Lapsuuden paskahousut

Katselin tuossa iltana eräänä omien lasteni touhuja. Legotornit nousivat, värikynät sauhusivat. Tuli mieleen J. Karjalaisen syyttä hieman unohduksiin joutunut klassikko. Vuoden 2001 Marjaniemessä-levyn avauskappale Paskahousua on unenomainen sukellus lapsuuden maisemiin. Tällaista jälkeä syntyy, kun muusikon mieli on avoin. Vapaata virtausta kaikilta kanavilta. Huikeaa settiä. Mitäköhän omat lapseni muistavat lapsuudestaan? Mistä heidän muistot rakentuvat?

Amerikansuomalaista parhautta

Viime lauantai Lahden Sibeliustalon Finlandiaklubilla oli yksi elämäni parhaista keikkapäivistä. Lavalla iskivät tahtia J. Karjalainen Polkabilly rebelseineen. Upea soundi, vaivaton groove, hienoja tarinoita.

Lännen-Jukasta alkanut tarina on Polkabillylla saatettu ansiokkaaseen päätökseen, sillä Karjalaisen mukaan amerikansuomalaiset laulut on nyt laulettu. Lauantain keikalla materiaalia kuultiin kaikilta trilogian levyiltä, aina Lännen-Jukan synkästä perusvireestä Polkabilly Rebelsin reippaampaan ja vapautuneempaan meiniinkiin. Kohokohtia toimivat kaikkien örinöiden äiti, hillitön Pontikkapoika, jo aiemmassa kirjoituksessani aiheena ollut Hopeinen veitsi sekä Nancy ja Sally, jonka kolmiodraama on elokuvaa suurempaa.

Suurimmat suosionosoitukset taisi esittelyssä saada basisti Mitja Tuurala. Ja aivan aiheesta. Läskibasso ei ole ikinä kuulostanut näin hyvältä. Tautista svengiä, ranne kipeänä, tyylillä hamaan loppuun.

Alla mainio video rebelsien parin viikon takaiselta Tampereen keikalta.

Marjon Hopeinen veitsi

Nyt kun olen pari päivää kuunnellut J. Karjalaisen uusinta Polkabilly Rebels -levyä, niin tässä voisi uhrata nettiavaruuden rajatonta tilaa ja hehkuttaa Karjalaisen rohkeutta, kunnianhimoa ja tyylitajua seuraavat kaksi kuukautta.

Sen sijaan tuli mieleen seuraava asia:

Marjo Leinonen on suomen parhaimpia roots-musiikin laulajia (esimerkki tässä, tai jopa tässä). Tämä itsestäänselvä totuus vaan lujittuu kun kuuntelee Leinosta laulamassa Hopeinen Veitsi -balladia tuolla Polkabilly-levyllä. Biisihän on suomenkielinen versio vanhasta tradionaalisesta amerikkalaisesta Silver Dagger -laulusta, joka tunnetaan parhaiten Joan Baezin esittämänä. Itse ihastuin biisiin vuosia sitten siitä yksinkertaisesta syystä, että jopa tälläinen tumpelo kotikitaristikin osaa soittaa tuon koukuttavan D-G-D-Em -sointukuvion akustisella kitaralla tismalleen oikein.

Leinosen tulkintaa ei tähän hätään löytynyt, käykää ostakassa levy.
Tästä voi katsoa Joan Baezin version. Vai kiinnostaako sittenkin Dolly Parton?