Akustinen massatuho

Faihtless, brittiläinen elektronisen musiikin yksi suurista, on ilmoittanut lopettavansa toimintansa tämän vuoden kiertueen jälkeen. 15 vuotta ja 6 albumia riittää. Yhtyeen keulahahmo Maxi Jazz on ilmeisesti vihdoin 53-vuotiaana tajunnut sen, että tuon ikäisen miehen pitää keskittyä ennemmin kalastukseen ja puutöihin kuin klubeilla riekkumiseen.

En ole ikinä ollut yhtyeen fani, en omista yhtään levyä enkä voi väittää tietäväni juuri mitään bändin tuotannosta. Yksi pakkomielle kuitenkin on. Ja se on Mass Destruction. Tuo Faithlessin neljänneltä levyltä No Roots löytyvä biisi on todellinen helmi. Harvoin ovat sanat ja biitti kolahtaneet yhteen näin täydellisesti. Erityisesti olen ihastunut laulun akustiseen versioon, jonka löysin jostain viitisen vuotta sitten. Siitä lähtien olen aika ajoin metsästänyt videota tuosta versiosta. Ja löytyihän se vihdoin muutaman vuoden jälkeen.

Herkkua ja karkkia

Edelliseen kirjoitukseen viitaten, täältä pesee. Mikä oiva onnitelupuhe, hyvin hyvin Waitsmainen.

You know the story, here it comes again.

Kaksi legendaa

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat nuottia.

Rock N Roll Hall of Fame on hitusen parempi paikka, sillä Tom Waits valittiin vihdoin sinne tämän viikon maanantaina. Samaan aikaan kunniakutsun saivat mm. Alice Cooper ja Dr. John. Tuon seremonian tärkein anti tulee kuitenkin tässä: Waits esitti tilaisuudessa neljä biisiä, Make It Rain, Rain Dogs, House Where Nobody Lives sekä Get Behind The Mule. Taustabändi oli täyttä timanttia. Marc Ribot ja David Hidalgo kitaroissa, Larry Taylor bassossa ja Casey Waits rummuissa. Viimeisessä biisissä mukaan menoon hyppäsi myös Neil Young. Vaikken ole esitystä vielä nähnytkään, niin kaksi henkilökohtaista suosikkia lavalla samaan aikaan aiheuttaa lievästi sanottuna vaarallisia rytmihäiriöitä.

Fuse TV esittää keikan ensi sunnuntaina, joten sen jälkeen voi tuota hekumaa metsästää YouTubesta tai muista videopalveluista.

Sweeeeeeet soul!

Tätä on tullut viime aikoina kuunnneltua (ja katseltua) paljon. Parikymppiseltä college-opiskelijalta näyttävä lähes 45-v Raphael Saadiq ei ole koskaan kuulunut allekirjoittaneen kovimpiin suosikkeihin. Tästä laulaja-lauluntekijä-tuottajasta on jäänyt ehkä liian sliipattu ja muovinen kuva.

Sitten äkkäsin miehen käyneen vuonna 2009 jenkkiläisellä loistavalla NPR-radioasemalla esittämässä akustiset versiot kolmestä biisistään, Love That Girl, 100 Yard Dash ja Sure Hope You Mean. Apunaan loistelias kitaristi Robert "Funksta" Bacon kaksikko paiskoo esiin huimaa groovea. Tästä on muovisuus kaukana. Tyylipuhdas näyte siitä, kuinka tiukka soul syntyy pelkästään kahdella kitaralla ja huimalla lauluäänellä. Saadiqin kitaransoitosta on hauska bongata miehen basistitaustasta ammentavia lickejä. Ja Rob Bacon on hirviö aurinkolaseissa.