Emman uusin

Emma Salokoski Ensemble julkaisee tänään uuden levynsä Veden Alla. Levy on tämän viikon ajan kokonaisuudessaan kuultavissa MySpacessa. Tässä aamun työkiireiden ohessa kerran levyn läpikuunnelleena voin todeta ainakin sen, että tämä uusi tuotos on kokonaisuudeltaan tasaisempi kuin aikaisempi, vuonna 2005 ilmestynyt Kaksi Mannerta. Siinä missä ensemblen debyyttilevy hapuili sinne ja vähän tännekin (sisältäen kuitenkin kaksi aivan loistavaa esitystä, J.Karjalais-coverin Hullun Laulu ja singlenäkin julkaistu Miksi Sä Meet), pysyy uusi levy enemmän paketissa. Saattaa kuitenkin olla, että tuo paketti on jopa liian tasainen. Puutumisen vaara voi vaania.

Kertakuuntelun jälkeen parhaiten mieleeni jäi Bob Dylanin kauniin Girl From The North Countryn suomennos Pohjan Poika. Jäin kuitenkin kahden vaihelle, pitäisikö tämä levy hankkia vai ei.

Tom Waits, Fox Theater, Atlanta 5.7.2008

Alkuperäinen kuva: Bob Butler for Public Image Photography


Tom Waits voisi olla hyvin syntynyt Suomen Savossa. Paitsi että tämä Kaliforniasta kotoisin oleva sankarimme on savolaisempi kuin yksikään savolainen. Niin umpikiero, että en lainaisi sille miehelle kymmentäkään senttiä. Ehkä juuri kierouden takia pidän Waitsistä niin paljon. Aito hulluus, joka miehen musiikista paistaa läpi, sekä samalla suuri älykkyys, ovat tehneet lähtemättömän vaikutelman.

Kaikki alkoi vuoden 1999 Mule Variations –albumista, jota kuuntelin opiskeluaikoinani todella paljon. Se on täynnä toinen toistaan loistavimpia biisejä: Get Behind The Mule, What’s He Building? ja Chocolate Jesus vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Mule Variationsin jälkeen tutustuin pikkuhiljaa Waitsin muuhunkin tuotantoon. En ole niinkään hurmioitunut miehen alkuaikojen balladeista ja jazz-iskelmistä, vaan minuun kolahtaa nimenomaan se rosoisempi, ruosteisempi rhytm & blues –tyyli, jota mies kiitettävästi nykyajan keikoillaan esittää.

Muutama viikko sitten äkkäsin mainiosti sixeys-blogista Waitsin keikkataltioinnin Atlantasta Fox Theaterista 5.7.2008. Yleensähän nämä keikkataltioinnit eivät ole niin mainioita äänelaadultaan, mutta tämä on varsinainen killeri. Loistavat soundit selittyvät sillä, että keikan on taltioinut jenkkiläinen NPR (National Public Radio). Latasin innoissani koko keikan, 26 biisiä tuhtia Waits-tavaraa, ja harmittelin taas sitä, ettei itselläni ole koskaan ollut mahdollisuutta nähdä tätä miestä livenä.

Omatekemät CD-kannet. Alkuperäiset kuvat flickr/scottspy


Kokosin keikasta 13 parasta biisiä ja poltin niistä itselleni CD:n. Epävirallinenkin omatekoinen livelevy tuntuu jotenkin arvokkaammalta kun vain kasa mp3-biisejä sikin sokin tietokoneen kovalevyllä. Nyt olen kuunnellut tuota CD:tä lähes päivittäin. Omat suosikkini ovat hurjan saksofonisoolon sisältämä Down In The Hole, tautisella kitarariffillä alkava Lie To Me sekä Make It Rain, jonka keskellä Waits esittelee Glitter And Doom –kiertuebändinsä; Patrick Warren koskettimissa, Omar Torrez kitarassa, Casey Waits rummuissa ja percussioissa, Vincent Henry puhaltimissa ja Seth Ford-Young bassossa. Lisäksi Waitsin luottokitaristi Larry Taylor käy komppaamassa parilla biisillä. Hurja hurja bändi. Ladatkaa tämä keikka ja tehkää arjesta juhlaa.

:: Koko keikan voi kuunnella NPR:n sivuilta.
:: Keikan voi ladata sixeys-blogista biisi biisiltä. OSA 1 ja OSA 2.
:: Vaihtoehtoisesti saat biisit myös Roio-blogista.
:: Youtube-video Atlanta keikalta, biisinä Make It Rain. Kamera alussa pystyssä, mutta kyllä se siitä korjaantuu.

Pahan maan uusinta

Tänään on Lahden jazztorilla esiintymässä Kauko Röyhkä Mikkelin Kaupunginorkesterin kanssa. Siitä tuli taas mieleen, kuinka mahtava kappale Paha Maa oikein on. Kirjoitin asian tiimoilta jo aiemminkin. Tuo silloin linkittämäni live-esitys kyseisestä kappaleesta on poistettu youtubesta, mutta löytyihän se Dailymotionista. Ah tätä internetin ihanuutta. Alla siis Röyhkä Yle Kosketuksissa -sarjassa joskus viime vuonna. Aivan mahtavaa.

Kauko Röyhkä - Paha maa
Uploaded by MarokonKauhu

Maailman paras intro

Päässäni on muutamat viimeiset päivät soinut taukoamatta Bruce Springsteenin Kitty's Back. Mitä pidempään aivoni ovat tätä kyseistä laulua sulatelleet, olen tullut siihen absoluuttiseen totuuteen, että tässä biisissä on maailman paras intro. Tuo kitara vaan riipii ja kyntää NIIN syvällä. Tässä pomo ja poppoo esittävät varsin vakuuttavan version Conan O'Brienin showssa vuonna 2002. Myös lopun ultrasvengaava allright-vaihe tarttuu päähän kuin liima.


Ps. Vaikka tässä nyt on bloggailtu Springsteenistä varsin paljon viime aikoina, älkää pelästykö te suurenmoiset lukijani. Kyllä minä muustakin vielä kirjoitan.

Neil on young

Alkuperäinen kuva: Wikimedia Commons / Andrea Barsanti
Palataanpa vielä hieman ajassa taaksepäin. Viime viikon torstaina Hartwall Areenalla sain vihdoin nähdä Neil Youngin livenä. (Jostain syystä missasin vuoden 2001 keikan). Olen hirvittävän huono arvioimaan tuota kokemusta millään järjellisellä tasolla, ja selitän ensin hieman miksi näin on.

Joskus 90-luvun alussa kuulin Youngia radiosta ensimmäisen kerran, hieman yli 10-vuotiaana poikasena. En ole täysin varma, mutta veikkaan biisin olleen Heart Of Gold. Sen jälkeen iso pyörä liikahti. Jätin Michael Jacksonin ja Aerosmithin taakseni, ja pidän sitä yhä yhtenä elämäni parhaista päätöksistäni. 1993 tai 1994 hankin Youngin Unplugged-levyn, jonka avulla yritin pikkuhiljaa opetalla soittamaan akustisella landolallani aivan kuten Neilkin. Yritys oli varmasti hyvä, mutta lopputulos ennemminkin säälittävä. Vasta Unpluggedin jälkeen tutustuin Youngin sähköiseen tuotantoon, lähtölaukauksena taisi olla Live Rust.

Koska Neil Young on se artisti, jota olen eniten elämäni aikana kuunnellut, ja joka on eniten muovannut musiikkimakuani kaikkina näinä vuosina, niin en todellakaan pysty antamaan mitään syväanalyysiä ensimmäisestä näkemästäni Young-keikasta. Niin muissa maailmoissa olin. Yläviidennes-blogin innoittamana kykenen kuitenkin listaamaan konsertin minulle tärkeät huippuhetket. Nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä, koska sellaisen miettiminen olisi jo täysin mahdotonta.

1. Unknown Legend. Joskus kun näen maantiellä moottoripyöriä, tämän biisin sanat soivat päässäni. ”Somewhere on a desert highway / She rides a Harley Davidson”. Kappaleen sanoitus on muutenkin todella kaunis. Ben Keithin enkelimäinen steelkitara sai ihon kananlihalle.

2. Words & No Hidden Path. Varsinaisen setin kaksi viimeistä kappaletta. Raivoisaa, jumalaista kitarointia. Ilmavaa kaaosta, jossa oli kuitenkin Youngin määräämä järjestys koko ajan yllä. Välillä tuntui kuin olisin ollut myrskyn keskellä, mutta kuitenkin täysin turvassa. Wordsin temmonvaihtelut kuulostavat aina yhtä mahtavilta ja No Hidden Pathin 15 minuutin vyörytyksessä ei ollut nuottiakaan liikaa.

3. Cortez The Killer. Yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Suljin silmäni kun tämä alkoi soida.

4. Old Man. Tätä biisiä olen kuunnellut ehkäpä eniten Youngin tuotannosta. Kitarakuvio on puhdasta taikaa.

Kaiken kaikkiaan keikalta välittyi sellainen aitous ja rehellisyys, josta monet nykyajan mukacoolit bändit voisivat ottaa oppia. On äärimmäisen ihailtavaa, että 62-vuotias vanhus pystyy rokkaamaan noin nuorekkaasti ja tuollaisella vimmalla. Erityiskiitokset myös bändille, joka soitti raskaatkin biisit ilmavasti. Rick Rosas on The Basso, siinä miehessä on ihailtavaa viileyttä. Soundit areenalla olivat areenasoundeiksi mielestäni todella hyvät.

Unohtumaton kokemus. Kiitos Neil.

Vielä kerran Laika!

Kesäloma on ohi, joten tämäkin blogi jälleen hieman aktivoituu.

Jos joku kysyy minulta instrumentaalimusiikin kärkinimeä, heitän ensimmäiseksi nimeksi ilman minkäänlaista kotiinpäinvetoa Laika & The Cosmonautsin. Nuo avaruuden veijarit ovat tarjonneet itselleni monta musiikillista ilotulitusta. Viime vuosina en ole herrojen levyjä juuri kuunnellut, mutta kun korviini kantautui tieto, että Laika on lopettelemassa mittavaa uraansa, ja jäähyväiskiertue ulottuisi myös kotikaupunkiini Lahteen, oli keikalle päästävä antamaan viimeiset hyvästit mahtavalle musiikille ja mahtaville muusikoille.

Pari viikkoa sitten ollut keikka pienessä lahtelaisklubissa täytti kaikki odotukset. Se oli hieman yli tunnin verran Laika-tykitystä. Hillitöntä surffailua, kieroja rytmivaihdoksia, leijailevaa tunnelmointia. Pienellä setillä suurta ääntä aikaansaaneen rumpali Janne Haaviston ja kyyryssä fiilistelleen basisti Tom Nymanin luoma rytmi on niin vankka, että siihen voisi perustaa valtion. Helppo on siinä taiturimaisen kitaristi Mikko Lankisen ja kitaristi/urkuri Matti Pitsingin luoda sävelmaisemia. Ja niitähän riitti. Olin niin ekstaasissa koko keikan ajan, että en tarkalleen edes muista mitä biisejä Laika soitti. Ainakin Boris Jeltsinin orkesterinjohtamiskyvyille omistettu Boris The Conductor paukutettin läpi antaumuksella. Saattoi olla että oma Laikasuosikkini Cafe Equator tuli myös jossain välissä, tai sitten ei. Yhtä kaikki, keikka oli täydellinen.

Jos ette mitään muuta keikkaa aio enää tänä vuonna käydä katsomassa, tehkää itsellenne elinikäinen palvelus ja menkää katsomaan Laikaa sen jäähyväiskiertueelle. Kosmonauttimme soittavat viimeisen Suomen keikkansa Tavastialla 12.10. ja suuntaavat sen jälkeen USA:n, jossa vetävät parissa viikossa 13 keikkaa päättäen uransa 1.11.2008. Continental Clubilla Austinissa, Texasissa.

Alla vielä jo aiemmin mainitsemani Cafe Equatorin live-esitys. LONG LIVE THE LAIKA!