HEATHCLIFF!

Musiikkimaailmassa on muutama kirjoittamaton sääntö. Niistä yksi tärkeimmistä on se, ettei Kate Bushin Wuthering Heightsia saisi koskaan coveroida, koska epäonnistuminen on tiedossa jo etukäteen. Sitten jostain tulee ukulele-orkesteri, joka rikkoo tuon säännön. Ja onnistuu.
Kaikki mukaan, HEATHCLIFF!!!

Urkuvelho

Eilisillan Lahden Jazztorin bluesilta on nyt nähty ja koettu. Illan pääesiintyjänä toiminut SF Blues oli odotetun kova. Bändin vakiojäsenet Pepe Alhqvist ja Heikki Silvennoinen esittivät muutamia omia biisejään ja hoitivat kitaroinnin (Ahlqvist myös huuliharpun soiton) kotiin tyylillä. Vanha parta Eero Raittinen lauloi alkuvoimaisella vimmalla. Kovat suosionosoitukset sai Pepe Ahlqvistin 12-vuotias poika Joel, joka tuli lavalle kitaroimaan parin biisin ajaksi.

Vaikka lava oli täynnä suomi-legendoja, oli yksi silti ylitse muiden. Keskipisteessä loisti legendaarinen (Wigwam) urkuvelho Jukka Gustavson, jonka soitto sai useaan otteeseen ainakin meikäläisen pyörittelemään päätään. Täydellistä heittäytymistä, loistavaa laulua ja joltain toiselta planeetalta tulevaa sormityöskentelyä ei voinut kuin ihailla. Miehen nykykunto tuntuu olevan äärimmäisen kova.

Illan eräs kohokohta oli Gustavsonin laulama Andre "Jailbait" Williamsin klassikko vuodelta 1956, Bacon Fat. Tässä SF Blues esittää saman biisin viime vuoden jazztorilla: SF Blues - Bacon Fat (YouTube)
Ja näin menee Nasty Andren originaali: Andre Williams - Bacon Fat (YouTube)

Radion voima

Lukio-ikäisenä sankarini oli Esa Kuloniemi. Niille joille nimi ei sano mitään, kerrottakoon että Kuloniemi on bluesin suurimpia nimiä Suomessa. Hän on keikkaillut suomibluesin ison nimen Honey B and the T-Bones –yhtyeensä kanssa yli neljännesvuosisadan ajan. Muusikon uransa lisäksi Kuloniemi on tehnyt Yleisradiolle erilaisia blues- ja juurimusiikkiaiheisia ohjelmia yli 20 vuotta.

Radion kautta minäkin mieheen tutustuin. Kuloniemen Ulvovat Sudet –ohjelma muinaisessa Radiomafiassa oli se, joka sai tämän pojan joka maanantai-ilta istumaan huoneessaan radion ääressä. Elettiin 90-luvun alkupuolta. Aikaisemmin kuuntelemani Michael Jacksonin ja Hootersin kasetit saivat jäädä pölyttymään kun bluesministeri Kuloniemi johdatti minut rytmimusiikin maailmaan. Luulen että ilman tuota herätystä en kirjoittaisi tätä blogia tänä päivänä. Todennäköisesti ilman Kuloniemeä en ymmärtäisi musiikkia tänä päivänä ollenkaan.

Yksi mieleenpainuvimmista esityksistä, mitä Ulvovissa Susissa kuulin, tapahtui heinäkuussa 1996. Silloin Radiomafian studiossa Helsingin Pasilassa oli livenä esiintymässä amerikkalainen National-resonaattorikitaroiden kuningas Bob Brozman, joka räjäytti pääni. Brozman ei ole pelkästään muusikko, vaan myös etnomusikologi, kirjailija, antropologi, viihdyttäjä ja kantaaottava yhteiskuntakriitikko. Mies sotkee värikkäästi afrikkalaista, afro-amerikkalaista, intialaista ja latinalaista musiikkia keskenään. Hawaijilainen ja Karibian alueen musiikki on eritoten tämän kielisoitinvelhon sydäntä lähellä. Brozmanin kolmen biisin radio-live on taltioitu ansiokkalle BLUES POWER! The Radiomafia Roots Evening Sessions! Vol. 1 –levylle.

Brozmanin Ulvovissa Susissa esittämä Down The Road on jäänyt ehkäpä kirkkaimpana yksittäisenä hetkenä mieleen ajalta, jolloin radio oli vielä kaukana internetin edellä. Tässä Brozman esittää tuon kappaleen vuonna 2003 Australian Brisbanessa.



Brozmanin on tulossa loka-marraskuussa Suomeen esiintymään pariinkiin eri otteeseen. Suosittelen hankkiutumaan paikalle, tämä mies avaa silmänne.

Ja tässä vielä kunnia sille kelle se kuuluu. Honey B & T-Bones – Train I Ride (YouTube).

Rytmien tehosekoitin

Kuka yhdistää tällä hetkellä amerikkalaisen folkin ja bluegrassin sekä brasilialaiset rytmit parhaiten yhteen? Oikea vastaus on useille täysin tuntematon Clay Ross. Tämä jenkkiläinen kitaristi ja säveltäjä haki oppinsa kiertämällä maailmaa brasilialaisen lyömäsoitinlegendan Cyro Baptistan percussioryhmän Beat The Donkeyn mukana. Nyt Ross johtaa omaa Matuto nimistä yhtyettään, joka julkaisi tänä vuonna samannimisen albumin.

Tässä Matuto iskee vanhan gospelblues-klassikon kimppuun. John The Revelator päivitetään 2000-luvulle vakuuttavin ottein.
MP3:: Clay Ross & Matuto - John The Revelator (link: Cover lay down)

Itse biisihän on vanhaa traditionaalista kamaa. Ensimmäinen levytys on vuodelta 1930, jolloin Blind Willie Johnson vaimoineen hoiti homman näin (YouTube).
Blueslegenda Son House ei tarvinnut kitaraa mukaan, vaan tykitti tiukan puheen jälkeen versionsa pelkän kättentaputusten voimin joskus 60-luvulla. (YouTube).

Tässä videossa Ross kertoo Matuton ja musiikkinsa taustaa.