New Jerseyn jengi

Joskus sitä toivoo, että olisi syntynyt hieman aiemmin. Ja sattunut olemaan tietyissä paikoissa tiettyyn aikaan, esimerkiksi Clevelandin Agora-klubilla 31. elokuuta 1978. Ai miksikö? Koska silloin siellä vedettiin aika perhanan kova keikka.

Southside Johnny (oikealta nimeltään John Lyon) oli 1970-luvulla New Jerseyn musiikkiskenen kovia nimiä Bruce Springsteenin kanssa. Springsteen pääsi koko maailman tietoisuuteen, Southside Johnny ei. 70-luvun puolivälissä ystävykset vierailivat välillä toistensa keikoilla. Springsteenillä oli jo tuolloin mukana E-Street Band, jossa soittivat alusta lähtien mm. Steve Van Zandt, Danny Federici ja Garry Tallent sekä 70-luvun puolivälistä alkaen myös Roy Bittan, Clarence Clemons ja Max Weinberg. Southside Johnny puolestaan esiintyi Asbury Jukes -bändinsä kanssa. Jukesin torvisektiossa muuten soitti vuodesta 76 lähtien (ja soittaa edelleen) Conanin showsta tuttu Richie "La Bamba" Rosenberg.

Springsteen soitti 70-luvuilla keikoilla omaa kappalettaan The Fever, joka -kuten Eric Altermanin kirjassa Springsteen, Amerikan Ääni kerrotaan- sai yleisön transsiin. (Luen tuota kirjaa juuri nyt, ja se on muuten loistava.) Springsteen ei ikinä levyttänyt tuota keikkasuosikkia, ja se julkaistiinkin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1999 18 Tracks -levyllä. En tiedä onko Springsteen esittänyt tuota kappaletta keikoilla sitten 70-luvun vuosien, joku viisaampi voisi valaista minua tässä asiassa.

Clevelandin Agora-klubilla tuolloin elokuisena iltana lähes kolmekymmentä vuotta sitten oli Southside Johnnyn keikka. Keikka alkoi lähes 3 tuntia myöhässä, koska Johnny odotti kitaristi Miami Stevea (Steve Van Zandt) saapuvaksi paikalle. Lopulta Steve saapui ja myöhemmin lavalle hyppäsi myös Springsteen. Koko jengi esitti jossain vaiheessa iltaa The Feverin, ja meidän onneksi se on videolla ja youtubessa. Maaginen hetki. Olisinpa ollut paikalla.


Bonus MP3:: Bruce Springsteen & E-Street Band - The Fever (link: ickmusic)
- Liveäänitys toiselta Clevelandin keikalta, uuden vuoden aattona 1978. Tässä ei ole mukana Southside Johnnya, pelkästään Bruce ja E-Street Band. Äänelaatu on mainio. Löytyy tuolta ickmusicin sivulta part three -osasta, josta voi ladata roxy3.zip-nimisen tiedoston.

Huuliharppu ja hanuri

Joskus 8 vuotta sitten näin Ismo Alanko Säätiöltä parikin loistavaa keikkaa. Haitarin ääressä hääri silloin mies hameessa, Kimmo Pohjonen, joka sai välittömässä meikäläisen sympatiat puolelleen. Se mies on totaalisen punk, rock ja kaikkea siltä väliltä. Suvereeni muusikko, energinen ja ainutlaatuinen esiintyjä.

Häpeäkseni tunnustan, etten ole juurikaan tutustunut Pohjosen uraan noiden Säätiö-aikojen jälkeen. Viime vuosien soololevyt ovat menneet täysin ohitse. Samoin yhtään soolokeikkaa (jotka kuulemma vievät tajunnan todella kauas) ei ole valitettavasti tullut nähtyä. Lepyttelen huonoa omatuntoani tällä Ylen Elävän arkiston videolla, jossa Kimmo Pohjonen ja Arto Järvelä, eli Pinnin Pojat, esittävät mainion soittimia ylistävän kappaleensa vuonna 1996. Tämä on sitä kansan musiikkia, taidolla, tunteella ja huumorilla tehtyä.

Pinnin Pojat - Joka Pojan Toive

Mitä pomosta jäi käteen?

Bruce Springsteenin ja hänen adjutanttiensa keikka viime perjantaina oli ja meni. Paikan päällä olleena tunnelma oli hieno. Ensi kertaa pomon nähneenä ajatukset keikasta olivat pääosin positiivisia. Paljon hienoja biisejä, muutama turha kappale, hieman saarnaajameininkiä, yleisön kosiskelua, tiukkaa soittoa. En ole mikään stadionkeikkojen suurin ystävä, ehkä siksi en jaksa hehkuttaa sinänsä loistavaa keikkaa maasta taivaisiin. Olisi mahtavaa nähdä Springsteen jossain pienemmässä ympäristössä, esimerkiksi Tom Waitsin tapaan jossain vanhassa teatterissa, mutta tämä toive taitaa jäädä suureksi haaveeksi.

Tässä vielä muutamalla ranskalaisella viivalla mietteet Olympiastadionin konsertista.

- Clarence Clemons on vanha mies, ei jaksa enää kauaa mukana.
- Springsteen on myös vanha mies, mutta jaksaa vielä pitkään.
- Miten Max Wainberg jaksaa rummuttaa yli kolme tuntia tuolla intensiteetillä ja voimalla?
- Soundit paranivat loppua kohden, alussa biisit meinasivat hieman puuroutua.
- Point Blank oli hieno, harras veto kaiken kaahauksen keskellä.
- American Land oli yhtä juhlaa alusta loppuun, me like!
- Oli hienoa kuulla yksi suosikeistani Youngstown, joka ilmeisesti soitettiin ensimmäistä kertaa Euroopassa tällä kiertueella. Akustinen alkuperäisversio The Goast Of Tom Joad -levyllä on mainio, mutta tämä E Street Bandin kanssa kiertueella esitettävä rokkaava sähköinen versio on vähintään yhtä hyvä. Itselleni keikan kohokohta oli saada kuulla Nils Lofgrenin soolo Youngstown biisin lopussa. Mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista kitarasooloista. Repivä ja kakofoninen, kuin epätoivoinen huuto pimeydessä. Alla on youtube-video tuosta biisistä Live In New York dvd:ltä. Lofgrenin soolo alkaa kohdasta 4:17 ja kestää yli minuutin. Siinä ei ole sekuntiakaan turhaa.

Kymmenen kysymystä musiikista

Kuuleville korville bloggasi aiemmin tällä viikolla musiikkikyselystä, jossa piti valita levyjä tiettyihin tilaiteisiin. Sunnuntaimusiikkia seurasi perässä. Tässä tulee omat vastaukseni. Harvinaisen hankalaa tuon tekeminen oli, vaihtoehtoja jokaiseen kohtaan tuli useita ja valinta oli lopulta tehtävä lähestulkoon arvalla.

1. Yksi levy, joka muutti elämääsi
YUP - Yövieraat
- Tajusin, että suurin osa maailman musiikista on sanoituksellisesti täyttä paskaa.

2. Yksi levy, jonka olet kuunnellut useammin kuin kerran
Eric Clapton - Unplugged
- Tämä opetti minulle aikoinaan, kuinka akustista kitaraa täytyy soittaa. Edelleen kestosuosikkeja.

3. Yksi levy, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle
Neil Young - Harvest
- Koska siinä on kaikki.

4. Yksi levy, joka teki sinusta hupakon
Mikko Alatalo - Suomalainen Reissupoika
- Jos mies voi olla hupakko, niin olen sitä tämän levyn takia. Vaikka tämä onkin tarttunut mukaani jostain ilmaiseksi, niin kyllä, tunnen syvää häpeää, mutta samaan aikaan myös salakavalaa ylpeyttä.

5. Yksi levy, joka sai sinut melkein sekomaan
Iron & Wine - The Shepherd's Dog
- Kun muutaman kuuntelukerran jälkeen tajusin, miten uskomaton kokonaisuus se on.

6. Yksi levy, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin
Marvin Gaye - What's Going On
- Mies ei itke musiikin takia. Jos itkisin, kyyneleet vuotaisivat Marvin Gayen tahtiin.

7. Yksi levy, jonka toivoisit tulleen tallennetuksi
Ne levyt, jotka Led Zeppelin olisi tehnyt, jos John Bonham olisi jäänyt eloon.

8. Yksi levy, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan levytetty
- Koko Celine Dionin tuotanto. Ajan, tilan ja elämän tuhlausta. Niistä artisteista, joita itse kuuntelen, valitsen Zen Cafén Stop-levyn. Sitä levyä tehdessä bändin olisi pitänyt uudistua rajusti, mutta ei. Sama kaava, mutta aiempaa huomattavasti huonommat biisit.

9. Yksi levy, jota kuuntelet paraikaa
Jussi Syren And The Groundbreakers - Heartagrass (An Acoustic Tribute To HIM)
- Inhoa HIMiä, mutta olen ihastunut tähän hillbilly-coverlevyyn. Iloista tiukan soiton juhlaa.

10. Yksi levy, jonka olet aikonut kuunnella
John Coltrane - A Love Supreme
- Hankin tämän vielä joskus ja kuuntelen Coltranen tenorisaksofoonin ääntä pimeänä kesäyönä mökillä, järven rannalla, kun kaikki muut jo nukkuvat.

Siinä oli minun vastaukset. Tästä eteepäin tämän blogin päivitystahti hieman hiljenee, sillä kesäloman alkuun on enää n. 3 tuntia. Loma on hyvä aloittaa Bruce Springsteenin konsertilla tänä iltana, siitä saatan blogata jotain ensi viikolla. Jos helteiltä ehdin.

Aina sama tunne

Joka ikinen kerta tämä saa ihon kananlihalle. Voimakasta ja haurasta samalla kertaa, kuten jo aiemminkin mainitsin. Kiitokset voitte osoittaa la Blogothequelle.

#93.6 BON IVER - Skinny Love
Uploaded by lablogotheque

Coppolan pieni Jackie

Tiedättehän tuntee, kun muistaa jotain, jonka oli jo unohtanut niin, ettei muistanut sen olevan olemassakaan? Näin kävi minullekin, kun kuulin bändiä nimeltä Little Jackie.

Vuonna 1997 Imani Coppola julkaisi debyyttilevynsä Chupacabra, joka risteytti surrealistisella tavalla poppia ja hiphoppia erilaisiin sampleihin. Siltä lohkaistun sinkun Legend Of A Cowgirl video sai melko paljon soittoaikaa MTV:ssä, mutta levy jäi jotenkin unohduksiin. Hankin levyn joskus vuonna 1998, ja vaikkei kukaan kavereistani sitä ymmärtänytkään, se on mielestäni loistava ajankuva. Yksi parhaista ja samalla omituisimmista debyyttilevyistä, mitä 90-luku meille tarjosi. Coppola oli nykyajan kukkaislapsi, jonka laulut olivat täynnä riemukkaita tarinoita.

Chupacabran jälkeen Coppola ajautui erilleen levy-yhtiä Columbiasta ja putosi tyhjiöön. Hän on itse sanonut debyyttilevynsä ajoista seuraavaa: "I don't know shit about music. I don't know shit about songwriting. I don't know shit about art... and here I am, doing it professionally?"

MP3-linkkinä on Chupacabran avausbiisi I'm A Tree. Se samplaa The Doorsin Soul Kitchen -biisin riffiä ytimekkäisiin Keep your head up! -riimeihin ja Coppolan soittamiin viulu-melodioihin. Täysin vastustamatonta. Täysin 90-lukua.

Ja miten se Little Jackie liittyy tähän kaikkeen? Siten, että se on bändi, jossa Imani Coppola nykyisin laulaa ja tekee uutta tulemistaan ohjelmoija Adam Pallinin kanssa. Ja tekeekin sen hienosti. Coppolan riimit osuvat jälleen kohdilleen, ihan kuin 11 vuotta sitten. 28 Butts -biisissä Jeesus on rocktähti ja Elvis oli se, joka muutti veden viiniksi. Kun kieli ja mieli ovat hallussa, tulos on komea.

Little Jackie julkaisee ensimmäisen levynsä The Stoop TÄNÄÄN. Se ratsastaa Amy Winehouse/Mark Ronson -tyylisellä doo-wop -otteella eteenpäin, mutta enemmän hiphop-vireellä ja kikkailevimmilla sanoituksilla. Hankkikaa se. Ja hankkikaa Chupacabra. Sitten miettikää miten paljon olette itse muuttuneet 11 vuodessa.

MP3:: Imani Coppola - I'm A Tree (Zshare)
MP3:: Little Jackie - 28 Butts (link: Soul Sides)
MP3:: Little Jackie - The World Revolves Around Me (link: A VC)

Maailman paras radioasema, jenkkiläinen KCRW, taltioi Little Jackien keikan radiostudiossa puolitoista viikkoa sitten. Monta uuden levyn biisiä sekä juontaja Nic Harcourtin ammattitaitoinen haastattelu. Tuttuun KCRW-tyyliin keikka on katsottavissa kokonaisuudessaan netissä. Liitin sen tuohon alle. Jos player ei jostain syystä toimi, linkki on tässä.

Puolimatkassa

Nyt kun vuotta on puolet takana ja toinen mokoma edessä, on aika tehdä pikainen välikatsaus alkuvuoden parhaista biiseistä. Paljon hyvää musiikkia on tehty ja toivottavasti paljon hyvää on vielä tekemättä. Vuoden lopussa voi sitten katsoa, kuinka pitkälle nämä alkuvuoden hehkutukset kantavat lopullisilla top10-listoilla. Levyjen osalta en viitsi vastaavaa listausta nyt tehdä, sillä niin vähän olen niitä alkuvuonna hankkinut. Mainittakoon kuitenkin, että Duffyn Rockferry, Reino & The Rhinoksen Tähän Tyyliin sekä Laura Sippolan Mieli-ep ovat olleet ne, jotka kotistereoissa useimmiten ovat soineet. Yksittäisten kappaleiden kohdalta listaukset kuitenkin näyttävät seuraavilta:

Parhaat ulkomaalaiset biisit
:: Duffy - Warwick Avenue
:: Duffy - Stepping Stone
:: Isobel Campbell & Mark Lanegan - Back Burner
:: Gnarls Barkley - Who's Gonna Save My Soul
:: Shelby Lynne - Just A Little Lovin’
:: Sigur Rós - Gobbledigook
:: Ndidi Onukwulu - SK Final
:: Ndidi Onukwulu - The Lady & E
:: Cat Power - New York
:: Aimee Mann - The Great Beyond

Parhaat suomalaiset biisit
:: Reino & The Rhinos - Toivoo
:: Reino & The Rhinos - Ylellistä Elämää
:: Laura Sippola - Kaunis Mieli
:: Matti Johannes Koivu - Ei tippa tapa
:: Soul Tattoo - Highlight