Yksinpurjehtija

Sir Francis Chichester oli yksi 1900-luvun suurimmista seikkailijoista. Tämä brittiläinen huimapää kouluttautui nuorena lentäjäksi ja lensi mm. ensimmäisenä Englannista Australiaan. Chichester lensi myös vesitasolla Australiasta Japaniin syöksyen lopulta sähköjohtojen kautta maahan. Mutta seikkailijalla on useampi henki. Mies kehitti lennoillaan navigointimenetelmän, joita mm. Britannian ilmavoimat käytti toisessa maailmansodassa.

1950-luvulla Chichester aloitti purjehdusuransa. Samalla mies selätti keuhkosyövän luonnonmenetelmillä ja voitti mm. ensimmäisen yksin Atlantin yli purjehduksen vuonna 1960.

Dire Straits levytti Francis Chichesterille omistetun Single Handed Sailor kappaleen vuoden 1979 Communiqué albumille. Laulussa mainitaa Chichesterin Gipsy Moth IV –alus, jolla seikkailijamme vuonna 1966 purjehti yksin maailman ympäri ollen vesillä yhteensä 226 päivää ja pysähtyen ainoastaan Sydneyssä. Mark Knopflerin kitarariffin lennokkuus on huimaa kuultavaa. Alla hyvätasoinen live-esitys 70-luvun lopulta.

Kaiken musiikin alku ja loppu

Monet pitävät David ”Junior” Kimbroughta 1900-luvun jälkipuoliskon tärkeimpänä bluesmuusikkona. Se on hämmentävä saavutus mieheltä, joka levytti debyyttilevynsä vasta vuonna 1992, 62-vuotiaana. Paljon kertoo myös muusikko Charlie Feathersin sanat, joilla mies Kimbroughta kuvaili: the beginning and end of all music. Tuo lause on kirjoitettu myös Kimbroughn hautakiveen.

Kimbrough saavutti suurta suosiota pohjoisen Mississipin Hill Country –alueella. Tämä menestys saavutettiin pitkälti miehen viikonloppuisten juhlien avulla, joita Kimbrough piti kotitalossaan muuttamalla sen rytmikkääksi juke jointiksi. Kun Fat Possum levy-yhtiö lopulta 90-luvulla julkaisi Kimbrough levyjä, tulivat nämä juhlat niin kuuluisiksi, että sinne ilmestyivät niin U2 kuin Rolling Stoneskin ihastelemaan Kimbroughn ja hänen hyvän ystävänsä R.L.Burnsiden sekä heidän perheenjäsentensä blueshenkeä.

Alla Junior pyytää armoa. Tämä on yksi lempibluesini ja löytyy Kimbroughn kakkoslevyltä Sad Days, Lonely Nights. Lähes kymmenen minuuttia hypnotisoivaa groovea.

Bruce

Viikon sulattelun jälkeen on paikallaan kirjoittaa hajanaisia mietteitä Bruce Springsteenin keikasta, jota oli ilo olla todistamassa.

Näin Pomon ensimmäisen kerran keikalla stadionilla vuonna 2008. Siihen verrattuna viime viikon veto oli kova. Todella kova. Yli neljän tunnin ennätyskesto ei tuntunut pitkältä. New Jerseyn saarnamies järjesti suomalaisille yli 40 000 ystävälleen pikkuiset kotibileet. Hieno mies.

Bruce on tehnyt 17 studioalbumia. Niiltä luulisi löytyvän jokunen hyvä keikan aloitusbiisi. Mutta ei, varsinainen setti käynnistyy John Fogertyn Rockin' All Over The Wordilla. Kova startti ja sopii loistavasti näin Euroopan kiertueen päätöskeikan avaukseksi.

Seuraava kohokohta on viidentenä soitettu Prove It All Night vuoden 78 introlla höystettynä. Tuo on ollut itselleni aina yksi tärkeimmistä Springsteenin biiseistä, hienoa kuulla se livenä.

Myönnän etteivät kaikki Pomon 2000-luvun tekeleet ole koodattu aivolohkoihini niin hyvin, että jaksaisin innostua niistä täysillä. Springsteen soitti Helsigissä varsinkin keikan alkupuolella varsin paljon uutta materiaalia, joka kyllä toimi livenä varsin hyvin. The Rising -levyn My City Of Ruins oli todella onnistunut suvantovaiheen saarna, jossa hegellinen johtajamme kaitsi laumaansa hellässä otteessa.

Neljä vuotta aiemmin stadikalla Nils Lofgren päästi sisäiset kitarademoninsa irti Youngstownissa, nyt mies lähti lentoon Because The Nightin aikana. Aivan huima luenta kyseistä klassikosta. Ehdottomasti yksi keikan kohokohdista.

Mukanani ollut työkaveri ei ollut aiemmin kuullut Light Of Day -biisiä, mutta oli aivan mehuissaan kehuen sitä perkeleen kovaksi. Ja sitähän se oli. Biisi on julkaistau ainoastaan kahdella livelevyllä ja on siksi hiukan huonommin tunnettu. Light Of Day oli tiukan rock'n'rollin juhlaa, joka jyräsi jumalattomalla voimalla eteenpäin. Hieno alkusoolo Brucelta. Alla hyväsoundinen video.



Uudesta materiaalista parhaimman korren veti Shackled & Drawn, jossa 16 hengen E-Street Big Band puski eteenpäin kuin valtava höyryllä toimiva patakattilavekotin.

Encoreahan kesti vaatimattomat kymmenen biisiä. Sieltä rytmijalkaa käskytti parhaiten Dancing In The Dark, jossa Big Manin saappaisiin astunut veljenpoika Jake Clemons tuuttasi eeppisen ja moniminuuttisen saksofonisoolon yleisöstä nostetun mimmin joratessa vieressä.

Lähdin hymyssä suin kotiin. Tämä ilta muistetaan vielä sitten, kun juuri muuta muistettavaa ei enää ole.