Vuoden parhaat palat

Hankala paha vuosi. Keskityin enemmän vanhaan kuin uuteen. Ei napannut Anna Calvi, James Blake tai Lana Del Ray. Uusi Bon Iver oli surullisen vaisu. Jotain sentään löytyi. Alla parhaita kiinnekohtia musiikkivuodelta 2011.

VUODEN ÄÄNI
Jessien J:n alkuvuonna ilmestynyt debyyttilevy Who You Are ei takuulla kohoa korkealle vuoden albumeja listattaessa. Se on täynnä ylituotettua hukkakauraa, sellofaaniin ja lateksiin käärittyä kilkettä joka hukuttaa alleen hienon laulajan. Akustisilla keikoilla tämä neiti näyttää äänensä huikean voiman. Leikittelevää improvisointia sanoilla ja säkeillä. Price Tag oli suosikkini. Jools Hollandin showssa esitetty versio on mainio, mutta linkitetään tähän nyt vaihteeksi tämä NovaFM-radioasemalla taltioitu otto.

VUODEN LÄPIMURTO, VUODEN TANSSILIIKKEET
Mies joka hikoilee kuin harvian kiuas, Floridan soulkuningas Charles Bradley nousi maailman silmien eteen 63-vuotiaana, kiitos Daptone Recordsin ansiokkaan toiminnnan. Albumi No Time For Dreaming on oiva näyte siitä tunteesta, millä tämä lapsuutensa kadulla asunut ex-kokki soulia paahtaa. Tässä Golden Rule livenä polkupyöräkaupassa.

VUODEN VIRKEIN VANHUS
Paholaista ei ole, on vain humalainen Jumala. Ja hänen vieressään istuu Tom Waits, joka on sieltä lateleman totuuksia taidolla, kokemuksella ja näkemyksellä. Miehen 22:n albumi Bad As Me on timanttinen. Se on täynnä hienoja soittajia (Marc Ribot, Keith Richards, David Hidalgo) ja Waits lataa tiskiin täyden kattauksen niin nopeita räkäisiä roiskaisuja kuin kimmeltäviä rakkauslauluja. Face To The Highway on suosikkini. Se on klassinen luenta maailman väsymyksestä ja hieno esimerkki Waitsin kyvystä iskeä oikeat sanat oikeaan järjestykseen.
”The heart wants a certain kind of lover if it can.”

VUODEN VOIMANAINEN
No onhan se Adele huikea. Ei tarvitse piiloutua Lady Gagan vaatekaapin taakse tai jumpata lavalla neljänsadan tanssijan kanssa. Ääni ja piano riittää, jopa Brit Awardseissa. Ja loppuun vielä kyyneleet, ihan oikeat sellaiset. Ansaittua menestystä ympäri maailman.

VUODEN VOIMAMIES
Colin Stetson osoitti, että soittaminen ei ole pelkkää nautintoa. Bassosaksofonin kanssa nuoteista tulee fyysinen taistelu, jossa kaulan verisuonet pullistevat ja kasvojen lihakset vääntäytyvät vaivalloisiin asentoihin. Stetsonin toisen soololevyn New History Warfare Vol. 2: Judges nimibiisi Judges on maanalaista murinaa parhaimmillaan.

VUODEN BIISEJÄ
Lord Est – Juoksen vapaana kaupunkiin. Tunnari kaikille niille, joita työ joskus ahdistaa. Eli kaikille. Myös minulle.

Samuli Putro - Huono sängyssä. Riimittelyn suomenmestari osui ja upotti. Tämä iskelmäpala täyttää tanssilattiat.

PJ Harvey – The Words That Maketh Murder. Nainen ja autoharppu. Helvetinmoinen yhdistelmä. Polly Jean on edelleen yksi planeetan mielenkiintoisimmista naisartisteista.

Feist – Comfort Me. En jaksanut puristaa itsestäni maksimaalista innostusta Feistin uuden levyn tiimoilta, mutta tämä laulu jää elämään. Hieno rytmi, sähköiskuja antavat sanat.

Night Moves - Headlights. Minneapoliksen tuntematon suuruus. Jos tästä bändistä jotain muistamme kymmenen vuoden kuluttua, se on tämä biisi.

Haloo Helsinki! - Maailman toisella puolen. 6-vuotiaan tyttäreni mielestä tämä on maailman paras laulu. Evoluutiota vapaasti mukailleen lapset ovat yleensä vanhempiaan viisaampia.

Coldplay - Major Minus. Suuruudenhulluun syntikkapoppiin uponnut Coldplay teki levyn, joka ei kehuja juuri saanut, eikä niitä myöskään ansainnut. Yhden riffin Major Minus oli piristävä poikkeus.

Tukka-Fitz

Törmäsin tähän biisiin HBO:n mainiota Road To The NHL Winter Classic -dokumenttia katsoessania. Luulin, että kyseessä on 70-luvun soulia, mutta ei. Los Angelesista kotoisin oleva Fitz and The Tantrums on Michael Fitzpatrickin johtama soul-pop-poppoo, jonka debyttilevy Pickin' Up The Pieces ilmestyi viime vuonna. Alla MoneyGrabber. Saa tanssia!

Vatkaa mun kookospähkinöitä

Kuka vielä muistaa Australialaisen The Avalanches -elektrobändin? Soittaako tämä mainio video kelloja? Vuonna 2000 Avalanches iski tehosekoittimeen yli 3500 samplea, vatkasi niitä hetken ja julkaisi loisteliaan Since I Left You -levyn, joka oli täydellinen vastaisku tanssimusiikin kentällä vallinneeseen Chemical Brothers -kuumeeseen. Since I Left You otti paljon vaikutteita mm. 60-luvulta ja samplasi sulassa sovussa mm. Nancy Wilsonia, The Osmondsia, Madonnaa ja John Calea.

Samplesekoittimeen eksyi myös tämä 80-luvun alun kultakimpale. Kid Creole and the Coconuts oli August Darnellin johtama big band -poppoo, joka oli ikäänkuin loputtomalla Karibianmeren risteilyllä, discovaihde täysillä. Tässä Stool Pigeon, joka potkii takamukset mustelmille ja koukuttaa niin kovaa että. Tanssiliikkeissä on huikeaa otetta. Ja nuo torvet.

Neljä lahjakasta kokoontuu

Viime vuoden parhaita musiikillisia elämyksiä tarjoili tuottajanero Daniel Lanoisin Black Dub -yhtye. Näin vuoden kuuntelun jälkeen voi vaivatta todeta, että bändin samanniminen huumaava ja maalaileva esikoislevy on ajaton mestariteos. Ja koska siitä en viime vuonna kirjoittanut, tehdään se nyt.

Lanois, jonka maaginen kosketus on tuottanut mm. U2:n, Bob Dylanin ja Neil Youngin levyjä, ei ole pääosassa, vaan tasavertainen osa bändiä. Ja mikä bändi tämä onkaan.

Laulajana on jo edesmenneen teksasilaisen bluesmiehen Chris Whitleyn vähän päälle parikymppinen tytär Trixie Whitley, joka revittelee äänellään sävyjä kaihtamatta. Välillä hyökäten, välillä hiljaa valittaen.

Basisti Daryl Johnson hoitaa dub-musiikille (johon Black Dubin sointi nimensä mukaisesti osittain perustuu) ominaisen sykkivän bassottelun. Rummuissa hommaa pitää kasassa Brian Blade, tämän planetaan kentien paras jazz-rumpali. Bladen soiton groove on jotain tajutonta. Mustan musiikin kaikki alalajit sykkivät samassa kasassa. Mies pystyy soittamaan laulun sisällä tuhat eri tarinaa silti palvellen ja kannatellen kokonaisuutta.

Alla I Believe In You. Näyte Bladen ja Johnsonin saumattomasta yhteistyöstä ja Whitleyn äänenkäytöstä.


Ja tässä Daniel Lanois ja Trixie Whitley kahdestaan, biisinä bändin levyn yksi kohokohdista Silverado. Jessus, kuunnelkaa nyt tämän neidon ääntä.

Metsämies

Näin vuoden lähestyessä loppuaan on taas aika miettiä tämän vuoden parhaimpia biisejä. Tämä on ehdottomasti yksi niistä. Chuck Raganista olisi pitänyt kirjoittaa jo kuukausia sitten, niin hyvän vaikutuksen tämä köyhän miehen Springsteen teki Covering Ground albumillaan. Aika näyttää jääkö miehen puuseppä-folkpunk elämään, vai tuleeko tästä vain kaljanjuonnin taustamusiikkia kylänmiesten kokoonnuttua autotalliin ropaamaan amerikanrautojaan. En kuulu tuohon ryhmään, joten nautin Raganin musiikista ihan muista syistä.

Syvä matala

Näin joulukuun alkaessa on hyvä hiljentyä tämän videon ääreen. Suurin syy on Tuukka Haapaniemen bassoääni, joka soi aivan uskomattoman hienosti, syvältä peruskallion sisästä. Tuolla saundilla lähetetään kylmiä ja kuumia väreitä, riippuu ihan vastaanottajasta.