Viime metrejä

Tämän blogin elämä on lähes lopussa. Kun happi loppuu, ei muistakaan aineista ole apua. Mutta itkut ja suru pois, vielä muutama tärkeä asia.

Tämä kesä on kuunneltu pelkästään seuraavia artisteja.

Moloko on papereissani kaikkien aikojen paras tanssimusiikkia tehnyt yhtye ja Róisín Murphy yksi hienoimmista naislaulajista ikinä. Minun millennium-aikani kiteytyy Molokon discoilevaan trip hoppiin, musiikkiin, jonka tahdissa tanssiminen oli ja on edelleen jotain suurta. Ja on helppo ymmärtää miksi niin moni on saanut Róisín Murphysta pakkomielteen. Tämän naisen laulussa kaikuu menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus täydellisenä nuottina. Katsokaa vaikka majesteettinen Cannot Contain This, Jools Hollandin vieraana esitetty hehkuva The Time Is Now tai Murphyn soolotuotannon helmi, kaipuussa ja kaihossa tanssiva Let Me Know. Ja ai niin, tietenkin tämä hullun lailla rullaava killeri. Kuten Róisín pyytää, "PLEASE, FEEL!!!"


Kotona kesäillan rauhaa ei parane sotkea liialla jytkeellä, niinpä Molokon tilalla on terassilautoja hiljaisesti resonoinut tämä Edu Kettusen loistelias Ylen studiolla taltioitu esitys. Huippubändi, huipputarinoita. Siinä ei tarvita autotunea tai bassorumpua. Varsinkin siskoaan suojelevasta veljestä kertova Wilma on sellainen tunnepaukku, että puita kaatuu. Hiljentykää ja kuunnelkaa.

Ja vielä viimeisenä. Kuten nrgm toteaa, Ricky Tick Big Bandin ja maamme eturivin räppäreiden yhteistyötä olisi helppo vihata. Mutta homma toimii mahtavasti. Burnaa-albumilla on monia kohokohtia, mutta ehkäpä se paras taidonnäyte on hervottoman hauska dissaajille omistettu Rakkaudella Vihaajille. Tyylillä mennään, ilolla kuuntelen.


Ja nyt valmistelemaan kolossaalista kaiken lopettelevaa loppupostausta, joka valmistuu kohta tai joskus tai sitten ei.

My Babyyyyy

Jotain selittämättömän kutkuttavaa on tavassa, jolla Clairy Brown kirkaisee "my babyyyyyy" heti tämän rallin alkuun. Meiningistä ja tyylistä täydet pisteet.

Hetkellinen paluu

Melkein jo luovutin. Mutta sitten löysin taas mahtavaa musiikkia. Tsekatkaa nämä ja ottakaa hyvä fiilis mukaanne.

Ensin lahjakkaat nuoret toivomme käsittelevät John Martynin klassikkoa. Täydellisen stemmalaulun metsästystä.


Go-go brass funkin mestarit, Brass-A-Holics suoraan New Orleansista, ajelee vankkureissa kotikaupunkinsa katuja.
Ja vielä Kolumbian rytmikone Bomba Estéreo. Elektro-trooppista soundia parhaimmillaan.

Veljet ja siskot mikä meininki?

No tämähän se.

Ricky-Tick Big Band, Paleface, Redrama, Tommy Lindgren ja breakdancejäbät liituraitapuvuissa.

Tyylikästä.

Djangon sävelet

Hiljaista on pidellyt. Olen keskittynyt ruumiin kurittamiseen, kuntoillut henkeni edestä. Siinä karusellissa sanomisen tarve tähän blogiin on ollut minimissä, mielenkiinto nollassa. Näinhän se menee, elämä etenee sykleissä. Eipä teidänkään elämä ole todennäköisesti ollut tämän yhden blogin varassa, joten mitään vahinkoa mihinkään suuntaan ei ole tapahtunut.

Kerrotaan nyt kuitenkin seuraavaa.

Kävin viikonloppuna katsomassa Tarantinon Djangon. Se on loistava. Tarantinon aito fanitus spagettiwesterniä kohden tulee selväksi ensi tahdeista lähtien. Näyttelijät - eritoten Christoph Waltz ja Leonardo di Caprio - tekevät ensiluokkaista työtä läpi helvetillisen luotisateen.

Tarantinon kyky kaivaa soundtrack täyteen timantteja on edelleen voimissaan. Parhaiten jäi mieleen Brother Dege, Yhdysvaltojen syvästä etelästä kotoisin oleva takapihojen ja reuna-alueiden kasvatti, jonka voimakas Too Old To Die Young istuu Djangoon kuin ase King Shultzin käteen. Annetaanpa Dege-velisen itse puhua.

Hootenanny numero 20

Alla kaksi syytä, miksi Jools Hollandin vuosittainen uuden vuoden show Hootenanny oli jälleen loistava. Ensin huikeääninen Emeli Sande ja neidon viimevuotisen debyyttilevyn avausraita Heaven.


Sitten koko shown paras veto. Lähes 70-vuotias soul-legenda Bobby Womack tykittää puolen vuosisadan laulukokemuksella. Hollandin Rhythm & Blues Orchestra aloittaa kohdassa 1:36 kehittämään groovea, joka paisuu tajuttomiin mittoihin. Pirusti sydäntä ja beattia tässä paketissa.

Folk & blues

Tässä vielä pikainen muistutus viime vuoden parhaimpiin tuotoksiin.

Ensin Sixto Rodriguez. Mies joka julkaisi 70-luvun alussa kaksi albumia, oli supersuosittu Etelä-Afrikassa, ja katosi sitten jäljettömiin fanien luulleen hänen tehneen itsemurhan. Mies itse ei tiennyt Afrikassa saavuttamastaan suuresta suosiosta yhtään mitään. 90-luvun lopulla pari tosifania käynnistivät internetin avulla etsintäkampanjan. Rodriguezin tytär huomasi nettisivut ja loppu on historiaa. Viimeisin saavutus on dokumenttielokuva Searching for Sugar Man, joka on oscar-ehdokkaana parhaan dokumenttielokuvan sarjassa. Alla oma suosikkini Crucify Your Mind livenä Lettermanin showssa viime vuodelta.


Sitten Teksasin Austinista kotoisin oleva bluesin ties kuinka mones pelastaja, Gary Clark jr. Uusi Jimi Hendrix, kuten NY Times julisti. Eipä laiteta paineita miehen kapeille harteille, annetaan olla hänen ihan oma itsensä. En ole kuunnellut herran viime vuonna ilmestynyttä ensimmäistä isolle firmalle tehtyä Blak And Blu –levyä, mutta ainakin tämä When My Train Pulls In kuulostaa aivan huikealta.

Harmaaparran kyyneleet

Viime joulukuun alussa John F. Kennedy Center palkitsi vuosittaisessa gaalassaan seitsemän taitelijaa elämäntyöstään. Presidenttipari Obaman silmien alla palkinto myönnettiin myös kaikkien aikojen parhaimmalle rock'n'roll-yhtyeelle, Led Zeppelinille.

Kennedy Centerin lavalla esiintyi tähtiä Foo Fightersin johdolla versioiden Zeppelinin kuuluisimpia hittejä. Pisimmän korren veti viimeisenä esiintynyt Heart-rockbändin Ann ja Nancy Wilson orkestereineen, jotka puhalsivat loppuunkalutun Stairway To Heavenin huimiin mittoihin. Rummuissa John Bonhamin poika Jason, päässään isän tyyliin kuulunut knallihattu. Samanlaiset hatut myös lopussa esiin tulevalla isolla taustakuorolla. Robert Plant vuodattaa parvekkeella kyyneleitä. Rock and roll on jälleen todistanut voimansa.

Vartti magiaa

En ole yleensä tälläisen musiikin ylin ystävä, mutta välillä on hyvä astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja katsoa mitä sieltä löytyy. Viime vuonna yhden parhaimmista "hitto, mitä tämä on" -kokemuksista tarjosi Seattlelainen duo Macklemore & Ryan Lewis. Älykästä, sosiaalisesti tiedostavaa ja silti aivan tautisen tarttuvaa musiikkia. Jollekin tämä voi olla räppiä, minulle se on musiikkia.

The Heist -albuminen viime vuonna julkaissut duo tuli tietoisuuteen tasa-arvoa julistavalla Same Love -biisillä, jota hoilasivat mukana jopa Teksasin konservatiivit.

Löysin vasta tällä viikolla alla olevan mainion NPR:n Tiny Desk konsertin, jossa Macklemore & Ryan Lewis esittävät kolme hittiä 15 minuutissa. Tyyli ja biitit kohdallaan. Jos joku vartin mittainen konsertti on katsomisen arvoinen, se on tämä. Alkaen Same Loven julistuksesta, mennen Thrift Shopin isoisä-tyylin ja koukuttavan riffin kautta Can't Hold Usin paahtoon, jossa Ray Dalton groovaa soulisti mukana. Totaalisen inspiroivaa. Kiitos.

Triathlonisti

Aloitetaan uusi vuosi vanhalla tavaralla.

Viime vuonna Luaka Bop julkaisi liian vähälle huomiolle jääneen levyhelmen: Nobody Can Live Forever: The Existential Soul of Tim Maia. Siinä on 15 raitaa edesmenneeltä soul-legenda Tim Maialta,joka Rolling Stone –lehden mukaan oli brasilian kaikkien aikojen paras laulaja. Samalla hän oli täysi sekopää, jonka elämää tämä mainio lyhytanimaatio kuvaa.



Ja miten otsikon triathlon liittyy tähän kaikkeen? Maia kutsui keikalle valmistavaa rituaaliaan tuolla yhdistelmälajin nimellä: sekaisin viskiä, kokaiinia ja marihuanaa.

Alla kokoelmalevyn hieno avausraita Que Beleza.

Vuoden parhaat palat

Tämä blogi ei mene siihen ansaan, että nimeäisi esim. Rumban hehkuttaman Taylor Swiftin renkutuksen vuoden parhaiden listalle. Koska aikuisen oikeasti, tämä melko ihmeellinen maailma tarjosi meille NIIN paljon parempaa vuonna 2012.

VUODEN YHTEISTYÖ
Tämä oli itselläni ehkäpä vuoden eniten kuunneltu (ja katseltu) biisi. Bruce Sprigsteen & E-Street Band, The Roots ja Tom Morello laittavat kannat kattoon Jimmy Fallonin showssa. Miksaajan painajainen viisine kitaristeineen. Kuten YouTube-kommenteissa sanotaan, "greatest moment in late night TV history". Oiva osoitus siitä, kuinka hauskaa rock'n'roll voi olla.

VUODEN PELASTAJAT
Amerikan syvän etelän mullasta ammentava bluegrass-yhtye Carolina Chocolate Drops on ollut suosikkini jo muutaman vuoden ajan. Viidennellä levyllään Leaving Eden triosta hieman isommaksi laajentunut ryhmä (mukana mm. sellisti) tekee uransa vakuuttavinta jälkeä. Country Girl –rallissa klassisen opin saanut laulaja Rhiannon Giddens antaa voimansa kuulua.

VUODEN VANHUS
Bob Dylanin viimeisin levy Tempest ei yritäkään olla mitään uutta. Se on vanhan kansan musiikkia ensi nuotista viimeiseen. Dylanin ikä kuuluu kaikessa, rahiseva raspikurkku rohisee mikrofoniin kuin todistaakseen selviytyvänsä vielä näistä taisteluista. Nash Edgertonin ohjaama Duquesne Whistlen nerokkaassa videossa ollaan elämän perusasioiden, rakkauden ja väkivallan äärellä.

VUODEN RENNOIN SUORITUS
Tuottajien Diplon ja Switchin muodostama Major Lazer tullaan muistamaan Get Free hitistä, jonka leijuvan biitin päällä Amber Coffmanin henkäilyt liitelivät mieleenjäävästi.

VUODEN SAMULI PUTRO
Samuli Putro kohtelee suomen kieltä kuin lapsi legoja. Toisilleen vieraat palikat asettuvat peräkkäin tai päällekkäin muodostaen lopputuloksen, joka on enemmän kuin osiensa summa. Tavallisten hautajaisten sanoitus on jotain suurta. Tunne ja äly ovat läsnä jokaisessa tavussa. Kuten Also Sprach Jussi toteaa, antakaa tälle miehelle kaikki palkinnot.

VUODEN RIIMIT
Ystävät suosittelivat Karri Koiraa jättämään päivätyön ja tekemään levyn. Lopputulos on kuin 80- ja 90-luvun kutusoul ja r’n’b-kokoelma, siirapilla kuorrutettua kermavaahtoa. Jollekin tämä on silkkaa timanttia, jollekin puhdasta Robinia. Itseäni Ei tarkoittaa ei puristi palleista, käänsi sukupuoliroolit oivallisesti sekaisin ja sisälti loistavan baarirepliikin ”sun hanuri ei oo edamii”.

VUODEN KOTIMAINEN MIESYLLÄTTÄJÄ
Ei blogia ilman Anteroa. Mutta ilman tätä mikään lista ei ole täydellinen. Herra Lindgren tuli puun takaa iskien kyykkypaskalla istuneita musiikin rakastajia palleaan loppuun asti hiotuilla taustoilla ja vahvoilla tarinoilla. Kumarran ja kiitän kovasti.

VUODEN KOTIMAINEN NAISYLLÄTTÄJÄ
Aino Venna kuvailee itseään draamanarkkariksi. Ja draamaa täynnä ovat hänen ihon alle menevät laulunsakin, joista Trouble of the world kolahti itselleni eniten.

VUODEN ROCKABILLY
JD McPherson osaa retroilla rock and rollin ja rockabillyn maastoissa tyylillä. Miehen vuonna 2010 julkaistu debyyttilevy Signs and Signifiers julkaistiin tänä vuonna uudelleen isomman levy-yhtiön toimesta ja samalla heräsi yleisön kiinnostus. Northside Gal on vastustamaton biisi. McPherson ei keksi pyörää uudelleen, mutta tekee kaiken niin hyvin ja rehellisesti, että tässä imussa on mahtava olla.

VUODEN SÄHKÖMIES
Kanadalainen Dj Kid Koala julkaisi neljännen levynsä 12 Bit Blues, joka on nimensä mukaisesti biteiksi pilkottua bluesia. Raakaa, rujoa ja primitiivistä laboratorion samplereista karannutta äänijyystöä. Ja omalla oudolla tavallaan aivan hillittömän kaunista.

VUODEN HASSUIMMAN NÄKÖINEN ARTISTI
Kirjastossa asuvalta travellerilta näyttävä Allen Stone ei sovi valkoisen soul-miehen muottiin. Sitä hän kuitenkin on ja vieläpä kirkkaasti säkenöiden. Tässä laitetaan Lettermanin showssa isoa vaihdetta silmään.

VUODEN MENETYS
Levon Helm lensi pois, kauan eläkoon Levon Helm.

Nuotiolla

Put down the phone, it hasn't worked for years
I'll get the water, and we'll plant a garden

Timothy Showalter eli Strand Of Oaks lausee ylläolevan kaltaisia lauseita ja niihin tuntuu hyvältä upota. Mies, parta ja kitara on pettämätön yhdistelmä jälleen kerran. Tämä kasvaa jokaisella kuuntelukerralla aina vaan kovempiin korkeuksiin.

Happy dance!

Ranskalainen C2C on vinyylisoittimia käyttävä dj-ryhmä, joka on perustettu jo 90-luvun lopulla. Tänä vuonna ilmestyi ensimmäinen EP Down the Road ja syyskuussa vihdoin kokopitkä albumi Tetra.

Levyltä löytyvästä Happy biisistä julkaistiin viikko sitten video, joka kohosi omalla listallani vuoden parhaimmaksi audiovisuaaliseksi elämykseksi. Wendy Morganin ohjaamalla pätkällä tanssitaan old school -hengessä huimalla otteella. Tämä on 2000-luvun gospelia parhaimmillaan. Omakin kankea jalka alkaa välittömästi vispata tahtia.

Psykedeliaa Intiasta

Vuoden uudelleenjulkaisupalkinto menee ehdottomasti Now-Again Recordsille, joka toteutti hc-fanien toiveet latomalla yhteen todellisen kultakimpaleen. Kyseessä on 70-luvun lopun Intialainen psykedeelista rockia paahtava Atomic Forest, jonka aiemmin vaikeasti saatavilla ollut tuotanto on nyt koottu yhteen. Obsession levyllä Atomic Forest esittää omien biisien lisäksi versioita mm. Beatlesin (I Saw Her Standing There) ja Osibisan (Sunshine Day) tuotannoista. Alla hypnoottinen nimibiisi.

Sellotaituri

Todellisen lahjakkuuden kyllä tunnistaa joukosta, vaikka ylitarjonta ja informaatiotulva yrittävätkin meidät välillä hukuttaa. Tässä hämmästyttävä brittiläinen Ayanna Witter-Johnson. Sello tottelee ja Roxanne taipuu aivan uusiin sävyihin.

Suurenmoinen mies

Maailma on täynnä täydellisiä ihmisiä, jotka elävät tätä ainutlaatuista omaa hetkeään vajavaisena, vikoja etsien ja tilannettaan valittaen. Sitten on ollut ihmisiä kuten Michel Petrucciani, ranskalaissyntyinen jazzpianisti, joka meidän muiden silmissä oli vajavainen monin eri tavoin, mutta joka eli lyhyen elämänsä täysillä, mistään valittamatta.

Petruccianilla oli synnynnäinen Osteogenesis Imperfecta sairaus, joka ilmeni luuston haurautena ja pienikokoisuutena. Miehellä oli jatkuvia kipuja läpi elämän, mutta silti hänet tunnettiin leikkisänä ja iloisena muusikkona, joka soitti paremmin kuin kukaan muu. Hän oli myös työnarkomaani, joka varsinkin elämänsä viimeisinä vuosina poltti itseään loppuun niin työllä, alkoholilla kuin kokaiinillakin.

Petrucciani kuoli vuonna 1999, mutta jos hän eläisi, niin tämän vuoden joulukuun 28. päivä syntymäpäiväkakussa olisi 50 kynttilää. Alla live-esitys Saksasta vuodelta 1993, tunnetun jazz-klassikon täydellinen luenta.

Nuori rakkaus

Törmäsin seikkaillessa sattumalta Van Morrisonin viralliselle YouTube-kanavalle, josta löytyi läjäpäin hienoja live-esityksiä. Erityisesti viehätti tämä yli neljän vuosikymmenen takaisen The Way Young Lovers Don lento, jossa loistelias big band liitää eteenpäin vanhan herran lausuessa romanttisten riimiensä tavuja päin jazzseinää. Taltiointi on vuodelta 2008 Hollywood Bowlista, jossa Van Morrison juhlisti debyyttilevynsä Astral Weeksin 40 vuotista taivalta.

Lapsuuden paskahousut

Katselin tuossa iltana eräänä omien lasteni touhuja. Legotornit nousivat, värikynät sauhusivat. Tuli mieleen J. Karjalaisen syyttä hieman unohduksiin joutunut klassikko. Vuoden 2001 Marjaniemessä-levyn avauskappale Paskahousua on unenomainen sukellus lapsuuden maisemiin. Tällaista jälkeä syntyy, kun muusikon mieli on avoin. Vapaata virtausta kaikilta kanavilta. Huikeaa settiä. Mitäköhän omat lapseni muistavat lapsuudestaan? Mistä heidän muistot rakentuvat?

Puun takaa

En olisi ikinä uskonut, että annan joskus kiitoksia Radio Novan suuntaan. Mutta tämä akustinen livetaltiointi radion studiossa on hieno kulttuuriteko. Anna Puun viimeisin levy Antaudun saattaa olla tasapaksu ja siksi jopa tylsä, mutta tällaisena annoksena Puu osoittaa olevansa oikea, sielukas artisti. Varsinkin Illanpilaaja on eräs tämän vuoden parhaimmista ralleista.

Betty Soo

Tämä nainen lopetti koulun ja työnsä ja laittoi kaikki säästönsä peliin ryhtyäkseen muusikoksi 26 vuoden iässä, vaikka kokemusta laulunkirjoittamisesta oli vasta muutaman viikon verran. Nyt takana on kahdeksan vuoden muusikon ura ja muutamia levyjä. Todennäköisesti että ole kuulleet Betty Soosta ennen tätä mitään ja ette tule kuulemaankaan. Tässä laulussa on kierrätetty ikiaikaista sointukulkua vailla mitään ihmeellisyyksiä, mutta taitavasti Soo homman hoitaa.