Rytmi ja runous

Viime viikolla laitoin soimaan Paul Simonin klassikkolevyn, vuonna 1990 julkaistun The Rhythm of the Saintsin. Kaksikymmentä vuotta julkaisunsa jälkeenkin tuo levy kuulosti tuoreelta, jopa ajattomalta. Samalla ihmettelin, miksi olin unohtanut että omistin koko levyn. Olin viimeksi kuunnellut tuota maailmanmusiikkingenren klassikkoa varmaan 4-5 vuotta sitten.

Levy kuudes biisi She Moves On on suosikkini. Viikon tehosoitto ei ole laskenut sen tehoa. Simonin ja kamerunilaisen Vincent Nguinin luoma kitarakudonta on ylempää taidetta, Armand Sabal-Leccon basso iskee maagisia iskuja ja rumpu- sekä percussiorytmit svengaavat pahan voodoon voimalla. Musiikin lisäksi tässä laulussa kiehtoo itse tarina. Vaikken runoista mitään ymmärräkään, niin sen tajuan, että She Moves On on puhdasta runoutta, Paul Simonia parhaimmillaan. Harvat artistit osaavat kuvata asioita näin:

She says “Maybe these emotions are
As near to love as love will ever be”
So I agree

Then the moon breaks
She takes the corner that’s all she takes
She moves on

Vuoden ja 4 kuukauden ikäinen poikanikin ymmärsi biisin suuruuden, kuunteli pää kallellaan ja tanssi muutaman rytmikkään liikkeen. (Ok, puolessa välissä hän siirtyi leikkimään merirosvolaivalla, mutta puoliväli englanninkielistä maailmanmusiikkia on mielestäni Päijät-Hämäläisessä hiekassa kasvaneelle ipanalle jo paljon.)

Meillä ja muualla

Nämä eivät liity millään tavalla toisiinsa. Ellei sitten yhteiseksi tekijäksi haeta sitä, että kumpikin esitys on loisteliaiden muusikoiden aikaansaamaa taidetta, jolla jyrätään tusinapellet nöyristelemään oman mitättömyydensä alle. Kuten nimimerkki SkankExpose kirjoittaa seuraavan YouTube-videon kommenteissa "NOW THIS IS TALENT...FUCK LADY GAGA!". En osaisi ilmaista asiaa paremmin. Alla Annie Lennox ja Dave Stewart heittävät varsin täydellisen akustisen version Here Comes the Rain Again -hitistään vuonna 1999.


Se oli otsikkoa noudatellen muualta. Kotimaasta jäi mielen syövereihin tällä viikolla Yle Teeman Iiro Irti -ohjelma, jossa jazzvirtuoosi Iiro Rantala lähti hakemaan bluestunnetta kitaristi/laulaja Erja Lyytisen kanssa. Mainio ohjelma, täynnä hyvää sanailua mm. piriformis-lihaksesta, sinisestä kynsilakasta ja myös bluesin olemuksesta. Lopuksi nähtiin miten Iirolta soi blues Lyytisen bändin kanssa Aulanko Bluesin keikalla. Yle Areenassa tuo ohjelma on katsottavissa vielä vajaan kuukauden. Tsekatkaa vaikka keikkameininki kohdasta 36 min. eteenpäin. Siinä on alkamaisillaan ensin Lyytisen kitarasoolo, jonka jälkeen bluespianistiksi muuntautunut Rantala naputtaa varsin boogiewoogie-maisen pianosoolon. Ja hyvältä kuulostaa.

Ellie, lammas ja suu

Kaikkien pitää blogata Ellie Gouldingista. Mennään siis virran mukana. Goulding on 23-vuotias nuori nainen Herefordista, Englannista. Hän voitti joitain pystejä BBC:n äänestyksessä ja BRIT Awardseissa. Kaikkien mielestä Goulding on seuraava ISO juttu. Itse olen ihan varma, että musiikkiteollisuus vielä tuottaa tämänkin lupauksen pilalle.

Joku sanoi jossain, että Goulding laulusta tulee mieleen lammas. En ole kasvanut lampaiden keskellä, joten en osaa tarkalleen sanoa vastaako tämän nuoren muusikon ääni tuon karvaisen rodun määkimistä. Pika-analyysin tehneenä sanoisin kuitenkin, että kyllä Goulding laulaa osaa, ja vielä varsin kauniilla äänellä. Suutaan neito kyllä vääntää varsin hassusti, mutta siitä kun pääsee yli (joko ei katso videota ollenkaan tai sitten ajattelee sen olevan vain osa persoonaa), niin itse musiikki toimii kyllä varsin hienosti. Ja kitaraa Goulding osaa myös soittaa,siitä pisteet!

Tässä Ellie Goulding versioi tyylikkäästi Midlaken Roscoen:


MP3:: Ellie Goulding - Roscoe (link: Loft and lost)

Pomoa

Tässä helposti yksi parhaimmista versioista Springsteenin Cover Me -klassikosta, mitä olen kuullut. Ilmiantakaa, jos joku on pistänyt paremmaksi. Varsinkin tuo rytmi on todella taitavasti kitaroitu herra Bachusilta.

Kohti Meksikoa

Viime aikojen hellesäillä on päässä soinut varsin tiheään tämä (unohdettu) klassikko. Mainion Calexicon vuoden 2003 Feast Of Wire levyltä löytyvä Quattro (World Drifts In) on melodialtaan jotakuinkin täydellinen kokonaisuus. Ja tunnelmaltaan vangitsee hienosti meksikolaisen heimomaailman mielenliikket, tilanteen jota bändin nokkamies Joey Burns on tätä tehdessä ilmeisesti tavoitellutkin.