Viime metrejä

Tämän blogin elämä on lähes lopussa. Kun happi loppuu, ei muistakaan aineista ole apua. Mutta itkut ja suru pois, vielä muutama tärkeä asia.

Tämä kesä on kuunneltu pelkästään seuraavia artisteja.

Moloko on papereissani kaikkien aikojen paras tanssimusiikkia tehnyt yhtye ja Róisín Murphy yksi hienoimmista naislaulajista ikinä. Minun millennium-aikani kiteytyy Molokon discoilevaan trip hoppiin, musiikkiin, jonka tahdissa tanssiminen oli ja on edelleen jotain suurta. Ja on helppo ymmärtää miksi niin moni on saanut Róisín Murphysta pakkomielteen. Tämän naisen laulussa kaikuu menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus täydellisenä nuottina. Katsokaa vaikka majesteettinen Cannot Contain This, Jools Hollandin vieraana esitetty hehkuva The Time Is Now tai Murphyn soolotuotannon helmi, kaipuussa ja kaihossa tanssiva Let Me Know. Ja ai niin, tietenkin tämä hullun lailla rullaava killeri. Kuten Róisín pyytää, "PLEASE, FEEL!!!"


Kotona kesäillan rauhaa ei parane sotkea liialla jytkeellä, niinpä Molokon tilalla on terassilautoja hiljaisesti resonoinut tämä Edu Kettusen loistelias Ylen studiolla taltioitu esitys. Huippubändi, huipputarinoita. Siinä ei tarvita autotunea tai bassorumpua. Varsinkin siskoaan suojelevasta veljestä kertova Wilma on sellainen tunnepaukku, että puita kaatuu. Hiljentykää ja kuunnelkaa.

Ja vielä viimeisenä. Kuten nrgm toteaa, Ricky Tick Big Bandin ja maamme eturivin räppäreiden yhteistyötä olisi helppo vihata. Mutta homma toimii mahtavasti. Burnaa-albumilla on monia kohokohtia, mutta ehkäpä se paras taidonnäyte on hervottoman hauska dissaajille omistettu Rakkaudella Vihaajille. Tyylillä mennään, ilolla kuuntelen.


Ja nyt valmistelemaan kolossaalista kaiken lopettelevaa loppupostausta, joka valmistuu kohta tai joskus tai sitten ei.

My Babyyyyy

Jotain selittämättömän kutkuttavaa on tavassa, jolla Clairy Brown kirkaisee "my babyyyyyy" heti tämän rallin alkuun. Meiningistä ja tyylistä täydet pisteet.

Hetkellinen paluu

Melkein jo luovutin. Mutta sitten löysin taas mahtavaa musiikkia. Tsekatkaa nämä ja ottakaa hyvä fiilis mukaanne.

Ensin lahjakkaat nuoret toivomme käsittelevät John Martynin klassikkoa. Täydellisen stemmalaulun metsästystä.


Go-go brass funkin mestarit, Brass-A-Holics suoraan New Orleansista, ajelee vankkureissa kotikaupunkinsa katuja.
Ja vielä Kolumbian rytmikone Bomba Estéreo. Elektro-trooppista soundia parhaimmillaan.

Veljet ja siskot mikä meininki?

No tämähän se.

Ricky-Tick Big Band, Paleface, Redrama, Tommy Lindgren ja breakdancejäbät liituraitapuvuissa.

Tyylikästä.

Djangon sävelet

Hiljaista on pidellyt. Olen keskittynyt ruumiin kurittamiseen, kuntoillut henkeni edestä. Siinä karusellissa sanomisen tarve tähän blogiin on ollut minimissä, mielenkiinto nollassa. Näinhän se menee, elämä etenee sykleissä. Eipä teidänkään elämä ole todennäköisesti ollut tämän yhden blogin varassa, joten mitään vahinkoa mihinkään suuntaan ei ole tapahtunut.

Kerrotaan nyt kuitenkin seuraavaa.

Kävin viikonloppuna katsomassa Tarantinon Djangon. Se on loistava. Tarantinon aito fanitus spagettiwesterniä kohden tulee selväksi ensi tahdeista lähtien. Näyttelijät - eritoten Christoph Waltz ja Leonardo di Caprio - tekevät ensiluokkaista työtä läpi helvetillisen luotisateen.

Tarantinon kyky kaivaa soundtrack täyteen timantteja on edelleen voimissaan. Parhaiten jäi mieleen Brother Dege, Yhdysvaltojen syvästä etelästä kotoisin oleva takapihojen ja reuna-alueiden kasvatti, jonka voimakas Too Old To Die Young istuu Djangoon kuin ase King Shultzin käteen. Annetaanpa Dege-velisen itse puhua.

Hootenanny numero 20

Alla kaksi syytä, miksi Jools Hollandin vuosittainen uuden vuoden show Hootenanny oli jälleen loistava. Ensin huikeääninen Emeli Sande ja neidon viimevuotisen debyyttilevyn avausraita Heaven.


Sitten koko shown paras veto. Lähes 70-vuotias soul-legenda Bobby Womack tykittää puolen vuosisadan laulukokemuksella. Hollandin Rhythm & Blues Orchestra aloittaa kohdassa 1:36 kehittämään groovea, joka paisuu tajuttomiin mittoihin. Pirusti sydäntä ja beattia tässä paketissa.

Folk & blues

Tässä vielä pikainen muistutus viime vuoden parhaimpiin tuotoksiin.

Ensin Sixto Rodriguez. Mies joka julkaisi 70-luvun alussa kaksi albumia, oli supersuosittu Etelä-Afrikassa, ja katosi sitten jäljettömiin fanien luulleen hänen tehneen itsemurhan. Mies itse ei tiennyt Afrikassa saavuttamastaan suuresta suosiosta yhtään mitään. 90-luvun lopulla pari tosifania käynnistivät internetin avulla etsintäkampanjan. Rodriguezin tytär huomasi nettisivut ja loppu on historiaa. Viimeisin saavutus on dokumenttielokuva Searching for Sugar Man, joka on oscar-ehdokkaana parhaan dokumenttielokuvan sarjassa. Alla oma suosikkini Crucify Your Mind livenä Lettermanin showssa viime vuodelta.


Sitten Teksasin Austinista kotoisin oleva bluesin ties kuinka mones pelastaja, Gary Clark jr. Uusi Jimi Hendrix, kuten NY Times julisti. Eipä laiteta paineita miehen kapeille harteille, annetaan olla hänen ihan oma itsensä. En ole kuunnellut herran viime vuonna ilmestynyttä ensimmäistä isolle firmalle tehtyä Blak And Blu –levyä, mutta ainakin tämä When My Train Pulls In kuulostaa aivan huikealta.

Harmaaparran kyyneleet

Viime joulukuun alussa John F. Kennedy Center palkitsi vuosittaisessa gaalassaan seitsemän taitelijaa elämäntyöstään. Presidenttipari Obaman silmien alla palkinto myönnettiin myös kaikkien aikojen parhaimmalle rock'n'roll-yhtyeelle, Led Zeppelinille.

Kennedy Centerin lavalla esiintyi tähtiä Foo Fightersin johdolla versioiden Zeppelinin kuuluisimpia hittejä. Pisimmän korren veti viimeisenä esiintynyt Heart-rockbändin Ann ja Nancy Wilson orkestereineen, jotka puhalsivat loppuunkalutun Stairway To Heavenin huimiin mittoihin. Rummuissa John Bonhamin poika Jason, päässään isän tyyliin kuulunut knallihattu. Samanlaiset hatut myös lopussa esiin tulevalla isolla taustakuorolla. Robert Plant vuodattaa parvekkeella kyyneleitä. Rock and roll on jälleen todistanut voimansa.

Vartti magiaa

En ole yleensä tälläisen musiikin ylin ystävä, mutta välillä on hyvä astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja katsoa mitä sieltä löytyy. Viime vuonna yhden parhaimmista "hitto, mitä tämä on" -kokemuksista tarjosi Seattlelainen duo Macklemore & Ryan Lewis. Älykästä, sosiaalisesti tiedostavaa ja silti aivan tautisen tarttuvaa musiikkia. Jollekin tämä voi olla räppiä, minulle se on musiikkia.

The Heist -albuminen viime vuonna julkaissut duo tuli tietoisuuteen tasa-arvoa julistavalla Same Love -biisillä, jota hoilasivat mukana jopa Teksasin konservatiivit.

Löysin vasta tällä viikolla alla olevan mainion NPR:n Tiny Desk konsertin, jossa Macklemore & Ryan Lewis esittävät kolme hittiä 15 minuutissa. Tyyli ja biitit kohdallaan. Jos joku vartin mittainen konsertti on katsomisen arvoinen, se on tämä. Alkaen Same Loven julistuksesta, mennen Thrift Shopin isoisä-tyylin ja koukuttavan riffin kautta Can't Hold Usin paahtoon, jossa Ray Dalton groovaa soulisti mukana. Totaalisen inspiroivaa. Kiitos.

Triathlonisti

Aloitetaan uusi vuosi vanhalla tavaralla.

Viime vuonna Luaka Bop julkaisi liian vähälle huomiolle jääneen levyhelmen: Nobody Can Live Forever: The Existential Soul of Tim Maia. Siinä on 15 raitaa edesmenneeltä soul-legenda Tim Maialta,joka Rolling Stone –lehden mukaan oli brasilian kaikkien aikojen paras laulaja. Samalla hän oli täysi sekopää, jonka elämää tämä mainio lyhytanimaatio kuvaa.



Ja miten otsikon triathlon liittyy tähän kaikkeen? Maia kutsui keikalle valmistavaa rituaaliaan tuolla yhdistelmälajin nimellä: sekaisin viskiä, kokaiinia ja marihuanaa.

Alla kokoelmalevyn hieno avausraita Que Beleza.