Yhdessä tekemisen riemu

Löysin tällä viikolla pari varsin onnistunutta live-esitystä, jossa yhteistyön voima näyttäytyy hienosti. Ensin Jessie J ja tyylikkäästi harmaantunut Tom Jones esittävät BBC:n juhlassa Mockingbirdin. Vetää täysin vertoja esimerkiksi Arethalle. Olen edelleen sitä mieltä, että Jessien pitäisi jättää ylituotetut teinidiskoilut ja keskittyä vetämään pienimuotoisemmin jolloin naisen ääni pääsisi paremmin oikeuksiinsa.


Sitten jälleen musiikkia Jools Hollandin showsta. Modernin string band –tyylin mestarit Carolina Chocolate Drops (jota hehkutin jo kaksi vuotta sitten) saa rinnalleen Irlannin ylpeyden, vaatimattomat 50 vuotta tänä vuonna täyttävän The Chieftainsin. Viulut, huilut ja pillit soikoon!

Alla tehotuotannon

Kesä ja kiireet. Muka-kiireet. Ei vaan ihan oikeat rakennuskiireet. Tämä blogi saattaa olla aika hiljaa seuraavat pari kuukautta. Mutta sitä ennen voisi rypistää pari oleellista asiaa.

Aloitetaan vaikka Jessica Ellen Cornishilla. Tämä 23-v sydänvaivoista kärsivä brittinainen tottelee paremmin nimeä Jessie J, ja omaa äänen, joka on ylisanojen toisella puolen. Samaa koulua Jessien kanssa käynyt toinen superlaulaja Adele on kuvaillut kilpasiskonsa ääntä hyvin osuvasti: "I think her voice is illegal. The thing she can do with her voice are criminal." Eipä tuota paremmin voisi todeta.

Ihmetyttää vaan, että miksi Jessie J:n alkuvuonna ilmestynyt debyyttilevy Who You Are on tuotettu niin ylipilalle. Aito musiikki on kuorrutettu jumiin kaiken jytkeen ja tehopumppauksen alle. Sanonpahan vaan, että tuo levy on ihan paska.

Mutta mutta, sitten kun mimmi vetää livenä akustisesti, niin silloin hiljenee kaikki. Ihan tajutonta voimaa ja kontrollia äänessä. Jokaisen tavun huimaa hallintaa. Näin se olisi pitänyt tehdä levylläkin.