Vanhojen miesten mojo

Tästä ei Suomen media paljon kesällä puhunut. Tom Petty & The Heartbreakers julkaisi pari kuukautta sitten Mojo-nimisen albumin, ensimmäisen studiolevynsä kahdeksaan vuoteen. Keskitien amerikkalainen poprock on haudattu jonnekin Floridan suoalueelle ja tilalla on albumillinen syvää bluesia ja rockia. Tämä on juuri sitä kamaa, jossa Petty ystävineen on mielestäni parhaimmillaan. Samaa fiilistä, mitä bändi resonoi jo vuonna 2003 taltioidulla Soundstage-keikalla ja siltä julkaistulle dvd:llä.

Mojo on soitettu pääasiassa livenä, koko bändi kerralla yhdessä huoneessa. Petty on sanonut haastattelussa, ettei bändi olisi voinut tehdä tälläistä levyä 70- tai 80-luvulla, koska he eivät olleet silloin tarpeeksi hyviä muusikoita. Nyt ovat. Ikä on pelkästään positiivinen asia. Varsinkin kitaristi Mike Campbell tuntuu paranevan vuosi vuodelta.

Mojoa kuunnellessä on helppoa vetää yhtäläisyydet Bob Dylanin viimeisiin levyihin. Vanhat parrat bluesin äärellä. Minulle ei ole valittamista, jos homma tehdään näin hienosti.

Kannattaa katsoa Sam Jonesin dokumentti uuden levyn teosta. Se kertoo paljon. Ja sitten voi fiilistellä tämän bluespalan tahtiin:

Petty lavalla

Anttilan valtavirran makua mukaileva musiikkiosasto yllätti minut viime viikolla positiivisesti. Löysin käsittämättömän halpaan neljän (4!) euron hintaan Tom Petty & The Heartbreakersin live-DVD:n Soundstage. Nyt viikon kuuntelun jälkeen voin todeta, että se on yksi parhaista konserttitaltioinneista, mitä olen koskaan nähnyt.

Petty kumppaneineen on tehnyt kaksi Soundstage-sarjan keikkaa, vuosina 2003 ja 2008. Tämä dvd-taltiointi on vuodelta 2003, keikkapaikkana ilmeisesti Chicago.

En ole aiemmin ollut mikään suuri Pettyn fani, mutta tämä DVD taisi muuttaa suunnan. Uskomattoman taidokasta ja rentoa soittoa läpi keikan. Ei turhaa kamerakikkailua. Äänenlaatu ykkösluokkaa.

Keikan keskipisteeksi nousevat Tom Pettyn lisäksi täysikasvuiselta Frodolta näyttävä soolokitaristi Mike Campbell sekä pianisti/kosketinsoittaja Benmont Tench. DVD:n huippuhetki on mielestäni kauniisti rullaava Melinda, jossa Tenchin piano liitelee aivan omissa korkeuksissa. Huikeaa soittoa.