Viime metrejä

Tämän blogin elämä on lähes lopussa. Kun happi loppuu, ei muistakaan aineista ole apua. Mutta itkut ja suru pois, vielä muutama tärkeä asia.

Tämä kesä on kuunneltu pelkästään seuraavia artisteja.

Moloko on papereissani kaikkien aikojen paras tanssimusiikkia tehnyt yhtye ja Róisín Murphy yksi hienoimmista naislaulajista ikinä. Minun millennium-aikani kiteytyy Molokon discoilevaan trip hoppiin, musiikkiin, jonka tahdissa tanssiminen oli ja on edelleen jotain suurta. Ja on helppo ymmärtää miksi niin moni on saanut Róisín Murphysta pakkomielteen. Tämän naisen laulussa kaikuu menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus täydellisenä nuottina. Katsokaa vaikka majesteettinen Cannot Contain This, Jools Hollandin vieraana esitetty hehkuva The Time Is Now tai Murphyn soolotuotannon helmi, kaipuussa ja kaihossa tanssiva Let Me Know. Ja ai niin, tietenkin tämä hullun lailla rullaava killeri. Kuten Róisín pyytää, "PLEASE, FEEL!!!"


Kotona kesäillan rauhaa ei parane sotkea liialla jytkeellä, niinpä Molokon tilalla on terassilautoja hiljaisesti resonoinut tämä Edu Kettusen loistelias Ylen studiolla taltioitu esitys. Huippubändi, huipputarinoita. Siinä ei tarvita autotunea tai bassorumpua. Varsinkin siskoaan suojelevasta veljestä kertova Wilma on sellainen tunnepaukku, että puita kaatuu. Hiljentykää ja kuunnelkaa.

Ja vielä viimeisenä. Kuten nrgm toteaa, Ricky Tick Big Bandin ja maamme eturivin räppäreiden yhteistyötä olisi helppo vihata. Mutta homma toimii mahtavasti. Burnaa-albumilla on monia kohokohtia, mutta ehkäpä se paras taidonnäyte on hervottoman hauska dissaajille omistettu Rakkaudella Vihaajille. Tyylillä mennään, ilolla kuuntelen.


Ja nyt valmistelemaan kolossaalista kaiken lopettelevaa loppupostausta, joka valmistuu kohta tai joskus tai sitten ei.