Vanha koirakin oppii uudet temput

Viime vuoden yllättävimpiä kokoonpanoja oli Led Zeppelin ikoni Robert Plantin ja Illinoisin country & bluegrass -rouvan Alison Kraussin yhteistyö. Etukäteen hieman oudolta maistuva keitos tuotti ilmoille Raising Sand -levyn, joka oli lopulta loppuvuoden hienoimpia kokonaisuuksia.

Plant ja Krauss esittävät keikoillaan myös muutamia Led Zeppelinin biisejä, joista Black Dogin uudelleenkäsittely on aivan huikea. Rock 'n' rollin peruspilareihin taltalla ja vasaralla hakattu biisi nouseen lentoon, alussa banjon ja vähitellen sähkökitaran voimin. Machosta rockjyrästä kuoriutuu maaginen bluespala. Lähes 60-vuotiaan Plantin ääni paranee vanhetessaan kuin hyvä viski ja Krauss tukee maestroa hienosti.

Tästä esityksestä tekee katsomisen jo pelkästään se, että banjossa ja kitarassa huitelee menemään Marc Ribot, jota henk.koht. pidän maailman parhaimpana kitaristina. Sillä miehellä on taito soittaa juuri oikeat nuotit juuri oikeaan kohtaan, ja jättää kaikki ylimääräinen soittamatta. Taustabändissä on myös T Bone Burnett, jonka nimi on varma tae laadusta. Saman voi sanoa rumpali Jay Bellerosesta, joka on paukuttanut vintage-settejään mm. Beckin taustalla.

Youtube: Plant, Krauss, Ribot, Burnett, Bellerose & co - BLACK DOG:


Jenkkiläinen Country Music Television CMT tuottaa sarjaa Crossroads, jossa saatetaan yhteen perinteinen country-artisti sekä täysin toisesta genrestä tuleva artisti. Crossroads sarjan Plant & Krauss jaksoa pääsee katsomaan kokonaisuudessaan CMT:n nettisivuilta. Mukana myös tuo Black Dog, sekä esim. Rich Woman, joka on Raising Sand -levyn huippukohtia. SUOSITTELEN:
CMT Crossroads: Robert Plant & Alison Krauss

Spencen pukki

Joulu tuli taas. Ai kun on kivaa. Aamulla töihin ajaessa sai ekstrajännitystä elämään miettiessä kääntyykö auto risteyksessä (niinkuin autojen normaalikäytöksen mukaisesti olettaisi kääntyvän) vai aikooko se edetä suoraa. Lumentulon kunniaksi annetaan Bahamalaisen jo edesmenneen Joseph Spencen toivottaa Santa Claus tervetulleeksi. Tämä on klassikkobiisin paras cover. Spence henkäilee, hönkäilee, mumisee, sammaltaa, hölisee, höpisee, unohtaa sanoja ja soittaa epävireistä kitaraa niin vastustamattomasti, että meillä kaikilla on mukavaa.

MP3 (Link: WFMU's beware of the blogs)

TOP 3

Otto - Bob
Tämä biisi pitää soittaa kovaa, mieluiten täysillä. Huonekalut kannattaa siirtää syrjään, jotta saadaan tarpeeksi iso tanssilattia. Brasilialainen Otto on percussionisti/ tuottaja/DJ (soittanut mm. Bebel Gilberton kanssa), joka tuo Pernambucon alueen rytmit tyylillä nykypäivään. Rytmiikaltaan tämä on parasta, mihin olen törmännyt pitkään aikaan.
MP3 (link: Largehearted Boy)
VIDEO (link: Calabashmusic)

Petteri Sariola
Viime vuonna olin Australialaisen kitarajumala Tommy Emmanuelin keikalla, joka oli niin kova että järki meinasi lähteä ja oma kitara lentää nuotioon saman tien. Suomen vastine Petteri Sariola (vaikkei hän itse pidäkään vertauksesta Emmanueliin) vetää vähintään yhtä kovaa. Akustinen Larrivee-kitara saa kyytiä, kun mies hakkaa, paukuttaa, nakuttaa ja soittaa bassokuviot ja melodiat samaan aikaan. Sariolan debyyttilevy "Silence" on hivenen epätasainen kokonaisuus, mutta parhaimmilta osiltaan (kuten nimibiisi sekä Prime) pätevä osoitus todellisesta välineen hallinnasta ja virtuositeetista.
Youtube: Petteri Sariola - Prime
Youtube: Petteri Sariola - Silence

Club de Belugas - It don't mean a thing
Jazz-lounge-swingiä Saksasta. Tämä tuo auringon luoksesi ja saa hyvälle tuulelle.
MP3 (link: Aurgasm)

Bluesin voimaa, osa 1: Mavis Staples

Kun aikoinani opettelin soittamaan kitaraa, aloitin bluesista. John Lee Hookerin, Muddy Watersin ja Robert Johnsonin kuviot tuntuivat istuvat käteen helpoiten. Ne olivat tarpeeksi yksinkertaisia, mutta silti tunnetasoltaan vaativimpia kuin yhdenkään Seattlen grungeaallon bändin rocksoolo.

Vaikka vuodet ovat vierineet ja musiikkimaku monipuolistunut, on blues yhä lähellä sydäntä. Tosin sillä(kin) saralla tehdään nykyään niin paljon munatonta jodlausta, että nykybluesin huipuista en ole muutamaa poikkeusta lukuunottamatta saanut minkäänlaista otetta.

Olen monesti miettinyt, mikä mahtaa olla kaikkien aikojen paras bluesbiisi. Ison Miehen Howlin’ Wolfin esittämä Evil on varteenotettava vaihtoehto. Muddy Watersin energinen Got My Mojo Working toimii myös täysillä, samoin kun uuden sukupolven Alvin Youngblood Hartin huikea luenta Skip Jamesin Illinois Bluesista.

Alkuvuodesta lainasin kirjastosta ”Lightning in a bottle” –dvd:n. Kyseessä on konserttitaltiointi New Yorkin Radio City Music Hallista vuodelta 2003, jonka Yhdysvaltain kongressi julisti ”Bluesin vuodeksi”. Tuon dvd:n esiintyjävalinnoista voidaan olla montaa mieltä, mutta todellisia helmiäkin levyltä löytyy. Ehdottomaksi ykköseksi ja samalla yhdeksi kaikkien aikojen suosikiksini nousi Chicagolaisen pitkän linjan rhytm & blues –laulajan Mavis Staplesin (s.1939) esittämä See that my grave is kept clean. Biisi on alun perin Blind Lemon Jeffersonin, joka levytti sen vuonna 1927. Useimmille tunnetuin esitys lienee Bob Dylan versio miehen esikoislevyltä vuodelta 1962. Mutta tämä Mavis Staplesin tulkinta on silti yli kaiken. Siitä TUNTEE bluesin voiman ihokarvat pystyyn nostattavalla tavalla.

Tummissa vesissä

Jostain kummallisesta syystä olen nyt jumissa näihin kahteen esitykseen. En niinkään erillisinä esityksinä, vaan yhtenä kokonaisuutena. Yhdistävänä tekijä on molempien laulujen perusteemana oleva pahuus.

En ole mikään Kauko Röyhkän fani, mutta voin silti häpeämättä sanoa, että Paha Maa on varmasti suomalaisen rock-biisien top 10:ssä. Ja tuo linkkinä oleva live-esitys "YLE Kosketuksessa" -sarjasta tuo biisin juuri oikealla tavalla esiin. Oikealla rytmillä, groovella ja tunteella. Olen nähnyt Kaukon livenä kerran, joskus 10 vuotta sitten Hämeenllinnan Metro-ravintolassa (Onko sitä enää edes olemassa?). Sen illan muistikuvat ovat hajanaiset. Siideri maksoi 5 markkaa. Kauko bändeineen esiintyi liian pienellä lavalla. Metron alakerta oli matala. Keikka oli täynnä kovaäänistä rockia. Kauko lauloi välillä selin yleisöön. Se oli varmasti hieno ilta.

En ole myöskään mikään Eleanoora Rosenholmin fani. Vaikka on ihailtavaa, miten luovaa meininkiä Porin pienissä taidepiireissä syntyy. Porin on pakko olla perusmasentava paikka, jotta siellä voidaan tehdä tälläistä musiikkia. Levyhyllystäni löytyy Eleanoora Rosenholmin Vainaja Muotokuva levy. Se on nyt ollut siellä hyllyssä monta kuukautta, mutta en ole kertaakaan kuunnellut sitä läpi. Perheellisenä ihmisenä on vaikea saada toimimaan yhtälöä, jossa 2,5 vuotias lapsi leikkii olohuoneen lattialla legoilla ja isi kuuntelee samalla, kun Noora Tommila laulaa seuraavat rivit:

Lehdessä kirjoittavat murhaajan olevan mieleltään sairas nainen. Harhainen, eksynyt, yksinäinen, syyntakeeton paholainen.

Vaikka en ole päässyt levyssä alkua pidemmälle, voin tässäkin tapauksessa häpeämättä sanoa, että Musta Ruusu on tarttuva ja hieno kappale. Tuossa linkittämässäni live-esityksessä on muuten aivan mahtava "papapaanpapapaan"-tykitys.

Youtube: Kauko Röyhkä - Paha Maa
Youtube: Eleanoora Rosenholm - Musta Ruusu

Kaipuu kotikaupunkiin

Kaikkien itseään ja musiikkia kunnioittavien bloggaajien pitäisi nyt hehkuttaa Adelea. Epäilen, tuleeko tästä 19-vuotiaasta lontoolaisnaisesta muuta kun yhden sesongin hittituote. Siitä huolimatta, Hometown Glory on erittäin kaunis kappale.

Ensimmäinen askel

Tässä se nyt on. Ensimmäinen blogimerkintä, jonka pitäisi varmasti olla jollain tavalla kaiken kattava, täydellinen aloitus. Tyydyn kuitenkin nostamaan esille hienon biisin hieman erilaisen livevedon. Tämä on soinut päässäni viime päivät.

Ruotsalainen popkulttuuriin keskittynyt PSL sivusto on aidon musiikin asialla. PSL laittoi viime vuonna Todd Goldsteinin, miehen Harlem Shakesin ja Armsin takana, New Yorkin Prospect Parkin tunneliin ukulelen kanssa. Tuloksena oli intiimi luenta Armsin "Kids Aflame" -biisistä. Tunnelin akustiikka toimii mainiosti.



http://www.myspace.com/armsongs