Pääsiäisjeesus

Martti Servo totesi aikoinaan jotenkin niin, että "uskonasiat ne ovat pään asioita, ja pääasiat taas, ne kuuluvat kypärän alle". Olen samaa mieltä, vaikken tuota Martti-sedän lausetta täysmääräisesti ymmärräkään. En usko korkeampaan voimaan, ellei sellaisena sitten pidetä vaimon sanaa, Bruce Springsteenin tai Neil Youngin laulujen lyriikoita tai esimieheltä sähköpostitse tullutta tylyä työtehtävää.

Vaikkei tässä siis jessen perässä juostakaan, niin seuraava tuon partasuun nimeä totteleva Amos Leen laulu on ollut kovassa pyörityksessä. Vahva on tulkinta, gospelvirret on opeteltu hyvin. Amos on matkalla syvissä vesissä, opetuslapset seuratkoon.

Ukulelet Sibeliustalossa

Maanantaina tuli tsekattua Britannian kansallisaarteen The Ukulele Orchestra of Great Britainin nykykunto Lahden Sibeliustalossa. Ja kunnossahan nuo olivat. Illan aikana kuultiin monipuolinen kattaus tutuista hiteistä. Hester Goodmanin naispuolisille ukulelensoittajille omistama Teenage Dirtbag oli hieno. Vielä hienompi oli Will Grove-Whiten autenttisella bluesörinällä tulkitsema Robert Johnsonin klassikko They are Red Hot (Hot Tamales). Illan päättänyt Finlandia kuunneltiin lähes hartaassa tunnelmassa.

Harmi ettei keikalla kuultu tätä Isaac Hayesin klassikkoa, joka Ukulele-orkesterin mielestä on oikeasti vanha englantilainen folk-klassikko. Can you dig it!

TTMOE

Kristian Matsson eli The Tallest Man On Earth on yksi viime vuosien ehdottomia suosikkiartistejani. Armottoman rehellistä musiikkia. Esiintymisessä harvinaista haurautta ja läsnäoloa. Tähän blogiin on muutaman vuoden aikana kertynyt lähes 180 kirjoitusta, mutta yksikään niistä ei ole käsitellyt tätä Ruotsin ylpeyttä. Häpeällistä.

Muutama päivä sitten The Tallest Man On Earth esiintyi Jools Hollandin showssa. Lähetyksen ulkopuolella mies esitti Love Is All -kappaleen sähkökitaralla säestäen. Tuo kappale on yksi suosikeistani. Jo avausrivi on loistelias: "Well I walk upon the river like it's easier than land".

Antaa palaa. Koville tekijöille riittää pelkkä ääni ja kitara.

Paha Caleb

Maailma on täynnä murhaballadeja. Nick Caven oiva Murder Ballads –levy sisältää monta tämän genren top-listojen kärkeen yltävää esitystä. The Curse of Millhavenin maaninen paahde on yksi omista suosikeistani. Cocaine Blues itse päägangsteri Johnny Cashin esittämänä kuuluu listalle myös. Samoin Neil Youngin Down By The River. Kaikista näistä klassikoista voisi kirjoittaa oman tarinansa, mutta silti valitsen kohteeksi poikkeuksellisesti naisen tekemän murhaballadin.

Gillian Welch ei ole koskaan ollut suosikkejani. Liian country. Liian laimea. Mutta (ainakin) yksi timantti naisen tuotannosta löytyy. Vuoden 1998 levyn Hell Among the Yearlings avausbiisi Caleb Meyer on murhaballadien aatelistoa. Kertomus viskiä juovasta hyypiöstä nimeltä Caleb Meyer, joka aikoo raiskata Nellie Canen. Nellie päättää toisin ja iskee kätensä ulottuville osuneen pullonkaulan Calebin päähän. Rajua. Laulu kuulostaa 100 vuotta sitten tehdyltä, mutta on Welchin ja hänen aisaparinsa David Rawlingsin yhteistyön tulos. Rawlings on yksi tämän planeetan parhaimmista plektralla pikkaajista. Alla oleva Caleb Mayerin liveversio on hyvä esimerkki tästä. Vuoden 1935 Epiphone soi miehen käsissä taidolla ja vimmalla.

Maailman paras lastenlaulu

Viikonloppua kohden mennään nyt lastenlaulun avulla. Ja siinä genressä ei kukaan ylitä Stepaa. Omille lapsille tätä en tosin ole kehdannut soittaa, voisi tulla liian kiperiä kysymyksiä joihin isi ei osaisi järkevästi vastata. Kuten miksi Mika-hirveltä ammuttiin pää irti? Miksi simpanssi lensi suusta? Mitä tarkoittaa butt naked? Miksi Jonna-kilpikonna piti potkaista takaisin jokeen? Miten hai voi polttaa tupakkaa? Mikä on kondomi? Selitä nämä asiat nyt 5- ja 2-vuotiaille silleen ymmärrettävästi ettei jää traumoja.

Annetaan Stepan rallattaa, mutta suljetaan lasten korvat vielä muutamaksi vuodeksi.