Pieni tauko paikallaan. Syy on alla, esikoinen sai nimittäin seuraa.
Seuraavan laulun on eräs läheinen sanonut haluavansa kuulla hautajaisissaan. Yhtä hyvin sen voi esittää tälläisissä tunnelmissa. Ja kukaan ei esitä tätä paremmin kuin jo edesmennyt lähes 350 kiloinen havaijilainen laulaja ja ukulelemestari Israel Kamakawiwo'ole. Kuulemisiin.
20.3.2009
Tauko
3 kommenttia Lähettänyt Anssi klo 15.33
Tunnisteet: Israel Kamakawiwo'ole
10.3.2009
First we take Beacon Theatre
Kuvittele itsesi menestyneeksi laulaja-lauluntekijäksi. Jossain vaiheessa henkiset asiat nousevat maallisten yläpuolelle ja muutat vuosiksi zen-luostariin Mount Baldyn vuorelle Los Angelesin lähelle. Sieltä laskeuduttuasi huomaat entisen managerisi vieneen kaikki rahasi. Pakko lähteä kiertueen päälle. Olet 74 vuotta mutta sinulla on yhä äänesi.
Kierrettyäsi ympäri maailmaa saavut viimein New Yorkiin ja esiinnyt Yhdysvalloissa ensimmäistä kertaa 15 vuoteen. Paikkana on Beacon Theatre Manhattanilla. Aika on 19.2.2009. Sinä olet nimeltäsi Leonard Cohen ja yleisö polvistuu jalkojesi juureen.
NPR taltioi konsertin. Sixeyes-blogi tarjoaa siitä muutaman biisin. Toisena encorena tullut First We Take Manhattan on loistoversio. Tämä terroristilaulu yhdistää discon, syntikkapopin ja Cohenin matalan äänen pieneksi ihmeeksi. Kitaroiden ja muiden kielisoittimien taitaja Javier Mas ujuttaa paikoin sekaan flamencoa. Aloitussäkeistö kuulostaa aina yhtä hienolta.
They sentenced me to twenty years of boredom
For trying to change the system from within
I'm coming now, I'm coming to reward them
First we take Manhattan, then we take Berlin
MP3:: Leonard Cohen - First We Take Manhattan (link: Sixeyes)
0 kommenttia Lähettänyt Anssi klo 12.28
Tunnisteet: Leonard Cohen
6.3.2009
TOP 3, osa 8
Jonathan Johansson
Vielä kaksi viikkoa sitten nimi Jonathan Johansson oli minulle täysin tuntematon. Mieleen tuli vain se lähes kaima kiharapää Suomen jalkapallomaajoukkueesta. Sitten törmäsin tähän videoon, jota olen nyt katsellut lähes päivittäin.Tältä Ruotsin Johanssonilta ilmestyi helmikuussa levy En Hand i Himlen. Mutta jo viime vuoden lopulla Johansson ystävineen esitti levyn kakkosbiisin Innan Vi Faller akustisesti mainion ruotsalaisblogin PSL:n taltioidessa koko komeuden. Tyyliä, sielua ja rauhallisuutta.
Frida Hyvönen
Tämä voi olla jo monelle tuttu, mutta itselleni myöhäinen löytö. Lisää naapurimaatamme, koska nyt vain on sellainen kausi. Tämänkin kattauksen tarjoavat mainiot PSL-blogin ihmiset. Frida Hyvönen riisuu kakkoslevyltään löytyvän kasariteiniromantiikkaa tihkuvan laulunsa Dirty Dancing kaikesta turhasta. Jäljelle jää vaan laulu ja piano, Markus Krunegård tsemppaa taustalla. Herkkää herkkää.
Bobby Darin
Ja sitten jotain täysin muuta. Yritin etsiä joskus Jackie Wilsonin alkuperäisesitystä, mutta sitten törmäsin tähän. Kukaa sanoo, ettei valkoinen mies osaa tanssia? Bobby Darin osasi, huolimatta lukuisista sairauksista, jotka mursivat miehen terveyttä ja veivät hänen hautaan ennen aikojaan, vain 37 vuotiaana vuonna 1973. Darin oli loistelias laulaja ja esiintyjä, ajoituksen mestari. Tässä videossa mies on parhaimmillaan.
0 kommenttia Lähettänyt Anssi klo 15.02
Tunnisteet: Bobby Darin, Frida Hyvönen, Jonathan Johansson
3.3.2009
Horace Andy, Demis Roussos ja hiphop
Olen nyt kuukauden verran lukenut iltaisin Jeff Changin hiphopsukupolven historiaa käsittelevää kirjaa Can't Stop Won't Stop. Luulisi että ihminen ehtii kuukaudessa lukea melkoisen läjän tekstiä. Minä olen ehtinyt lukea tuota kirjaa 90 sivua. Siis yhdeksänkymmentä sivua. Eikä vika ole minussa, vaan herra Changissa.
Chang kirjoittaa pikkutarkasti ja hämmästyttävän perinpohjaisesti. Jokainen lause sisältää ainekset omaan romaaniin. Yksityiskohtien runsaus saa aikaan sen, että kaiken ymmärtämiseen menee aivan tuhottomasti aikaa. Siitä huolimatta kirja on loistava. Tai ainakin ne ensimmäiset 90 sivua.
En ymmärrä mitään hiphopista. Jos totta puhutaan, minua ei juuri kiinnostakaan tietää. Mutta koska Changin kirja (tai ainakin sen alku) onkin ennemmin sosiaali- ja kulttuurihistoriaa kuin kuvaus hiphopmusiikista, niin olen sulaa vahaa.
Chang on käsitellyt 1960- ja 70-luvun Jamaikaa ja siellä tapahtunutta politiikan ja reggaemusiikin sotkeutumista toisiinsa. Chang on kirjoittanut sivukaupalla New Yorkin South Bronxin jengeistä ja slummeista ja siellä tapahtuneesta massiivisesta työttömyyden ja rikollisuuden aallosta. Kaikki tämä on aivan tajuttoman mielenkiintoista. Ja kaikki tämä on pohjaa hiphopsukupolven synnylle. Olen juuri kohdassa, jossa aletaan kertoa kuinka Clive "Dj Kool Herc" Campbell keksi hiphopin perussoundin alettuaan soittaa breikkejä 70-luvun alussa Bronxin köyhistä elinoloista ponnistaville nuorille. Kaikki tämä tapahtui samaan aikaan, kun Suomessa radio soitti Erkki Junkkarista ja Demis Roussosta. Niin se maailma pyörii.
Changin kirjan alussa on kaksi riviä Jamaikalaisen reggae-muusikon Gragory Isaacsin lyriikkaa:
And if I don't get my desire
Then I'll set the spaceships on fire
Nuo rivit ovat jääneet soimaan päähäni. En tiedä mistä biisistä ne ovat, pitäisi kai kahlata Isaacsin tuotanto läpi. Noiden rivien innoittamana mietin reggaebiisiä, jonka voisin tähän juttuun linkittää. Törmäsin Horace Andyn uutuuteen, joka saa päättää tämän kirjallisille sivuraiteille eksynyneen vuodatuksen. Kuunnelkaa Andyn ääntä, se on yksi parhaista koko universumissa. Andy pyyhkii Demis Roussoksella lattiaa.
MP3:: Horace Andy & Ashley Beedle - Babylon You Lose (link: RCRD LBL)
2 kommenttia Lähettänyt Anssi klo 13.41
Tunnisteet: Horace Andy, Jeff Chang
2.3.2009
Kalisevat kaviot
Juuri kun on ehtinyt toipua siitä, että Samuli Putron soololevy on huippuhetkiltään loistava ja kokonaisuudessaan ehkä hieman tasapaksu, niin ruotsalaiset näyttävät miten paketti pidetään hallinnassa.
Jenny Wilsonin toinen soololevy Hardships on se tiukka paketti. Se on levy äitiydestä ja arjen ongelmista, mutta paketoituna kimaltavaan lahjapaperiin. Rytmisiltä kokeiluiltaan levy tuo välillä mieleen hiphopin. Paikoin pianon ja pumppaavan basson taustalla Wilsonista tulee mieleen valkoinen Alicia Keys. Helsingin Sanomien arvostelussa vertaus tehtiin Joni Mitchelliin. Monilahjakkuus Wilson siirtyy astetta popimpaan suuntaa, mutta silti taiteellista kunnianhimoa tai kirkasta näkemystä hukkaamaatta. Vuoden levyjä, satavarmasti.
Tässä oma suosikki tällä hetkellä. Lämmintä henkeä ja oivallusta täynnä oleva Clattering Hooves. Alla live-esitys viime kuulta Ruotsin YLE:n eli SVT:n Popcirkus-ohjelmasta.
0 kommenttia Lähettänyt Anssi klo 9.42
Tunnisteet: Jenny Wilson