HEATHCLIFF!

Musiikkimaailmassa on muutama kirjoittamaton sääntö. Niistä yksi tärkeimmistä on se, ettei Kate Bushin Wuthering Heightsia saisi koskaan coveroida, koska epäonnistuminen on tiedossa jo etukäteen. Sitten jostain tulee ukulele-orkesteri, joka rikkoo tuon säännön. Ja onnistuu.
Kaikki mukaan, HEATHCLIFF!!!

Urkuvelho

Eilisillan Lahden Jazztorin bluesilta on nyt nähty ja koettu. Illan pääesiintyjänä toiminut SF Blues oli odotetun kova. Bändin vakiojäsenet Pepe Alhqvist ja Heikki Silvennoinen esittivät muutamia omia biisejään ja hoitivat kitaroinnin (Ahlqvist myös huuliharpun soiton) kotiin tyylillä. Vanha parta Eero Raittinen lauloi alkuvoimaisella vimmalla. Kovat suosionosoitukset sai Pepe Ahlqvistin 12-vuotias poika Joel, joka tuli lavalle kitaroimaan parin biisin ajaksi.

Vaikka lava oli täynnä suomi-legendoja, oli yksi silti ylitse muiden. Keskipisteessä loisti legendaarinen (Wigwam) urkuvelho Jukka Gustavson, jonka soitto sai useaan otteeseen ainakin meikäläisen pyörittelemään päätään. Täydellistä heittäytymistä, loistavaa laulua ja joltain toiselta planeetalta tulevaa sormityöskentelyä ei voinut kuin ihailla. Miehen nykykunto tuntuu olevan äärimmäisen kova.

Illan eräs kohokohta oli Gustavsonin laulama Andre "Jailbait" Williamsin klassikko vuodelta 1956, Bacon Fat. Tässä SF Blues esittää saman biisin viime vuoden jazztorilla: SF Blues - Bacon Fat (YouTube)
Ja näin menee Nasty Andren originaali: Andre Williams - Bacon Fat (YouTube)

Radion voima

Lukio-ikäisenä sankarini oli Esa Kuloniemi. Niille joille nimi ei sano mitään, kerrottakoon että Kuloniemi on bluesin suurimpia nimiä Suomessa. Hän on keikkaillut suomibluesin ison nimen Honey B and the T-Bones –yhtyeensä kanssa yli neljännesvuosisadan ajan. Muusikon uransa lisäksi Kuloniemi on tehnyt Yleisradiolle erilaisia blues- ja juurimusiikkiaiheisia ohjelmia yli 20 vuotta.

Radion kautta minäkin mieheen tutustuin. Kuloniemen Ulvovat Sudet –ohjelma muinaisessa Radiomafiassa oli se, joka sai tämän pojan joka maanantai-ilta istumaan huoneessaan radion ääressä. Elettiin 90-luvun alkupuolta. Aikaisemmin kuuntelemani Michael Jacksonin ja Hootersin kasetit saivat jäädä pölyttymään kun bluesministeri Kuloniemi johdatti minut rytmimusiikin maailmaan. Luulen että ilman tuota herätystä en kirjoittaisi tätä blogia tänä päivänä. Todennäköisesti ilman Kuloniemeä en ymmärtäisi musiikkia tänä päivänä ollenkaan.

Yksi mieleenpainuvimmista esityksistä, mitä Ulvovissa Susissa kuulin, tapahtui heinäkuussa 1996. Silloin Radiomafian studiossa Helsingin Pasilassa oli livenä esiintymässä amerikkalainen National-resonaattorikitaroiden kuningas Bob Brozman, joka räjäytti pääni. Brozman ei ole pelkästään muusikko, vaan myös etnomusikologi, kirjailija, antropologi, viihdyttäjä ja kantaaottava yhteiskuntakriitikko. Mies sotkee värikkäästi afrikkalaista, afro-amerikkalaista, intialaista ja latinalaista musiikkia keskenään. Hawaijilainen ja Karibian alueen musiikki on eritoten tämän kielisoitinvelhon sydäntä lähellä. Brozmanin kolmen biisin radio-live on taltioitu ansiokkalle BLUES POWER! The Radiomafia Roots Evening Sessions! Vol. 1 –levylle.

Brozmanin Ulvovissa Susissa esittämä Down The Road on jäänyt ehkäpä kirkkaimpana yksittäisenä hetkenä mieleen ajalta, jolloin radio oli vielä kaukana internetin edellä. Tässä Brozman esittää tuon kappaleen vuonna 2003 Australian Brisbanessa.



Brozmanin on tulossa loka-marraskuussa Suomeen esiintymään pariinkiin eri otteeseen. Suosittelen hankkiutumaan paikalle, tämä mies avaa silmänne.

Ja tässä vielä kunnia sille kelle se kuuluu. Honey B & T-Bones – Train I Ride (YouTube).

Rytmien tehosekoitin

Kuka yhdistää tällä hetkellä amerikkalaisen folkin ja bluegrassin sekä brasilialaiset rytmit parhaiten yhteen? Oikea vastaus on useille täysin tuntematon Clay Ross. Tämä jenkkiläinen kitaristi ja säveltäjä haki oppinsa kiertämällä maailmaa brasilialaisen lyömäsoitinlegendan Cyro Baptistan percussioryhmän Beat The Donkeyn mukana. Nyt Ross johtaa omaa Matuto nimistä yhtyettään, joka julkaisi tänä vuonna samannimisen albumin.

Tässä Matuto iskee vanhan gospelblues-klassikon kimppuun. John The Revelator päivitetään 2000-luvulle vakuuttavin ottein.
MP3:: Clay Ross & Matuto - John The Revelator (link: Cover lay down)

Itse biisihän on vanhaa traditionaalista kamaa. Ensimmäinen levytys on vuodelta 1930, jolloin Blind Willie Johnson vaimoineen hoiti homman näin (YouTube).
Blueslegenda Son House ei tarvinnut kitaraa mukaan, vaan tykitti tiukan puheen jälkeen versionsa pelkän kättentaputusten voimin joskus 60-luvulla. (YouTube).

Tässä videossa Ross kertoo Matuton ja musiikkinsa taustaa.

Sähkölikaa

Jotkut asiat maailmassa ovat kiveen hakattuja. Yksi niistä on Levon Helmin ääni, jota ei kurkkusyöpäkään pystynyt lannistamaan. Helm on Amerikan ja americanan virallinen suurlähettiläs, vanhempi valtiomies. Ymmärtääkseen miehen nykyisen tuotannon ainutlaatuisuus täytyy olla perillä siitä vaikutuksesta, mikä rumpali/laulaja Helmin ja kumppaneniden The Band -yhtyeellä oli rytmimusiikkiin 60- ja 70-luvulla.

Levon Helm palasi hajanaisten välivuosien jälkeen täysillä The Bandin perinteeseen parin vuoden takaisella grammyn voittaneella Dirt Farmer comebacklevyllään (josta kirjoitin viime vuonna). Voitetun syövän jälkeen uudestaan löytynyt ääni siivitti Helmin ja yhtyeen juurimusiikin ytimeen. Tänä vuonna tuota meininkiä jatkoi Helmin omalla studiolla Woodstockissa äänitetty Electric Dirt. Kitaravelho Larry Campbellin tuottama levy ottaa edeltäjäänsä enemmän askelia bluesin suuntaan. Näiden kahden levyn myötä 69-vuotias Helm on tällä hetkellä amerikkalaisen musiikkiperinteen ylimmäisellä askelmalla, ja aivan aiheesta.

Tässä laitetaan Grateful Deadin klassikkoon Tennessee Jed groovevaihde päälle. Esitys on Lettermanin showsta heinäkuun alusta. Tämä biisi on uuden levyn avausraita.


Ja täältä löytyy uuden levyn tiukkatempoinen When I Go Away, jonka rullaavuus saa gospelmaisia piirteitä mitä pidemmälle edetään. Huikea biisi.
MP3:: Levon Helm - When I Go Away (link: London, ON: Burgeoning Metropolis)

Ja bonuksena vielä Dirt Farmer -levyltä hieno The Mountain, joka on alunperin Steve Earlen käsialaa.
MP3:: Levon Helm - The Mountain (link: rollogrady)

Vapauden kaipuu

En osaa sanoa yhtä parasta levyä Bruce Springsteenin tuotannosta, mutta Darkness on the Edge of Town on varmasti ainakin lähellä ykkössijaa. Levyn monista klassikoista Racing In The Street jää itseltäni usein unohduksiin, täysin ilman syytä. Niin hieno kuvaus amerikkalaisen miehen kaipuusta vastuusta vapauteen tuo laulu on.

Hangin' Out On E Street -sarjassa artistit esittävät Springsteenin kappaleita. Ylivoimaisesti parhaiten homman hoitaa kanadalainen Serena Ryder, jonka versio Racing In The Street -klassikosta on oma itsenäinen pieni taideteos.

Vanha sielu

Jenkkiläinen, vasta 24-vuotias Melody Gardot teki vaikutuksen jo viime vuoden Worrisome Heart -levyllään. Tämän vuoden My One and Only Thrill räjäyttää potin.

Jazz ja blues lyövät elegantisti kättä tämän Philadelphian uuden supertähden käsittelyssä. Jo tarina musiikin takana on kiinnostava. Gardot loukkaantui 19-vuotiaana jäätyään polkupyörällään auton alle. Lannevamman takia hän ei voi kävellä ilman keppiä eikä istua normaalilla tuolilla. Sivuvaikutuksena ilmenee myös yliherkkyyttä valolle, mistä syystä aurinkolasit ovat koko ajan naamalla. Sympatiapisteitä ei kuitenkaan anneta ja jos musiikki ei olisi näin hienoa, tuo taustakaan ei kiinnostaisi ketään.

Olen nyt luukuttanut Who Will Comfort Me? -biisiä taukoamatta viikon ajan, eikä kyllästytä yhtään. Vuoden biisejä, epäilemättä. Sulaa vahaa ja virtaa. Viskitermein "savunmakuinen, ylellinen ja hienostunut". Tässä neito livenä Lettermanin showssa.



MP3:: Melody Gardot - Who Will Comfort Me? (link: ninebullets)

Asenne ja tyyli

Paul Weller on britannian iki-ikoni. Itsetietoisella ja -varmalla asenteella ja tyylilla jo neljällä vuosikymmenellä operoinut mies on ammentanut motownin soulista vaikutteita onnistuneemmin kuin moni muu valkoinen yrittäjä. Alla oleva kaksikko on klassikkokamaa.

The Style Council iski valkoisen soulin ytimeen Big Boss Groove -biisillään joskus 80-luvun puolivälissä. YouTube löytää tämän tiukan viisiminuuttisen livevedon. Wellerin laulusoundi, ennenkaikkea nuo "get on up!" -huudot sisältävät enemmän tunnetta kuin mitä rekkalastillinen jamesbluntteja ynnä muita mitättömyyksiä saavat aikaan.


Curtis Mayfieldin Move On Up on ehkä maailman paras biisi. Vaatii pokkaa koskea siihen. Paul Weller uskaltaa tarttua mahdottomaan ja selviytyy urakasta loistavasti. Tempo nopeammaksi, kivitalon kokoinen asenne kehiin ja epäonnistuminen ei edes käy mielessä. The Jam rokkaa tämän läpi kuten vain Weller osaa.