Taidokas fuck

Atlantan iso mies, Thomas DeCarlo Callaway, on hieno mies. Kukaan muu ei sano "Fuck You!" yhtä painokkaasti ja jokaista kirjainta täysillä tarkoittaen. Se on kuulkaas kova meriitti. Asiaa auttaa sekin, että herralla, joka tunnetaan paremmin nimellä Cee-Lo Green, sattuu olemaan lauluääni, joka upottaa suurimman osan maailman musabisneksessä mukana olevista pikkuoravista syvälle ydinjätteen sekaan.

Haluatteko todisteita? Repikää niitä tästä. Tai vaikka tästä.

Miehen uusin Fuck You -rallatus jää päähään aika tehokkaasti. Joten ei muuta kun fuck you and fuck her too!


MP3:: Cee-Lo Green - Fuck You (link: I am fuel, you are friends)

Vanhojen miesten mojo

Tästä ei Suomen media paljon kesällä puhunut. Tom Petty & The Heartbreakers julkaisi pari kuukautta sitten Mojo-nimisen albumin, ensimmäisen studiolevynsä kahdeksaan vuoteen. Keskitien amerikkalainen poprock on haudattu jonnekin Floridan suoalueelle ja tilalla on albumillinen syvää bluesia ja rockia. Tämä on juuri sitä kamaa, jossa Petty ystävineen on mielestäni parhaimmillaan. Samaa fiilistä, mitä bändi resonoi jo vuonna 2003 taltioidulla Soundstage-keikalla ja siltä julkaistulle dvd:llä.

Mojo on soitettu pääasiassa livenä, koko bändi kerralla yhdessä huoneessa. Petty on sanonut haastattelussa, ettei bändi olisi voinut tehdä tälläistä levyä 70- tai 80-luvulla, koska he eivät olleet silloin tarpeeksi hyviä muusikoita. Nyt ovat. Ikä on pelkästään positiivinen asia. Varsinkin kitaristi Mike Campbell tuntuu paranevan vuosi vuodelta.

Mojoa kuunnellessä on helppoa vetää yhtäläisyydet Bob Dylanin viimeisiin levyihin. Vanhat parrat bluesin äärellä. Minulle ei ole valittamista, jos homma tehdään näin hienosti.

Kannattaa katsoa Sam Jonesin dokumentti uuden levyn teosta. Se kertoo paljon. Ja sitten voi fiilistellä tämän bluespalan tahtiin:

Juhlat lavalla

Viime päivinä on tullut fiilisteltyä paljon tämän tahdissa. Kuuluu sarjaan "keikkoja, jotka olisin halunnut nähdä paikan päällä". The Gaslight Anthem ja Bruce Springsteen yhdessä lavalla vuonna 2009 Hyde Parkissa, Lontoossa. Kun pomo joskus poistuu lavoilta, meillä ei ole mitään hätää jos Brian Fallon kykenee pitämään tason korkealla ja tekemään lisää tälläisiä biisejä.

The 59' Sound on kerrassaan loistava rock'n'roll-rypistys. Samalla se on maailman parhaita biisejä kuolemasta. Rivit kuten "Tell all the young boys, young girls / That you ain't supposed to die on a Saturday night" iskevät syvälle joka kerta kun ne kuulee. Alla olevalla videolla meno on jopa iloisen riehakasta, mutta biisin synkän sanoman aistii ehkäpä helpommin akustisena versiona.

Kiko

On vain yksi Los Lobos ja kiitos siitä. Yli 30 vuoden ajan tämä meksikolais-amerikkalainen pumppu on julkaissut mieltä inspiroivaa musiikkia ja osoittanut samalla, että haitarinsoittokin voi olla seksikästä ja jännittävää.

On jotenkin hirmuisen lohdullista, että siellä valtavirran ulkopuolelle tuulten myrskytessä voi joku bändi operoida näin pitkään ja olemaan samalla uskollinen itselleen. Olematta silti tylsä ja itseään toistava. Se on nimittäin helppoa, sen huomaan omassa työssänikin, päivittäin.

Olisin voinut valita tähän vuoden 1992 klassikkolevyltä Kiko yhtä hyvin sähäkästi svengaavan Wicked Rainin, mutta valinta osui lopulta tähän tunnelmapalaan. Omintakeista kylmät väreet puskevaa sielun täytettä. Jotenkin niin hypnoottista, että muu maailma on vaarassa unohtua.

Rytmi ja runous

Viime viikolla laitoin soimaan Paul Simonin klassikkolevyn, vuonna 1990 julkaistun The Rhythm of the Saintsin. Kaksikymmentä vuotta julkaisunsa jälkeenkin tuo levy kuulosti tuoreelta, jopa ajattomalta. Samalla ihmettelin, miksi olin unohtanut että omistin koko levyn. Olin viimeksi kuunnellut tuota maailmanmusiikkingenren klassikkoa varmaan 4-5 vuotta sitten.

Levy kuudes biisi She Moves On on suosikkini. Viikon tehosoitto ei ole laskenut sen tehoa. Simonin ja kamerunilaisen Vincent Nguinin luoma kitarakudonta on ylempää taidetta, Armand Sabal-Leccon basso iskee maagisia iskuja ja rumpu- sekä percussiorytmit svengaavat pahan voodoon voimalla. Musiikin lisäksi tässä laulussa kiehtoo itse tarina. Vaikken runoista mitään ymmärräkään, niin sen tajuan, että She Moves On on puhdasta runoutta, Paul Simonia parhaimmillaan. Harvat artistit osaavat kuvata asioita näin:

She says “Maybe these emotions are
As near to love as love will ever be”
So I agree

Then the moon breaks
She takes the corner that’s all she takes
She moves on

Vuoden ja 4 kuukauden ikäinen poikanikin ymmärsi biisin suuruuden, kuunteli pää kallellaan ja tanssi muutaman rytmikkään liikkeen. (Ok, puolessa välissä hän siirtyi leikkimään merirosvolaivalla, mutta puoliväli englanninkielistä maailmanmusiikkia on mielestäni Päijät-Hämäläisessä hiekassa kasvaneelle ipanalle jo paljon.)

Meillä ja muualla

Nämä eivät liity millään tavalla toisiinsa. Ellei sitten yhteiseksi tekijäksi haeta sitä, että kumpikin esitys on loisteliaiden muusikoiden aikaansaamaa taidetta, jolla jyrätään tusinapellet nöyristelemään oman mitättömyydensä alle. Kuten nimimerkki SkankExpose kirjoittaa seuraavan YouTube-videon kommenteissa "NOW THIS IS TALENT...FUCK LADY GAGA!". En osaisi ilmaista asiaa paremmin. Alla Annie Lennox ja Dave Stewart heittävät varsin täydellisen akustisen version Here Comes the Rain Again -hitistään vuonna 1999.


Se oli otsikkoa noudatellen muualta. Kotimaasta jäi mielen syövereihin tällä viikolla Yle Teeman Iiro Irti -ohjelma, jossa jazzvirtuoosi Iiro Rantala lähti hakemaan bluestunnetta kitaristi/laulaja Erja Lyytisen kanssa. Mainio ohjelma, täynnä hyvää sanailua mm. piriformis-lihaksesta, sinisestä kynsilakasta ja myös bluesin olemuksesta. Lopuksi nähtiin miten Iirolta soi blues Lyytisen bändin kanssa Aulanko Bluesin keikalla. Yle Areenassa tuo ohjelma on katsottavissa vielä vajaan kuukauden. Tsekatkaa vaikka keikkameininki kohdasta 36 min. eteenpäin. Siinä on alkamaisillaan ensin Lyytisen kitarasoolo, jonka jälkeen bluespianistiksi muuntautunut Rantala naputtaa varsin boogiewoogie-maisen pianosoolon. Ja hyvältä kuulostaa.

Ellie, lammas ja suu

Kaikkien pitää blogata Ellie Gouldingista. Mennään siis virran mukana. Goulding on 23-vuotias nuori nainen Herefordista, Englannista. Hän voitti joitain pystejä BBC:n äänestyksessä ja BRIT Awardseissa. Kaikkien mielestä Goulding on seuraava ISO juttu. Itse olen ihan varma, että musiikkiteollisuus vielä tuottaa tämänkin lupauksen pilalle.

Joku sanoi jossain, että Goulding laulusta tulee mieleen lammas. En ole kasvanut lampaiden keskellä, joten en osaa tarkalleen sanoa vastaako tämän nuoren muusikon ääni tuon karvaisen rodun määkimistä. Pika-analyysin tehneenä sanoisin kuitenkin, että kyllä Goulding laulaa osaa, ja vielä varsin kauniilla äänellä. Suutaan neito kyllä vääntää varsin hassusti, mutta siitä kun pääsee yli (joko ei katso videota ollenkaan tai sitten ajattelee sen olevan vain osa persoonaa), niin itse musiikki toimii kyllä varsin hienosti. Ja kitaraa Goulding osaa myös soittaa,siitä pisteet!

Tässä Ellie Goulding versioi tyylikkäästi Midlaken Roscoen:


MP3:: Ellie Goulding - Roscoe (link: Loft and lost)

Pomoa

Tässä helposti yksi parhaimmista versioista Springsteenin Cover Me -klassikosta, mitä olen kuullut. Ilmiantakaa, jos joku on pistänyt paremmaksi. Varsinkin tuo rytmi on todella taitavasti kitaroitu herra Bachusilta.