala elokuvamusiikin mestarilta.
Nico Gomez - Aquareala
- Hollantilaissyntyisen, Belgiassa uransa luoneen orkesterinjohtajan hitti
jostain 70-luvun kätköistä.
Desmond Dekker - Fu Manchu
- Jamaikalaisen reggaepioneerin hypnoottinen veivaus
Baby Washington - I've Got A Feeling
- Dusty Springfield nimesi tämän naisen kaikkien aikojen suosikkilaulajakseen. Tämä ralli on nopean soulmusiikin juhlaa 60-luvun alusta.
William DeVaughn - Be Thankful for What You Got
- Yhden hitin ihme. 70-luvun suurta soulmusiikkia. Tämä mainittiin myös George P. Pelecanoksen hienossa King Suckerman -kirjassa. (Lukekaa se ihmiset!)
Solomon Burke - Flesh and blood
- Liian aliarvostetun soulmusiikin pioneerin uudempaa materiaalia, Joe Henryn samettisella kädellä tuotettuna. Sisältää yhden parhaimmista riveistä musiikin historiassa: "come see the golden light, cause i've turned the gold light on".
Thao - You've Really Got a Hold On Me
- Tämän hehkutin jo aiemmin
Ry Cooder - Los Chucos Suaves
- Takaisin latinalaisen amerikan tunnelmiin Buena Vista Cooderin johdolla. Tämä on miehen ehkä kunnianhimoisimmalta levyltä, Chavez Ravinelta vuodelta 2005. Lalo Guerrero vetää vokaalit.
Zeep - Keep An Eye On Love
- Hyvän tuulen sambapoppia, löydetty Aurgasm-blogista.
CéU - Samba Na Sola
- Brasilian nuoren polven naislauluntekijöitä.
Emma Salokoski Ensemble - Miksi Sä Meet (Porque Te Vas)
- Suomen parhaan naislaulajan bossanova tunnelmaa. Maailmanluokan musiikkia.

Lost In Space

47-vuotiaan Aimee Mannin kuuluisi olla paljon suurempi nimi, kuin mitä hän on. Mann on kaikkien nykyajan naispuolisten singer-songwritereiden kärkikastia, mutta hän on aina kulkenut niillä hämärillä sivukujilla, mihin suuri yleisö ei koskaan eksy. Kerran meinasi eksyä, vuonna 1999, kun Paul Thomas Anderson ohjasi mainion elokuvan Magnolia. (Kyllä, juuri sen, jossa Tom Cruise onnistui olemaan näyttelijä isolla N-kirjaimella). Aimee Mann teki elokuvan soundtrackin, ja onnistui luomaan sen täyteen loistavia lauluja. Parhaimpina esimerkkeinä Wise Up, sekä elokuva lopussa soiva pelottavan kaunis Save Me.

Itseltäni löytyy levyhyllystä Magnolian soundtrackin lisäksi myös Mannin vuonna 2002ilmestynyt Lost In Space -levy. Se on täydellinen. Uskokaa tai älkää, sillä ei ole yhtään täytebiisiä. Sillä ei ole myöskään yhtään hittiä. Se on omalla hiljaisella tavallaan niin vakuuttava kokonaisuus, että sellaiseen törmää harvoin.

Täydellinen kokonaisuus tarkoittaa myös levyn hienoa kansitaidetta. Sarjakuvamaisen tunnelman takana on Gregory Gallant alias Seth. Yksinkertaisella mutta voimakkaan graafisella tyylillä kuvitettu levyvihkonen toimii oivana taustana Mannin lauluille. Seth onnistuu vangitsemaan levyn tunnelman levyvihkosen ensimmäisellä aukeamalla olevaan sarjakuvaan. Siinä surullisen oloinen mies kävelee yöllä kaupungin hiljaisia katuja pitkin, kunnes kuulee erään kulman takaa musiikkia. Mies kiiruhtaa katsomaan nähdäkseen täysinäisen jätesäkin laulavan Happy Birthday To You. Mies arvelee säkissä olevan elektronisen onnittelukortin. Mies jää kunntelemaan laulua jätesäkin viereen ja toteaa lopulta: "Alone in the darknes, this seemed deeply funny... and profoundly sad". Siinä se on, Aimee Mannin tuotannon kiteytys.

Alla pari näytettä Sethin kuvittamasta Lost in Space -levystä.



Itselleni levyn yksi kohokohta on sen toiseksi viimenen kappale, The Moth. Siinä tiivistyy Mannin laulunkirjoittamisen taito kaikessa komeudessaan.

The Moth don't care when he sees the flame
He might get burned, but he's in the game

Savuisessa baarissa

Arki-ilta savuisessa baarissa. Liian paljon tyhjiä paikkoja, liian väsynyttä meininkiä. Kuvittele itsesi yksin nurkkapöytään. Olet juonut jo kolme liikaa. Väsyttää ja mietit miksi olet siellä. Lavalle kipuaa harmaan näköisiä ihmisiä. Murheesi eivät parane hissimusiikilla, tuumit ja tilaat taas yhden. Mikrofonin varteen eturiviin astuu itämaisen näköinen nainen. Hän on Thao Nguyen, Falls Churchista, Virginiasta, Yhdysvalloista. Ja kun hän laulaa "You really got a hold on me", väsymys ja tyhjyys väistyvät, ja yhtäkkiä, ilman varoituksia tai epäröintiä, huomaat olemassa tanssilattialla heilumassa puolelta toiselle. Sillä niin hyvä tämä laulu on.

MP3::Thao - You Really Got a Hold On Me (link: The Late Greats)

Äänekkään oloiset miehet

Kuva: Hans Lehtinen

Vietin viime viikolla perheen ja appivanhempien kanssa talvilomaa Sallassa. Keloravintolassa oli keskiviikkona esiintymässä Eero Raittinen & The Noisy Kinda Men. En ollut aiemmin juurikaan seuraillut vanhan legenda Raittisen (63v) uraa, mutta juurimusiikin ystävänä menin kuitenkin katsomaan, millaista meininki olisi. Ja olihan se! Hyvän olon musiikkia kaikille paikalla olleille, joista yksikään ei varmasti poistunut paikalta murtunein mielin.

Noisy Kinda Men osoittautui todella kovaksi bändiksi, ei vähiten sen takia, että rytmiä veivasivat Jarkka Rissanen kitarassa, Tom Nyman bassossa, Pekka Gröhn koskettimissa ja kitarassa sekä Janne Haavisto (?) rummuissa. Soitto kulki vaivattomasti, vailla pakotteita ja rajoitteita. Muutaman biisin vanhaparta veti tyttärensä Nasu Raittisen kanssa duettona.

Monta biisiä kuultiin viime vuonna ilmestyneeltä Woodstock-levyltä, jonka Eero ja hänen äänekkään oloiset miehensä kävivät tekemässä New Yorkissa. Toisen legendan, The Band -rumpali Levon Helmin studiolla työstetty levy täytyy ehdottomasti hankkia itselle levyhyllyyn, sen verran rouhevasti biisit livenä ensi kertaa kuultuna toimivat. Biisien nimet eivät syöpyneet mieleen kovin tarkasti, joten tarkkaa anlyysiä en voi tehdä, mutta esim. Markus Nordenstrengin laatima hidas Life Won't Come Easy kulki hienosti.

Raittinen lauloi myös pari Bob Dylan coveria, joista Don't Think Twice, It's Alright oli itselleni yksi keikan kohokohdista. En edes muistanut, että tuo laulu on noin kaunis. Jos Dylan kesällä Suomessa innostuu tuon biisin vetämään, tehköön sen todella hyvin, sillä Sallan Keloravintolassa asetettiin kappaleelle kovat standardit, mihin pitää yltää.

MySpace: Eero Raittinen & The Noisy Kinda Men
MP3::Bob Dylan - Don't Think Twice, It's Alright (link: Sound On The Sound)
Eero Raittinen Ylen Elävässä arkistossa (Suosittelen: Matchbox), keikkakuntoa yli 30 vuotta sitten, vuodelta 1976