Pienet nuotit

Salivili hipput tupput täppyt

2012-01-27T14:20:00.001+02:00

Tim Berners-Lee julkaisi maailman ensimmäisen www-sivun vuonna 1991 CERNin kampuksella Sveitsin ja Ranskan rajalla. Meillä on siis 21 vuoden kokemus tästä eräästä ihmiskunnan merkittävimmistä keksinnöstä.

Juuri siksi en aina täysin tajua seuraavaa.

Eino Kettunen sanoitti Ievan Polkan 1930-luvun alussa. Melodia tulee Länsi-Venäjältä Smolenskin seudulta. Savitaipaleella Etelä-Karjalassa Ievan Polkkaa on hoilattu jo vuosikymmenet. Tuskin kukaan siellä osasi odottaa 1990-luvun alussa, että Tim Berners-Leen keksinnön ansiosta tuon laulun ottavat omakseen niin japanilaiset, venäläiset kuin italialaisetkin.

Näin kuitenkin kävi, kiitos suomalaisen kansanmusiikkiyhtye Loituman. Yhtye levytti ensimmäiselle levylleen Ievan Polkan, ja joku yhdisti laulun flash-animaation taustalle videolla, joka levisi vuonna 2006 YouTuben kautta räjähdysmäisesti ympäri maailmaa yhdistäen kansat rajoihin katsomatta. Tuota animaatiota, jossa tyttö pyörittää purjoa, on katsottu YouTubessa 9,5 miljoonaa kertaa. Mieti sitä, Berners-Lee!

Bossanovaa munkeille

2012-01-13T13:46:00.001+02:00

Tarkkaavaisimmat teistä ovat varmasti huomanneet että markettien alelaarit ovat vuodesta toiseen täynnä meditaatiomusiikkia. Inner peace for busy people, kuten sisäinen gurusi sinulle yrittää jankuttaa. Todellisen mielenrauhan kanssa noilla levyillä ei ole mitään tekemistä.

Yksi kunnollinen stressinpoistaja julkaistiin kymmenen vuotta sitten. Jenkkiläinen avant-garde säveltäjä-tuottaja-muusikko John Zorn latasi pöytään Filmworks-sarjansa kakkososan, Three Documentaries. Levy pitää sisällään 27 biisiä, jotka Zorn sävelsi kolmeen eri dokumenttielokuvaan. Alla ote keskimmäisestä dokkarista, joka kertoo Yhdysvalloissa asuvista Shaolin-munkeista. Kitarassa on kuningas itse, Marc Ribot.

Kantria kansallispuistossa

2012-01-12T10:42:00.001+02:00

Ruotsalaisiskosten Johanna ja Klara Söderbergin muodostama duo First Aid Kit julkaisee tämän kuun lopulla kakkoslevynsä The Lion's Roar. Tämän maistiaisen perusteella tulossa on varsin mainiota musiikkia. Nyt ei vaelleta ensimmäisen levyn tapaan Tukholman lähimetsiköissä, vaan siskot ovat päätyneet Kaliforniaan Joshua Treen kansallispuistoon. Emmylou on oiva kunnianosoitus kantrilegendoille.

Mökkitie-mashup

2012-01-10T14:26:00.000+02:00

Vuoden paras mashup tulee jo nyt, tammikuun alkupäivinä. Jenkkiräppäri Wiz Khalifan Black & Yellow luo taustaa kun Arttu Wiskari ajaa mökkitietään. Jesse Suosalmi alias FunkyDee kokosi tästä etukäteen ajateltuna mahdottomasta duosta saumattomasti eteenpäin potkivan jyystäjän. Wiz Khalifa vs Arttu Wiskari - Black & Yellow Mökkitie (FunkyDee is bored Mashup) [FREE DOWNLOAD NOW] by FunkyDee

Vuoden parhaat palat

2011-12-27T22:53:00.000+02:00

Hankala paha vuosi. Keskityin enemmän vanhaan kuin uuteen. Ei napannut Anna Calvi, James Blake tai Lana Del Ray. Uusi Bon Iver oli surullisen vaisu. Jotain sentään löytyi. Alla parhaita kiinnekohtia musiikkivuodelta 2011.

VUODEN ÄÄNI
Jessien J:n alkuvuonna ilmestynyt debyyttilevy Who You Are ei takuulla kohoa korkealle vuoden albumeja listattaessa. Se on täynnä ylituotettua hukkakauraa, sellofaaniin ja lateksiin käärittyä kilkettä joka hukuttaa alleen hienon laulajan. Akustisilla keikoilla tämä neiti näyttää äänensä huikean voiman. Leikittelevää improvisointia sanoilla ja säkeillä. Price Tag oli suosikkini. Jools Hollandin showssa esitetty versio on mainio, mutta linkitetään tähän nyt vaihteeksi tämä NovaFM-radioasemalla taltioitu otto.

VUODEN LÄPIMURTO, VUODEN TANSSILIIKKEET
Mies joka hikoilee kuin harvian kiuas, Floridan soulkuningas Charles Bradley nousi maailman silmien eteen 63-vuotiaana, kiitos Daptone Recordsin ansiokkaan toiminnnan. Albumi No Time For Dreaming on oiva näyte siitä tunteesta, millä tämä lapsuutensa kadulla asunut ex-kokki soulia paahtaa. Tässä Golden Rule livenä polkupyöräkaupassa.

VUODEN VIRKEIN VANHUS
Paholaista ei ole, on vain humalainen Jumala. Ja hänen vieressään istuu Tom Waits, joka on sieltä lateleman totuuksia taidolla, kokemuksella ja näkemyksellä. Miehen 22:n albumi Bad As Me on timanttinen. Se on täynnä hienoja soittajia (Marc Ribot, Keith Richards, David Hidalgo) ja Waits lataa tiskiin täyden kattauksen niin nopeita räkäisiä roiskaisuja kuin kimmeltäviä rakkauslauluja. Face To The Highway on suosikkini. Se on klassinen luenta maailman väsymyksestä ja hieno esimerkki Waitsin kyvystä iskeä oikeat sanat oikeaan järjestykseen.
”The heart wants a certain kind of lover if it can.”

VUODEN VOIMANAINEN
No onhan se Adele huikea. Ei tarvitse piiloutua Lady Gagan vaatekaapin taakse tai jumpata lavalla neljänsadan tanssijan kanssa. Ääni ja piano riittää, jopa Brit Awardseissa. Ja loppuun vielä kyyneleet, ihan oikeat sellaiset. Ansaittua menestystä ympäri maailman.

VUODEN VOIMAMIES
Colin Stetson osoitti, että soittaminen ei ole pelkkää nautintoa. Bassosaksofonin kanssa nuoteista tulee fyysinen taistelu, jossa kaulan verisuonet pullistevat ja kasvojen lihakset vääntäytyvät vaivalloisiin asentoihin. Stetsonin toisen soololevyn New History Warfare Vol. 2: Judges nimibiisi Judges on maanalaista murinaa parhaimmillaan.

VUODEN BIISEJÄ
Lord Est – Juoksen vapaana kaupunkiin. Tunnari kaikille niille, joita työ joskus ahdistaa. Eli kaikille. Myös minulle.

Samuli Putro - Huono sängyssä. Riimittelyn suomenmestari osui ja upotti. Tämä iskelmäpala täyttää tanssilattiat.

PJ Harvey – The Words That Maketh Murder. Nainen ja autoharppu. Helvetinmoinen yhdistelmä. Polly Jean on edelleen yksi planeetan mielenkiintoisimmista naisartisteista.

Feist – Comfort Me. En jaksanut puristaa itsestäni maksimaalista innostusta Feistin uuden levyn tiimoilta, mutta tämä laulu jää elämään. Hieno rytmi, sähköiskuja antavat sanat.

Night Moves - Headlights. Minneapoliksen tuntematon suuruus. Jos tästä bändistä jotain muistamme kymmenen vuoden kuluttua, se on tämä biisi.

Haloo Helsinki! - Maailman toisella puolen. 6-vuotiaan tyttäreni mielestä tämä on maailman paras laulu. Evoluutiota vapaasti mukailleen lapset ovat yleensä vanhempiaan viisaampia.

Coldplay - Major Minus. Suuruudenhulluun syntikkapoppiin uponnut Coldplay teki levyn, joka ei kehuja juuri saanut, eikä niitä myöskään ansainnut. Yhden riffin Major Minus oli piristävä poikkeus.

Tukka-Fitz

2011-12-20T20:56:00.001+02:00

Törmäsin tähän biisiin HBO:n mainiota Road To The NHL Winter Classic -dokumenttia katsoessania. Luulin, että kyseessä on 70-luvun soulia, mutta ei. Los Angelesista kotoisin oleva Fitz and The Tantrums on Michael Fitzpatrickin johtama soul-pop-poppoo, jonka debyttilevy Pickin' Up The Pieces ilmestyi viime vuonna. Alla MoneyGrabber. Saa tanssia!

Vatkaa mun kookospähkinöitä

2011-12-13T18:57:00.001+02:00

Kuka vielä muistaa Australialaisen The Avalanches -elektrobändin? Soittaako tämä mainio video kelloja? Vuonna 2000 Avalanches iski tehosekoittimeen yli 3500 samplea, vatkasi niitä hetken ja julkaisi loisteliaan Since I Left You -levyn, joka oli täydellinen vastaisku tanssimusiikin kentällä vallinneeseen Chemical Brothers -kuumeeseen. Since I Left You otti paljon vaikutteita mm. 60-luvulta ja samplasi sulassa sovussa mm. Nancy Wilsonia, The Osmondsia, Madonnaa ja John Calea.

Samplesekoittimeen eksyi myös tämä 80-luvun alun kultakimpale. Kid Creole and the Coconuts oli August Darnellin johtama big band -poppoo, joka oli ikäänkuin loputtomalla Karibianmeren risteilyllä, discovaihde täysillä. Tässä Stool Pigeon, joka potkii takamukset mustelmille ja koukuttaa niin kovaa että. Tanssiliikkeissä on huikeaa otetta. Ja nuo torvet.

Neljä lahjakasta kokoontuu

2011-12-09T21:50:00.001+02:00

Viime vuoden parhaita musiikillisia elämyksiä tarjoili tuottajanero Daniel Lanoisin Black Dub -yhtye. Näin vuoden kuuntelun jälkeen voi vaivatta todeta, että bändin samanniminen huumaava ja maalaileva esikoislevy on ajaton mestariteos. Ja koska siitä en viime vuonna kirjoittanut, tehdään se nyt.

Lanois, jonka maaginen kosketus on tuottanut mm. U2:n, Bob Dylanin ja Neil Youngin levyjä, ei ole pääosassa, vaan tasavertainen osa bändiä. Ja mikä bändi tämä onkaan.

Laulajana on jo edesmenneen teksasilaisen bluesmiehen Chris Whitleyn vähän päälle parikymppinen tytär Trixie Whitley, joka revittelee äänellään sävyjä kaihtamatta. Välillä hyökäten, välillä hiljaa valittaen.

Basisti Daryl Johnson hoitaa dub-musiikille (johon Black Dubin sointi nimensä mukaisesti osittain perustuu) ominaisen sykkivän bassottelun. Rummuissa hommaa pitää kasassa Brian Blade, tämän planetaan kentien paras jazz-rumpali. Bladen soiton groove on jotain tajutonta. Mustan musiikin kaikki alalajit sykkivät samassa kasassa. Mies pystyy soittamaan laulun sisällä tuhat eri tarinaa silti palvellen ja kannatellen kokonaisuutta.

Alla I Believe In You. Näyte Bladen ja Johnsonin saumattomasta yhteistyöstä ja Whitleyn äänenkäytöstä.

Ja tässä Daniel Lanois ja Trixie Whitley kahdestaan, biisinä bändin levyn yksi kohokohdista Silverado. Jessus, kuunnelkaa nyt tämän neidon ääntä.

Metsämies

2011-12-06T19:51:00.001+02:00

Näin vuoden lähestyessä loppuaan on taas aika miettiä tämän vuoden parhaimpia biisejä. Tämä on ehdottomasti yksi niistä. Chuck Raganista olisi pitänyt kirjoittaa jo kuukausia sitten, niin hyvän vaikutuksen tämä köyhän miehen Springsteen teki Covering Ground albumillaan. Aika näyttää jääkö miehen puuseppä-folkpunk elämään, vai tuleeko tästä vain kaljanjuonnin taustamusiikkia kylänmiesten kokoonnuttua autotalliin ropaamaan amerikanrautojaan. En kuulu tuohon ryhmään, joten nautin Raganin musiikista ihan muista syistä.

Syvä matala

2011-12-02T21:34:00.001+02:00

Näin joulukuun alkaessa on hyvä hiljentyä tämän videon ääreen. Suurin syy on Tuukka Haapaniemen bassoääni, joka soi aivan uskomattoman hienosti, syvältä peruskallion sisästä. Tuolla saundilla lähetetään kylmiä ja kuumia väreitä, riippuu ihan vastaanottajasta.

Kuhnafar-I tiedottaa

2011-11-23T21:26:00.001+02:00

Maailma. Se on niin helvetin täynnä kaikkea. Siellä, täällä, jokapuolella pitäisi olla. Tehdä ja päteä. Olla läsnä. Olla olematta. Osallistua, onnistua. Asioiden tärkeysjärjestyksen karatessa käsistä tämä video auttaa. Tämän jälkeen tuntuu että palikat ovat taas jäsentyneet niille kuuluviin paikkoihinsa. Varoitus! Sisältää mielialatiedotuksia, joihin sisältyy varoituksia.

Tämän takia me haluamme unohtaa 80-luvun

2011-11-21T18:43:00.001+02:00

Bobby And The Midnites oli Grateful Dead -mies Bob Weirin sivuprojekti 1980-luvun alussa. Alla bändi esittää vuoden 1984 hittinsä I Want To Live In America.

Hyvin hyvin juustoista kamaa. Alla muutama mielenkiintoinen seikka, joiden vuoksi tämä video kannattaa katsoa tai jättää katsomatta.
- Rummuissa on Billy Cobham, jolla on jalassaan äärimmäisen kireät farkut.
- Bassossa on Borat, koskettimissa ja saksofonissa Chuck Norris. Ei, hetkinen, Kenny Gradney ja Dave Garlandhan ne siinä.
- Videon Chinatown-sivujuoni on huikea. Bobin katseet koriskentällä - love it!
- Kohdassa 2:38 alkava kymmenen sekunnin jakso, missä kuvataan ihmisten jalkoja - love it!
- Lopussa bändi soittaa rantapyyhkeiden päällä selällään. Cobham ilman paitaa. Huikeaa.

Väitättekö ettei tämä jää soimaan päähän?

Luontomusiikkia

2011-11-18T20:57:00.001+02:00

Jeff Weiss kirjoitti L.A. Timesin blogissa että tämän bändin musiikki on sellaista, jota odottaa kuulevansa kun astuu sisään kansallispuistoon. Erittäin hyvä luonnehdinta.

Michiganista lähtöisin oleva, nykyisin Los Angelesista käsin operoiva Lord Huron tekee raikasta ja ilmavaa musiikkia, jossa soivat järvimaisemat, erämaat ja luonnon kauneus. Alla The Stranger bändin viime vuoden lopulla ilmestyneeltä neljän biisin ep:ltä Mighty.

Stetsoni puhaltaa

2011-11-14T16:36:00.001+02:00

Okei, tehdäänpä heti yksi asia selväksi. Tämä seuraava on ehkä tämän vuoden inspiroivinta kamaa. Niin räjäyttävää, että sen kuunteleminen tuntuu välillä vaivalloisen hankalalta. Ei siksi, että se olisi huonoa vaan siksi, että se on niin voimakasta, fyysistä ja läpitunkevaa.

Colin Stetson soittaa bassosaksofonia. Tuo helvetinmoinen instrumentti näyttää toisen maailmansodan aikaiselta ruosteiselta höyryllä toimivalta singolta. Kun katselee Stetsonin puhaltavan ääniään tuohon massiiviseen foniin, ei voi välttyä homman fyysisen aspektin rankkuudelta. Mm. Arcade Firen, Tom Waitsin ja Bon Iverin kanssa kiertänyt Stetson on mestari hallitsemaan circular breathing -tekniikan. Tuo ns. kiertohengitys mahdollistaa loppumattomat äänivallit soittajan puhaltaessa poskistaan ilmaa soittimeen samanaikaisesti kun hengittää nenän kautta sisäänpäin. Harvojen hallitsema tekniikka on äärimmäisen rasittava naamalihaksille ja huulille.

Tämän vuoden alussa Stetson julkaisi toisen soololevynsä New History Warfare Vol. 2: Judges. Hengästyttävä ja voimakas levy, vuoden parhaita. Stetson ei käytä looppeja tai päällekkäisäänityksiä. Vain mies valtavan foninsa kanssa, ympärillään 24 eri paikoissa (mm. bassosaksofonin sisällä ja Stetsonin kurkun päällä) olevaa mikrofonia. Joillain kappaleilla lauluäänenä kuullaan Laurie Andersonia ja My Brightest Diamondin Shara Wordenia.

Alla Stetson ja levyn nimibiisi Judges. Kuusi minuuttia maanista ja tuskaista murinaa, kuin peruskallion vaikerrusta syvältä maan alta.
Ja tässä mestari vielä selittää hieman teknikkaa tuon biisin taustalla.

Yli Atlantin

2011-11-04T11:51:00.003+02:00

Yhdysvaltalainen dobro- ja (resonaattori)kitaramestari Jerry Douglas ja skotlantilainen viulisti Aly Bain ovat yhdessä johtaneet BBC:n Transatlantic Sessions -sarjaa jo useiden vuosien ajan. Sääli ettei tämä kama näy Suomessa, niin huimaa musikkia herrat taustajoukkoineen ja vierailevine tähtineen ovat saaneet aikaan yhdistäessään kelttiläisen ja amerikkalaisen perinnemusiikin parhaat puolet.

Alla otos tämän syksyn (viides kausi) parhaimmistosta. Asiallista meininkiä ovat luomassa Sarah Jarosz, Alison Krauss, Douglas itse sekä kontrabasson mr. Cool, Danny Thompson.

Tässä Joan Osbornen maagista ääntä kolmoskaudelta.

Ja tässä ykköskaudelta, 90-luvun puolestavälistä, John Martyn naulitsee vuoden 1973 klassikkonsa täyden kympin arvoisesti.

Michael Zeppelin

2011-10-20T11:56:00.002+03:00

Kaikki nykyajan beatboxaajat hiljaa. Tässä tulee oppi-isänne ja räjäyttää tajunnan. Me 80-luvulla lapsuutemme viettäneet muistamme Poliisiopiston ja Michael Winslown, Man of 10000 Sound Effects.

Tämä blogi jatkaa Led Zeppelin teemaa ja päästää valloilleen Winslown, joka iskee Whole Lotta Loven sähkökitarasoolot potenssiin kymmenen. Alku ei lupaa mitään, mutta 28 sekunnin kohdalla tulee tunne ETTÄ MITÄ HELVETTIÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU!!!!

Neljällä kapulalla

2011-10-14T11:14:00.001+03:00

Vuonna 1971 Led Zeppelinin legendaarinen rumpali John Bonham oli hyvin hyvin turhautunut. Zeppelinin neljännen albumin levytyssessioissa mies ei saanut erään biisin rytmiä haluamakseen, ja lopulta hermostui niin että alkoi hakkaamaan rumpujaan neljällä kapulalla niin kovaa kuin pystyi. Tuloksena oli täydellinen komppi biisiin nimeltä Four Sticks.

Led Zeppelin ei esittänyt tuota biisiä livenä tiettävästi kuin kerran (Kööpenhaminassa 1971). 1990-luvun alussa Robert Plant ja Jimmy Page kokosivat voimansa jälleen yhteen, julkaisivat loistavan No Quarter –levyn, ja esittivät Fours Sticksin Lähi-Itä- ja afrikkalaisvaikutteista versiota maailmankiertueellaan.

Kiertueella rumpuja soitti, neljällä kapulalla tietenkin, englantilainen Michael Lee. Surullista kyllä, Lee kuoli vain 39-vuotiaana vuonna 2008.

Alla Robert Plantin maailman parasta rock’n’roll-ääntä, Jimmy Pagen huikeaa kitarariffitelyä ja Egyptiläisten lyömäsoittajien rytmiä. Ajassa 1:33 lähtee käyntiin Michael Leen tykitys.

Folkpippuri

2011-10-11T10:40:00.006+03:00

Wales. Tuo maa jonka kuningas on Ryan Giggs ja jonka ulkoministerinä häärää Manic Street Preachers. Mitä muuta me tuosta melko vuoristoisesta Ison-Britannian niemimaasta tiedämme? Mitä meidän tarvitsee tietää?

Ainakin sen, että Walesin pääkaupungista Cardiffista tulee Zervas & Pepper niminen duo, joka luo kauniita harmonioita 70-luvun Kalifornian hengessä. Tähän bändiin minut tutustutti eilisillan syksyn pimeyden keskellä Yle X:n Toni Laaksonen, joka on ottanut viikon tehosoittoon yhtyeen Cigar Store Indian -biisin. Folk-klassikko? Kyllä.

Zervas & Pepper- Cigar Store Indian

Ps. Tämä oli tämän blogin kahdessadas teksti. En olisi aloittaessa uskonut, että intoa riittää näin pitkään. Annetaan mennä edelleen, kun siltä tuntuu. Maailmassa on vielä paljon musiikkia, josta kertoa.

Kirjaimellisesti, Lana Del Ray

2011-10-05T12:40:00.001+03:00

Lana Del Ray siellä, Lana Del Ray täällä ja tuolla. Luin mimmistä ensimmäisen kerran n. kuukausi sitten slowshow-blogista ja eilen aamulla jopa työkaverini alkoi hehkuttamaan Video Games –biisiä. Koska työkaverini musiikkimaku on älykkäämpi ja kokemusrikkaampi kuin monen muun, asia oli otettava todesta ja aloitettava tutkimusmatka tämän Brooklyniläismimmin musiikin ytimeen, sen sieluun.

Ja sielun tapainenhan sieltä löytyi. Taidokkaasti toteutettua, kohtalokasta, utuisen hunnun peittämää Hollywood Sadcorea. Kyllä, niin ne sitä kuvailevat.

Mutta mutta. Juuri kun aloin päästä tunnelmaan, tuli tsunamiaallon kokoinen isku vasten kasvoja. Sen aiheutti Hipster Runoff –sivusto, ja sen jälkeen suhteeni Lana Del Rayhin ei ole ollut entisellään.

Hipster Runoff esitteli minulle ns. ”literal music video” –version tuosta Video Games –biisistä. Videossa Del Ray on laitettu laulamaan kirjaimellisesti siitä, mitä tuossa vintagerohinalla päällystetyssä videossa tapahtuu. Tulos on tappavan hauska ja samalla täysi napakymppi upottaen kaikki lupaavat, kauniit ja seksikkäästi huokailevat naispuoliset indietulokkaat syvälle musiikkibisneksen ympärillä pyörivän hypesirkuksen karuselliin.

Tämä literal video aiheutti itselleni sellaisen tuskan, että en tiedä miten tästä tokenen. Sehän ei kyllä kiinnosta ketään, vaan se miten Lana Del Ray tästä toipuu? Onko hän kenenkään mielestä enää kiinnostava? Voiko tuolla ulkonäöllä laulaa tämän jälkeen enää mitään oikeasti tärkeää? Kuten Hipster Runoffin sivulla joku kommentoi ”just want those lips around my cock”. Siinäkö kaikki mitä Lana Del Ray jätti jälkeensä tällä kaikella? Tyhjyyttä, kolkkoa tyhjyyttä ja lukuisia eteerisiä katseita pää taaksepäin painettuna.

Tanssimaan. Everybody.

2011-09-29T13:37:00.001+03:00

Mene pois paha syksy! Ja meneehän se kun tätä kuuntelee.Unohtakaa ne Thin Lizzyn ja Toploaderin versiot, King Harvestin originaali on tässä tapauksessa se paras ja ainoa oikea. Cowbells, more cowbells!

Tämä antaa kyllä hyvän vastuksen. Viulua, banjoa ja haitaria. Ja sitten hemmetin paljon soittamisen riemua.

Yön valot

2011-09-27T10:31:00.001+03:00

Tässä jotain, mitä ette ole vielä missään kuulleet. Minnepolisista tuleva kolmikko Night Moves yhdistää soulin, glamrockin ja lievät elektrovaikutteet syvään americanaan. Tästä parhaimpana tuloksena on bändin tämän vuoden Colored Emotions levyn sinkku Headlights. Todella hieno melodia. Huuliharppu soi Neil Youngin hengessä. Muuten mieleen tulee esim. Portugal The Man ja jopa David Bowie. Tykkään, kovasti.

Headlights by Night Moves

Feist tulee

2011-09-16T10:50:00.001+03:00

Enää vähän yli kaksi viikkoa ja sitten se tulee. Leslie Feistin neljäs studioalbumi ilmestyy 4. lokakuuta. Edellinen, vuonna 2007 ilmestynyt The Reminder on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Yritin etsiä netistä liveversiota Feistin uuden levyn ensimmäisestä singlestä How Come You Never Go There, mutta koska yhtään kelvollista esitystä ei vielä löytynyt, eksyin seuraaville sivupoluille. Mutta ei näissä mitään vikaa ole, päinvastoin. Usein parhaimmat asiat koetaan siellä reitin ulkopuolella.

Ensin tämä jumalaisella äänellä operoiva neito ilmestyy lavalle Kings Of Conveniencen konsertissa. Tietäähän sen mitä siitä syntyy. Taikuutta.

Sitten Feist lavalla laulaja-pianisti-tuottaja-mc Jason "Gonzales" Charles Beckin kanssa. Mukana myös Jamie Lidell ja Mocky. Tuloksena varsin groovaava rytmisoppa.

Silkkii

2011-08-30T08:36:00.002+03:00

Aloe Blacc ja kymmenen minuuttia akustista soulia maailman huipulta. Dollarinpyynti toimii vahvasti näinkin. Tämä mies osaa laulaa.

Mies, pyörä ja laulu

2011-08-25T13:47:00.004+03:00

Skotlantilainen street trial -pyöräilijä Danny MacAskill tarjoaa videoillaan loistavan pakotien arjesta. Tämän miehen temput ovat huikeita. MacAskillin viimeisin video vie meidän hylättylle tehdaslaueelle ja junavarikolle. Taustalla soi brittiläisen laulaja-lauluntekijä Ben Howardin tänä vuonna ilmestyneen debyyttilevyn hitti The Wolves. Kuuluu Klik!, kun video ja musiikki sulautuvat yhteen. Majesteetillista kamaa.

Syksyn piristys

2011-08-24T10:26:00.002+03:00

Seitsemän vuoden tauko rikkoontuu lokakuussa, kun tämän planeetan todellinen hallitsija Tom Waits julkaisee uuden levynsä Bad As Me. Tämä menee takuuvarmasti ostoslistan kärkeen ohi maidon, kananmunien ja ruisleivän. Alla esimakua.

Äänen käyttöä

2011-08-18T16:21:00.003+03:00

En oikein löydä sanoja, koska tämä mies sanoi ne kaikki. Al Jarreau, the original scatman, näyttää kaiken maailman mikkihiirille mallia. Huikeutta.

Huumeet. Hallelujah.

2011-08-12T09:17:00.001+03:00

Kymmenen vuotta sitten Nick Cave julkaisi albumin No More Shall We Part. Se on mielestäni tuon australialaisen taikurin yksi suurimmista tuotoksista.

Tuon levyn kolmas biisi Hallelujah on yksi parhaista tarinoista, mitä musiikin avulla on koskaan kerrottu. Juuri ennen tätä levyä Cave oli jättänyt taakseen vakavat alkoholi- ja huumeongelmat. Hallelujahin sanoituksen voi helposti kuvitella pohjautuvan noihin kokemuksiin. Laulun kertoja haluaa jättää turvallisen mukavuusalueensa (kotinsa?) taakseen ja paeta kohti jotain inspiroivaa (huumeet?). Laulun loppurivit ovat mahtavat:

The tears are welling in my eyes again
Hallelujah
I need twenty big buckets to catch them in
Hallelujah
And twenty pretty girls to carry them down
Hallelujah
And twenty deep holes to bury them in

Nuo rivit tämä amatööripsykologi tulkitsee siten, että kertoja ei kuitenkaan vakuuttunut saamistaan huumeista, vaan hautasi ne symbolisesti maan sisään ja jatkoi elämääsä puhtain eväin.

Kaikki päätelmäni voivat olla täysin vääriä.

Mutta se on edelleen totta, että tuo laulu on mahtava. Tarina, hidas tempo, Warren Ellisin viulu. Kaikki osuu kohdalleen.

1983

2011-08-09T10:33:00.001+03:00

Vuonna 1983 Björn Borg lopetti tenniksen, Sally Ridesta tuli ensimmäinen amerikkalainen nainen avaruudessa ja Red Hot Chili Peppers julkaisi ensimmäisen albuminsa.

Vuonna 1983 Jenni Vartiainen ja Amy Winehouse syntyivät, Muddy Waters puolestaan kuoli.

Vuonna 1983 olin 6-vuotias, pelasin jalkapalloa ja vakoilin isää ja äitiä päivät pitkät enkä tiennyt kahden mestarin olemassaolosta yhtään mitään. Tuona kyseisenä vuonna bluesin peruskivi Albert King ja uusi mestari Stevie Ray Vaughan vetivät yhteisen tv-konsertin Ontariossa, Kanadassa. Jälki oli komeaa. Alla rullataan Blind Lemon Jeffersonin bluesin tahtiin.

Basistien kokous

2011-08-05T09:19:00.001+03:00

Hiljaiselo on ohi. Ehkä tämä taas tästä.

Seuraavasta videovinkistä kiitokset Sasulle. The Irrationals on vaikeasti lokeroitava yhtye. Soittaako ne balkanilaista rockia, mustalaishiphoppia, kriminaalifunkkia vai mitä hittoa? Meininki on tärkein ja näillä jampoilla se on tiukka. Alla juuri ilmestynyt Pablo Filmsin tekemä uusi video, jolla esiintyy 32 Suomen eturivin basistia. Hienoa huomata, että mukana on myös miss Basso, Aija "Honey B" Puurtinen. Videon kuvauksissa oli ilmeisen kova meininki, sillä PMMP:n basistilta murtui nilkka.

Ja tässä The Irrationals huiken coverin kimpussa. Prodigy taipuu ja taittuu kunnon bilehileeksi.

Harmaaparrat

2011-06-22T09:18:00.002+03:00

Blues voi olla monelle kolmen tahdin vanhojen partojen jumputusta. Tässä todistusaineistoa että näin ei ole. 70-v Seasick Steve, 65-v John Paul Jones ja iältään jotain 30 ja 300 vuoden väliltä oleva rumpali Dan Magnusson paahtavat menemään Jools Hollandin showssa.

Aivan tautista rullausta. You Can't Teach An Old Dog New Tricks. Ja miksi olisi tarvettakaan.

Magnusson on ehkäpä meikäläisen suosikkirumpali tällä hetkellä. Täysin maanista kannujen hakkausta. Mies vetää vaistolla.

Näiden tahtiin, hyvää juhannusta!

Alla tehotuotannon

2011-06-17T08:59:00.000+03:00

Kesä ja kiireet. Muka-kiireet. Ei vaan ihan oikeat rakennuskiireet. Tämä blogi saattaa olla aika hiljaa seuraavat pari kuukautta. Mutta sitä ennen voisi rypistää pari oleellista asiaa.

Aloitetaan vaikka Jessica Ellen Cornishilla. Tämä 23-v sydänvaivoista kärsivä brittinainen tottelee paremmin nimeä Jessie J, ja omaa äänen, joka on ylisanojen toisella puolen. Samaa koulua Jessien kanssa käynyt toinen superlaulaja Adele on kuvaillut kilpasiskonsa ääntä hyvin osuvasti: "I think her voice is illegal. The thing she can do with her voice are criminal." Eipä tuota paremmin voisi todeta.

Ihmetyttää vaan, että miksi Jessie J:n alkuvuonna ilmestynyt debyyttilevy Who You Are on tuotettu niin ylipilalle. Aito musiikki on kuorrutettu jumiin kaiken jytkeen ja tehopumppauksen alle. Sanonpahan vaan, että tuo levy on ihan paska.

Mutta mutta, sitten kun mimmi vetää livenä akustisesti, niin silloin hiljenee kaikki. Ihan tajutonta voimaa ja kontrollia äänessä. Jokaisen tavun huimaa hallintaa. Näin se olisi pitänyt tehdä levylläkin.

Sänkymeinikiä

2011-05-30T15:21:00.004+03:00

Sitä tässä olen vaan miettinyt, että miltä 40-vuotiaan Samuli Putron tuntuu laulaa tätä laulua eturivin 16-vuotiaille tytöille? Tuleeko koskaan tunnetta, että mitä hittoa nyt tapahtuu?

Eipä siinä, biisihän on Putron uran parhaita. Itsestäänselvät riimit (torkkujaan/orkkujaan) osuvat maaliin kalashnikovin voimalla. Tarkkanäköistä havainnointia, mutta mitä muutakaan voi tämän maan eräältä johtavalta sanoittajalta odottaa.

Tässä vielä mies ja kitara. Toimii.

70 kynttilää

2011-05-25T12:00:00.001+03:00

Yksi suurista, Minnesotan Duluthin ja Hibbingin juutalaisyhteisön sankari, Robert Allen Zimmerman täytti eilen 70 vuotta. Pienet Nuotit onnittelee.

70 vuotta, 54 virallista albumia. Lukuisia merkittäviä biisejä ja iskeviä sanoituksia. Alla pari suosikkiani uudemmasta tuotannosta. Ensin herra Dylan itse, sitten Mark Laneganin tyylipuhdas versio Oh Mercy -levyn klassikosta.

Aivomato

2011-05-17T15:14:00.002+03:00

Joskus tietty biisi jää pyörimään aivoihin sisäinen repeat-nappula teipattuna pohjaan. Välttämättä biisin hyvyydellä ei ole kyseiseen toimintaan mitään vaikutusta. Toki myönnän, ettei yhtään Lady Gagan tai Justin Timberlaken esitystä ole päässyt aivojani pilaamaan. Jonkinlainen sisäinen sensuuri siis toimii.

Viimeiset kaksi päivää on tauottomassa toistossa ollut Haloo Helsingin! Maailman toisella puolen. Autolla ajaessa ihan sama mikä kanava päällä, tämä soi aina. Tänään aamulla Radio Helsinki, iltapäivällä YleX. Eikä siinä mitään, biisi on oikeasti hieno. Pienten lasten isänä melkein silmäkulmat kostuu sanoja kuunnellessa, kun miettii että mihin ne omat jälkeläiset joskus kotipesästä lentävät. Tippa tuli linssin myös NRJ:n juontajalla.

Vahvat tunnetilat ovat hyvän musiikin merkki. Hyvä Haloo Helsinki!

Soulvirtaus

2011-05-12T10:33:00.000+03:00

Savuisan jazzahtavaa lentoa yläpilvissä Van Morrisonin Moondancen hengessä. Mieleen tulevat myös Al Green ja Richie Havens. 70-luku on tullut takaisin ja sen on tuonut tänne 23-vuotias Lontoolainen Michael Kiwanuka. Kiitokset Juhanille esittelystä.

Tämän kaverin soul virtaa tyylikkään vaivattomasti.

Soulpaahto

2011-05-11T08:10:00.001+03:00

Tämä on tiukkaa kamaa. 63-vuotias Brooklynin kasvatti Charles Bradley omaa äänen, jolla voisi murtaa jäätiköt. Lapsuus kadulla, vuosikymmenet kokkina, vailla todellista mahdollisuutta suuren intohimon, musiikin, toteuttamiseen. Siinä Bradleyn tarina lyhyesti. Eletty elämä kuuluu lauluissa. Daptone records julkaisi tänä vuonna tämän suuren soul-laulajan debyyttialbumin No Time For Dreaming. Suurta tunnetta 60-luvun tyyliin. Real deal, kuten valtameren toisella puolella sanotaan.

Tässä paahtoa Menahan Street Bandin kera. Keikkapaikkana fillarikauppa. Thomas Brennick on hieno kitaristi. Mr. Bradleyn tanssiliikkeet ovat lumoavia.

Pääsiäisjeesus

2011-04-23T21:45:00.003+03:00

Martti Servo totesi aikoinaan jotenkin niin, että "uskonasiat ne ovat pään asioita, ja pääasiat taas, ne kuuluvat kypärän alle". Olen samaa mieltä, vaikken tuota Martti-sedän lausetta täysmääräisesti ymmärräkään. En usko korkeampaan voimaan, ellei sellaisena sitten pidetä vaimon sanaa, Bruce Springsteenin tai Neil Youngin laulujen lyriikoita tai esimieheltä sähköpostitse tullutta tylyä työtehtävää.

Vaikkei tässä siis jessen perässä juostakaan, niin seuraava tuon partasuun nimeä totteleva Amos Leen laulu on ollut kovassa pyörityksessä. Vahva on tulkinta, gospelvirret on opeteltu hyvin. Amos on matkalla syvissä vesissä, opetuslapset seuratkoon.

Ukulelet Sibeliustalossa

2011-04-15T09:42:00.003+03:00

Maanantaina tuli tsekattua Britannian kansallisaarteen The Ukulele Orchestra of Great Britainin nykykunto Lahden Sibeliustalossa. Ja kunnossahan nuo olivat. Illan aikana kuultiin monipuolinen kattaus tutuista hiteistä. Hester Goodmanin naispuolisille ukulelensoittajille omistama Teenage Dirtbag oli hieno. Vielä hienompi oli Will Grove-Whiten autenttisella bluesörinällä tulkitsema Robert Johnsonin klassikko They are Red Hot (Hot Tamales). Illan päättänyt Finlandia kuunneltiin lähes hartaassa tunnelmassa.

Harmi ettei keikalla kuultu tätä Isaac Hayesin klassikkoa, joka Ukulele-orkesterin mielestä on oikeasti vanha englantilainen folk-klassikko. Can you dig it!

TTMOE

2011-04-09T22:31:00.002+03:00

Kristian Matsson eli The Tallest Man On Earth on yksi viime vuosien ehdottomia suosikkiartistejani. Armottoman rehellistä musiikkia. Esiintymisessä harvinaista haurautta ja läsnäoloa. Tähän blogiin on muutaman vuoden aikana kertynyt lähes 180 kirjoitusta, mutta yksikään niistä ei ole käsitellyt tätä Ruotsin ylpeyttä. Häpeällistä.

Muutama päivä sitten The Tallest Man On Earth esiintyi Jools Hollandin showssa. Lähetyksen ulkopuolella mies esitti Love Is All -kappaleen sähkökitaralla säestäen. Tuo kappale on yksi suosikeistani. Jo avausrivi on loistelias: "Well I walk upon the river like it's easier than land".

Antaa palaa. Koville tekijöille riittää pelkkä ääni ja kitara.

Paha Caleb

2011-04-07T10:24:00.001+03:00

Maailma on täynnä murhaballadeja. Nick Caven oiva Murder Ballads –levy sisältää monta tämän genren top-listojen kärkeen yltävää esitystä. The Curse of Millhavenin maaninen paahde on yksi omista suosikeistani. Cocaine Blues itse päägangsteri Johnny Cashin esittämänä kuuluu listalle myös. Samoin Neil Youngin Down By The River. Kaikista näistä klassikoista voisi kirjoittaa oman tarinansa, mutta silti valitsen kohteeksi poikkeuksellisesti naisen tekemän murhaballadin.

Gillian Welch ei ole koskaan ollut suosikkejani. Liian country. Liian laimea. Mutta (ainakin) yksi timantti naisen tuotannosta löytyy. Vuoden 1998 levyn Hell Among the Yearlings avausbiisi Caleb Meyer on murhaballadien aatelistoa. Kertomus viskiä juovasta hyypiöstä nimeltä Caleb Meyer, joka aikoo raiskata Nellie Canen. Nellie päättää toisin ja iskee kätensä ulottuville osuneen pullonkaulan Calebin päähän. Rajua. Laulu kuulostaa 100 vuotta sitten tehdyltä, mutta on Welchin ja hänen aisaparinsa David Rawlingsin yhteistyön tulos. Rawlings on yksi tämän planeetan parhaimmista plektralla pikkaajista. Alla oleva Caleb Mayerin liveversio on hyvä esimerkki tästä. Vuoden 1935 Epiphone soi miehen käsissä taidolla ja vimmalla.

Maailman paras lastenlaulu

2011-04-01T14:08:00.002+03:00

Viikonloppua kohden mennään nyt lastenlaulun avulla. Ja siinä genressä ei kukaan ylitä Stepaa. Omille lapsille tätä en tosin ole kehdannut soittaa, voisi tulla liian kiperiä kysymyksiä joihin isi ei osaisi järkevästi vastata. Kuten miksi Mika-hirveltä ammuttiin pää irti? Miksi simpanssi lensi suusta? Mitä tarkoittaa butt naked? Miksi Jonna-kilpikonna piti potkaista takaisin jokeen? Miten hai voi polttaa tupakkaa? Mikä on kondomi? Selitä nämä asiat nyt 5- ja 2-vuotiaille silleen ymmärrettävästi ettei jää traumoja.

Annetaan Stepan rallattaa, mutta suljetaan lasten korvat vielä muutamaksi vuodeksi.

Akustinen massatuho

2011-03-31T15:35:00.000+03:00

Faihtless, brittiläinen elektronisen musiikin yksi suurista, on ilmoittanut lopettavansa toimintansa tämän vuoden kiertueen jälkeen. 15 vuotta ja 6 albumia riittää. Yhtyeen keulahahmo Maxi Jazz on ilmeisesti vihdoin 53-vuotiaana tajunnut sen, että tuon ikäisen miehen pitää keskittyä ennemmin kalastukseen ja puutöihin kuin klubeilla riekkumiseen.

En ole ikinä ollut yhtyeen fani, en omista yhtään levyä enkä voi väittää tietäväni juuri mitään bändin tuotannosta. Yksi pakkomielle kuitenkin on. Ja se on Mass Destruction. Tuo Faithlessin neljänneltä levyltä No Roots löytyvä biisi on todellinen helmi. Harvoin ovat sanat ja biitti kolahtaneet yhteen näin täydellisesti. Erityisesti olen ihastunut laulun akustiseen versioon, jonka löysin jostain viitisen vuotta sitten. Siitä lähtien olen aika ajoin metsästänyt videota tuosta versiosta. Ja löytyihän se vihdoin muutaman vuoden jälkeen.

Herkkua ja karkkia

2011-03-25T12:07:00.001+02:00

Edelliseen kirjoitukseen viitaten, täältä pesee. Mikä oiva onnitelupuhe, hyvin hyvin Waitsmainen.

You know the story, here it comes again.

Kaksi legendaa

2011-03-17T12:14:00.003+02:00

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat nuottia.

Rock N Roll Hall of Fame on hitusen parempi paikka, sillä Tom Waits valittiin vihdoin sinne tämän viikon maanantaina. Samaan aikaan kunniakutsun saivat mm. Alice Cooper ja Dr. John. Tuon seremonian tärkein anti tulee kuitenkin tässä: Waits esitti tilaisuudessa neljä biisiä, Make It Rain, Rain Dogs, House Where Nobody Lives sekä Get Behind The Mule. Taustabändi oli täyttä timanttia. Marc Ribot ja David Hidalgo kitaroissa, Larry Taylor bassossa ja Casey Waits rummuissa. Viimeisessä biisissä mukaan menoon hyppäsi myös Neil Young. Vaikken ole esitystä vielä nähnytkään, niin kaksi henkilökohtaista suosikkia lavalla samaan aikaan aiheuttaa lievästi sanottuna vaarallisia rytmihäiriöitä.

Fuse TV esittää keikan ensi sunnuntaina, joten sen jälkeen voi tuota hekumaa metsästää YouTubesta tai muista videopalveluista.

Sweeeeeeet soul!

2011-03-07T14:23:00.004+02:00

Tätä on tullut viime aikoina kuunnneltua (ja katseltua) paljon. Parikymppiseltä college-opiskelijalta näyttävä lähes 45-v Raphael Saadiq ei ole koskaan kuulunut allekirjoittaneen kovimpiin suosikkeihin. Tästä laulaja-lauluntekijä-tuottajasta on jäänyt ehkä liian sliipattu ja muovinen kuva.

Sitten äkkäsin miehen käyneen vuonna 2009 jenkkiläisellä loistavalla NPR-radioasemalla esittämässä akustiset versiot kolmestä biisistään, Love That Girl, 100 Yard Dash ja Sure Hope You Mean. Apunaan loistelias kitaristi Robert "Funksta" Bacon kaksikko paiskoo esiin huimaa groovea. Tästä on muovisuus kaukana. Tyylipuhdas näyte siitä, kuinka tiukka soul syntyy pelkästään kahdella kitaralla ja huimalla lauluäänellä. Saadiqin kitaransoitosta on hauska bongata miehen basistitaustasta ammentavia lickejä. Ja Rob Bacon on hirviö aurinkolaseissa.

Laiskalla kompilla

2011-02-28T13:57:00.002+02:00

Georgian country/southern rock -suuruus Drive-By Truckers julkaisi 11 levynsä helmikuun alussa. Go-Go Boots nimeä totteleva julkaisu koostuu materiaalista, joka on peräisin samoista sessioista mistä viimevuotinen The Big To-Do levy kaavittiin kasaan. To-Do oli kallellaan rockiin, mutta nyt bootsien kärjet osoittavat vahvasti countryyn ja murhaballadeihin.

Levyn nimibiisi on laiskan kompin tyylikästä kuviokelluntaa. Ajoittain tulee tunne, että biisi katkeaa naksahtaen keskeltä halki. Rumpali on soittanut samaa komppia seitsemän päivää putkeen ja nyt voimat loppuvat. Maaliin kuitenkin suoriudutaan, viimeisillä voimilla. Hienoa maalailua. Alla akustinen versio. Sähköinen on kuitenkin parempi.

MP3:: Drive-By Truckers - Go-Go Boots (link: Aquarium Drunkard)

Jyrää se mimmi!

2011-02-22T12:31:00.002+02:00

Cheryl Cole on kuulemma joku brittiläinen laulaja, tanssi, malli ja ammattijulkkis. Mimmin musa uppoaa tämän blogin tutkan ulkopuolelle kovalla vauhdilla, niin hirveää teknohumppaa on ainakin tämä Promise This -hirvitys viime vuodelta. Siinä on kolme ja puoli minuuttia liikaa saastetta tähän maailmaan.

Mutta mutta. Asiat eivät aina ole niin yksinkertaisia.

Kun meillä on katsokaas tämä Adele. Cheryl on kotoisin Newcastlesta, Adele Tottenhamista. Adele on viitisen vuotta nuorempi kuin Cheryl. Tärkein ero on kuitenkin siinä, että Adelella on lahjoja, Cheryl-paralla ei. Itse asiassa Adelen lahjat ja voimat ovat niin suuret, että jopa tuosta Promise This -hirviöstä kuoriutuu oikealla otteella aivan loistava biisi. Hillitöntä äänenkäyttöä alusta loppuun.

Että sori vaan Cheryl, mene maan alle.

Musta blues

2011-02-21T13:50:00.002+02:00

Täällä on kirjoitettu jo kaikki oleellinen. Ei voi olla mitään lisättävää. En ole nähnyt vielä Mirel Wagneria keikalla, mutta tuo vaje täytyy paikata. Tämä nainen vetää omaa bluesiaan täysin omalla otteella. Raakaa ja terävää, mustan maailman mustia tunteita. Pidä tyttö pääsi, tämä kama kolahtaa kyllä moneen.

Levy ilmestyy kahden päivän kuluttua. Se saattaa olla suomalaisen musiikin merkittävin päivämäärä tänä vuonna.

Jerusalemiin

2011-02-16T08:34:00.001+02:00

Hieman yli kuusi vuotta sitten jenkkiläinen Matthew Paul Miller räjäytti pienen potin iskemällä genrerajojen sille puolen, minne kukaan ei ollut vielä uskaltautunut mennä. Matisyahu-nimellä operoiva Miller julkaisi silloin debyyttilevynsä Shake Off the Dust... Arise, joka onnistuneesti vangitsi tuon hasidijuutalaisen reggae-räppärin sanomaa. Hittibiisi King Without a Crown kolahti meikäläisellekin silloin kovaa.

Parin studioalbumin ja livelevyn jälkeen Matisyahu iski tämän kuun alussa julkaisemalla Live at Stubb's, Vol. 2 -livelevyn. Mitään ihmeellisen uuttahan tuo ei tarjoa. Mukana on vanhoja biisejä, mutta tälläiselle semifanille kattaus on varsin maittava. Alla tyylinäytettä Jerusalemin muodossa. Biisi ei ole mukana itse livelevyllä, vaan ilmeisesti ainoastaan deluxe-paketin sisältämällä dvd:llä.

Brasilialainen pulssi

2011-02-09T10:13:00.000+02:00

Yksi maailmanmusiikin hienoimpia alalajeja on ns. brasilialainen pulssi. Se tarkoittaa sambaan ja bossa novaan pohjautuvaa syvää groovea, joka imee mukaansa, saa pään heilumaan ja jalan iskemään tahtia. Itse innostuin tuosta pulssista Bebel Gilberton vuoden 2000 levyn Tanto Tempo ansiosta. Levy on edelleen kovassa kuuntelussa, loistavaa kamaa.

Uuden aallon brasilialaista pulssia puhtaimmillaan edustaa myös toinen lahjakas naisartisti. Luisa Maita on säveltäjä-muusikkoisän ja tuottajaäidin tytär, geenit täynnä nuotteja ja rytmiä. Viime vuonna ilmestynyt debyyttilevy Lero-Lero on modernin brasilialaisen hengen taidonnäyte. Maita lentelee nuoteista ja sanoista toiseen ihailtavan kevyesti.

Onni on hyvä coveri

2011-02-07T13:46:00.003+02:00

Kiirettä töissä, kiirettä kotona, kiirettä vapaa-ajalla. Aivot eivät ole virittäytyneet blogitaajuudelle. Asiaa ei ainakaan auta se, että uuden musiikin rintamalla ei ole tapahtunut mitään kiinnostavaa. Joku kehuttu Anna Calvikin on ihan täyttä tuubaa. Ei jaksa innostaa ei. Niinpä linkitetään tämä täydellisesti onnistunut cover Coldplayn hitistä. Pari vuotta vanha, mutta edelleen kelpo kamaa.

Unohtakaa Thaimaa, ottakaa haltuun Belfast

2011-01-31T15:19:00.001+02:00

Pahoittelut pienestä tauosta. Tuli haettua hieman happea Thaimaan auringon alta. Kyseisen maan musiikki ei tähän blogiin päädy, vaikka pidänkin itseäni normaalia avarakatseisempana musiikkidiggarina. Jossain kulkee raja jota yksinkertaisesti ei voi ylittää.

Reissussa tuli luettua Robert McLiam Wilsonin mainio kirja Eureka Street, Belfast. Luin tuon joskus kymmenisen vuotta sitten ensimmäisen kerran ja kyllähän se toimi näin uusintanakin. Kirja on rakkauskertomus kotikaupungista, sen asukkaista, heidän haaveistaan ja unelmistaan. Kirjan luettuani on päässä soinut Belfastin suuren miehen, Van Morrisonin musiikki. Varsinkin tämä sekalaisten mielikuvien täyttämä Cleaning Windows.

Robert Mugaben varjosta

2011-01-04T12:19:00.003+02:00

Aloitetaan uusi vuosi tämän blogin (ei-niin)salaisella perversiolla, joka ei suinkaan ole suklaa vaan Afrikka. Vimmani tuon maanosan musiikkiin yltyy ajoittain lähes epänormaalille tasolle. Yleensä liikutaan Ghana-Mali -akselilla, mutta nyt sukelletaan alueelle minne en ole aiemmin uskaltanut yrittää. Matkakohteena on maa, jossa peloton tyrannihallitsija Robert Mugabe on saanut aikaan monia merkittäviä uudistuksia. Hänen toimiensa ansiosta maan asukkaiden odotettavissa oleva elinikä on romahtunut noin 60 vuodesta 37 vuoteen. Mugabe suurella tarmollaan ryösti valkoisen vähemmistön maatilat mustien lähipiiriläistensä (jotka eivät tiedä mitään maanviljelystä) haltuun. Näin saatiin tehokkaasti aikaan mittava elintarvikepula. Vaalivilppien tekijänä Mugabe on jo kokenut kettu. Vallasta häntä ei saa millään.

Kyseinen maa on tietenkin Zimbabwe ja tunnustan, etten tiennyt yhtään zimbabwelaista muusikkoa. Sitten törmäsin alla olevaan videoon. Siinä tuon sorretun maan artistit Jusa Demtor, Kazz ja Cynthia Mare esittävät -yllätys, yllätys- Bob Marleyn Zimbabwen. Kuulostaa täydelliseltä aloitukselta Pienten Nuottien vuodelle 2011. Maailmantuskaa ei ole koskaan liikaa.

Vuoden parhaat palat

2010-12-29T07:50:00.005+02:00

Vuosi musiikkia takana. Osa uutta, osa vanhaa. Osa hyvää, suurin osa ihan kuraa. Vuoden parhaat –listani keskittyy jälleen yksittäisiin kappaleisiin, kokonaiset albumit sivutaan lopussa.

Kolmen kärki on selvä, mutta esitellään ensin 12 kovaa haastajaa. Ne ovat sekalaisessa järjestyksessä, koska valinnat ovat vaikeita ja mies ei osaa päättää.

Näistä biiseistä muistetaan vuosi 2010.

Raappana & Stepa – Aikasin heräämistä (YouTube)
Tähän olisi voinut valita Lahden reggaemaestron Maapallo-levyltä lähes minkä tahansa biisin. Valinta osui tähän, joka ensimmäisenä jäi soimaan päähän.

J.Karjalainen & Polkabilly Rebels – New Orleansin tappelu (YouTube)
Meininki ja poljento, poljento ja meininki. Kolahti varsinkin keikalla ukkosen lailla.

Paleface – Saapuu elokuun yö (YouTube)
Vanha vihainen parta teki huikean räplevyn joka ei ole räppiä. Tämä on kaiken kokoava biisi. Paahto on kovaa ja loppufiilistely leijailee omissa korkeuksissaan.

Janelle Monáe – Tightrope (YouTube)
Showmeiningin nykyinen kuningatar. Tyyli ja energia huipussasan. Tuo linkittämäni Lettermanin showssa vedetty versio on yksi parhaimmista live-esityksistä ikinä.

John Legend & The Roots - Hard Times (YouTube)
Todellista yhteistyön voimaa. The Rootsin kohdalla ei tosin mikään voi mennä vikaan.

Solex, Jon Spencer & Cristina Martinez - Galaxy Man (YouTube)
Elektronista rockpunkkia huumehouruisten astronauttien kokoontumisajoista? Juuri tarpeeksi sekavaa ollakseen loogista.

Aloe Blacc – I Need a Dollar (YouTube)
Vuoden parasta soulia. Blacc piiskaa menemään 70-luvun hengessä.

Roky Erickson & Okkervil River - Goodbye Sweet Dreams (YouTube)
Omista maailmoistaan tälle planeetalle laskeutuneen Ericksonin väkevä paluu. Biisi, jonka intensiteetin voi haistaa.

Jakob Dylan - Everybody's Hurting (YouTube)
Americana-genren valioyksilö, Neko Case ja Kelly Hogan hienoissa taustavokaaleissa. Pienillä liikkeillä kohti hienoa tunnelmaa.

The Gaslight Anthem - The Queen of Lower Chelsea (YouTube)
Elämä on kovaa ja tässä sumussa täytyy meidän kaikkien vaan puskea eteenpäin. Gaslight Anthem kuvaa tämän kaiken karhean rehellisesti.

James Vincent MacMorrow - This Old Dark Machine (YouTube)
Irlannin Bon Iver. Huumaavia ja hurmaavia harmonioita.

Richy Pitch & Yasmeen - Dey Suffer (YouTube)
Ghana on loputon kultakaivos. Senhän nyt tietää Richy Pitchkin. Tämä biisi palaa alusta loppuun vahvalla liekillä.

Seu Jorge & Almaz – Cirandar (YouTube)
Rullaa, rullaa, rullaa, rullaa ja vieläkin rullaa. Päännyökyttelymusiikin eliittikamaa.

TOP 3:

3. Ebo Taylor – Mizin
Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeellistä, että yli 70-vuotias Ghanalainen afrobeatvaari julkaisee yhden vuoden parhaimmista biiseistä. Onko teistä? Tarttukaa grooveen.

2. Eli ”Paperboy” Reed – Come and Get It
Tämä herra on aina tosissaan musiikkinsa kanssa. Yritä olla tanssimatta. Reedin voima on julmaa.

Ja se ykkönen. Yllättäjä Durhamista, Pohjois-Carolinasta.

1. Carolina Chocolate Drops - Hit 'Em Up Style
Kolmen hengen moderni string band, joka ymmärtää tradition ja ennustaa tulevan. Huikea esitys alun perin Blu Cantrellin täysin turhasta renkutuksesta.

VUODEN LEVY:
Raappana – Maapallo
Ilman kotikaupunkilisää. Ilman Suomi-korttia. Ehdoton ykkkönen. Olen soittanut tätä kotona niin paljon, että lapsenikin ovat nyt hienosti aivopestyjä reggaen ilosanomalle. Lisäpisteet Raappanalle syvistä lyriikoista. Niisä ei pyöritellä turhanpäiväisyyksiä vaan isketään ytimeen ytimekkäästi.

Kotimaiset haastajat:
Paleface - Helsinki – Shangri-La
J. Karjalainen - Polkabilly Rebels – amerikansuomalaisia lauluja

Kiitos lukijoille! Homma jatkuu.

Rosoista joulua!

2010-12-23T07:51:00.001+02:00

Nyt ei tule mitään shhshh-hyssyttelyä tai punahattuisia pirullisen hiljaa hiipiviä tonttukääpiöitä. Nyt tulee yksi ja ainoa Bob Log III! Joulukuun alussa tämä Arizonan avaruuskanuuna oli keikalla Tampereella. Ja meno oli tämmöistä. Jenni ja Mira saavat tuntea Bob-sedän polvien töminän. I Want Your Shit On My Leg!

Näin Bob wikipedian mukaan kuvailee repertuaariaan: "Lemme introduce the band to ya. On cymbals, left foot. Over here on the bass drum we got right foot. Shut up! This is my left hand that does all the slide work, right hand does the pickin'. My mouth hole does most of the talkin'. And you're looking at my finger. My finger is an asshole."

Eli hyvää joulua Pienten Nuottien puolesta!

Mahtavuutta Ghanasta

2010-12-21T12:00:00.007+02:00

Brittiläinen hiphop-dj/tuottaja Richy Pitch muutti naisen perässä Afrikkaan Ghanaan kolmisen vuotta sitten. Paikallisten muusikoiden kanssa tehty Ye Fre Mi Richy Pitch -levy ilmestyi tänä vuonna ja on muuten kovaa kamaa. Varsinkin tämä Ghanan musiikkikuninkaan Faisal Helwanin tyttären Yashmeenin kanssa tehty Dey Suffer on huikea. Tyrmäävä rumpurytmi alussa, herkulliset vokaalit ja iskevät torvet. Yksi vuoden biiseistä.

'Dey Suffer' Richy Pitch feat. Yasmeen by richypitch

Vuoden comeback

2010-12-10T14:37:00.006+02:00

Koska haastajia ei ole ilmaantunut, on nyt aika ilmoittaa vuoden comeback. Ja sen teki Roky Ericksson, tuo maaninen Teksasilainen laulaja, kitaristi ja lauluntekijä,joka 60-luvun lopulla vaikutti psykedeelisen rockin edelläkävijäyhtyeessä 13th Floor Elevators. Sen jälkeen elämä lipesi käsistä ja rankasti. LSD ja marihuana tulivat mukaan kuvioon. Samoin teki skitsofrenia, joka veti Erickssonin vankimielisairaalaan, kauas tästä maailmasta. Lähes 40 seuraavan vuoden aikana mies teki muutamia epätasaisia soololevyjä ja sekoili aineiden ja kuviteltujen äänien kanssa. Lopulta miehen veli Sumner Erickson sai Rokyn huoltajuuden ja pitkä kuntoutus- ja paranemisprosessi lähti käyntiin.

Ja tässä ollaan. Selväjärkisen oloinen Roky julkaisi alkuvuonna levyllisen uutta musiikkia lähes 15 vuoden tauon jälkeen. Taustayhtyeenä ja henkisenä tukena oli Okkervil River -yhtye. True Love Cast Out All Evil on levynä epätasainen, mutta huippukohdiltaan maaginen. Eräänläinen ihme, jota ei olisi luullut ikinä tapahtuvan. Hienoa kuulla 63-vuotias Erikcsson tässä vedossa kaikki tuskaisten vuosien jälkeen. Todisteeksi käy parhaiten Goodbye Sweet Dreams -biisi, joka nousee melkoiseen lentoon loppua kohden.

MP3:: Roky Erickson & Okkervil River - Goodbye Sweet Dreams (link: Pitchfork)

Jos haluaa kerrata Rokyn tarinaa perusteellisemmin, kannattaa katsoa Keven McAlesterin dokumentti You're Gonna Miss Me. Siitä saa samalla hieman perspektiiviä näihin oman arkielämän ongelmiin, kun avain ei sovi lukkoon tai lapsi kaataa maitomukin lattialle.

Primitiivinen rytmikeitos Bulgariasta

2010-11-30T13:15:00.000+02:00

Tässä rikotaan musiikillisia tyylirajoja tyylillä. Bulgarialainen Nikola Gruev on arkkitehti, joka ulottaa luovan mielensä myös musiikin puolelle. Käyttäen nimeä Kottarashky Gruev tekee orgaanista balkanilaisen kansanmusiikin, triphopin ja etnojazzin sekoitusta, joka toimii todella tykisti. Gruev on matkannut ympäri Bulgarian maaseutua, pikkukyliä ja vuoristoalueita tehden kenttä-äänityksiä mm. mustalaisten parissa. Näiltä reissuilta kertyneitä viulu- ja huilusampleja sekä ihmisäänteitä mies on leikannut tanakoiden mutta samalla balkanilaisittain nyrjähtäneiden biittien päälle. Meininki on paikoin minimalista muttei todellakaan silti yksitoikkoista. Kaiken taustalla on vastustamaton kutsuva ote kohti tanssilattiaa.

Viime vuonna Kottarashkylta ilmestyi Opa Hey! -levy. Jos olisin löytänyt tämän silloin, pitäisin tätä jopa vuoden levynä. Alla pari näytettä, levyn parhaimmat biisit Tebe sekä Chetiri.

Täältä voi lukea mainion Kottarashkyn haastattelun.

Albert Minott on uusi Amy Winehouse

2010-11-29T10:31:00.001+02:00

Mainio Turku Rock City -blogi näköjään iski kyntensä tänään The Jolly Boysiin. Kun itsellänikin on ollut tarkoitus blogata tästä jo jonkin aikaa, niin antaa sitten palaa ja osallistutaan talkoisiin.

The Jolly Boys perustettin Jamaikalla 1955. Siis vaatimattomat 65 vuotta sitten. Bändi veivaa edelleen, vaikka miehistönvaihdoksia ja luonnollista poistumaa on ymmärrettävästi ollut matkan varrella reilusti. Jolly Boys ei ole perusreggaebändi, vaan musiikkityylinä on mento, joka on eräänlaista jamaikalaista folkkia, skan ja reggaen esiastetta. Tänä vuonna Jolly Boys julkaisi Great Expectation -levyn, joka sisältää pelkkiä covereita. Uusiksi vedetään mm. Lou Reedin Perfect Day, Johnny Cashin Ring Of Fire ja New Orderin Blue Monday. Paikoin versiot onnistuvat, paikoin epäonnistuvat. Paras onnistuminen on alla. Ja sen myötä herää yksi tärkeä kysymys: Mihin hemmettiin maailma tarvitsee enää Amy Winehousea? The Jolly Boys ja sen nykyinen päävokalisti Albert Minott hoitavat tämän biisin paljon Amya vakuuttavammin.

MP3:: The Jolly Boys - Rehab (link: Chromemusic)

Irlannin toivo

2010-11-22T12:56:00.002+02:00

Irlanti rypee juuri velkakriisissä muniaan myöten. Meidän muiden tehtävänä on pelastaa maan pankit kymmenien miljardien arvoisella apupaketilla. Kaikesta tästä huolimatta Irlanti on hieno maa. Musiikin saralla jo yksi mystinen Van Morrison onnistuu nostamaan maan korkealle jalustalle, mutta onhan noilla heittää kehiin vielä muuan U2. Puhumattakaan traditionaalisen irkkumusiikin suurista nimistä, joista en paljoa tiedä mutta laadukkaiden muusikoiden lista sillä saralla on varmasti loputon.

Nyt joukon jatkoksi iskee James Vincent McMorrow. Tänä vuonna julkaistu debyyttilevy Early In The Morning on Bon Iverin hengessä tehtyä folk-poppia. Äänitetty meren rannalla, eristyksessä muusta maailmassa, aseinaan McMorrown mukaan "vain vähän tietoa tekniikasta, mutta paljon kärsivällisyyttä". Intiimi on oikea sana, jos tämän yrittää kiteyttää lyhyesti. Melodisuus ja simppelit soinnut löytyvät ytimestä ja McMorrown ääni on huumaava. Tässä yksi tämän vuoden parhaista biiseistä, This Old Dark Machine.

MP3:: James Vincent McMorrow - This Old Dark Machine (link: RCRD LBL )

Torvibändin sota

2010-11-05T11:23:00.004+02:00

Funkata-blogista osui silmään pieni kirjoitus Hypnotic Brass Ensemblesta. Nimi kuulosti hienolta, joten piti tutustua tarkemmin.

Huikeaa. Tylyä. Siinä teille tiivistelmää.

Ja tässä taustaa. Phil Cohran on yli 80-vuotias jazzmuusikko Mississipistä. Hänen tunnetuimmat saavutukset ovat syntyneet trumpetin varressa Sun Ran orkesterissa 1950- ja 60-luvun vaihteessa. Cohran on ollut tuottelias mies myös makuuhuoneessa, sillä miehen kahdeksan (8!) poikaa muodostavat Hypnotic Brass Ensemblen ytimen. Tämä veljessarja tuuttaa voimalla torvia ja rumpali nakuttaa rytmiä. Siinä Chicagolaisen torviryhmän perusperiaate. Mitään perustylsää big band jazzia ei kuitenkaan veivata, vaan energiataso on katossa mustan rytmimusiikin eri genrejen lyödessä kättä täysillä yhteen.

Tässä Jools Hollandin showssa tulisilla hiilillä vedetty muutaman vuoden vanha biisi War. Svengaa trumpetti svengaa!

MP3:: Hypnotic Brass Ensemble - War (link: Aural States)

Ja tässä melko uusi video, keikkameininkiä Irlannista.

Ebo Taylor groovaa

2010-11-04T09:53:00.004+02:00

Aika ajoin on hyvä suorittaa perusteellinen rentoutuminen, irtautuminen tästä hektisestä nykymenosta. Itselläni siihen ei vaadita pullollista parasta skottiviskiä, vaan asia hoituu yhtä hyvin kuuntelemalla afrikkalaista rytmimusiikkia. Kun ei ymmärrä kieltä, voi vaan uppoutua keinuvaan meininkiin. Terapiaa parhaimmillaan!

Viime aikoina rentoutumisen tielle on johdattanut kitaristi-laulaja-lauluntekijä Ebo Taylor, 74-vuotias Ghanalainen afrobeatin legenda. Ebo Who saatatte kysyä? Jos Fela Kuti on afrobeatin kuningas niin Taylor on tyylin tämän hetken pääministeri. Tämä mies tuli kotimaassaan kuuluisaksi jo 50- ja 60-luvun vaihteessa, opiskeli Felan kanssa Lontoossa musiikkia 60-luvun alussa ja vaikutti sen jälkeen Ghanassa merkittävänä tuottajana ja muusikkona.

Levy-yhtiö Strut on juuri julkaissut Taylorilta ensimmäisen kansainväliseen levytykseen menevän albumin Love and Death, jossa vanha maestro vetää läpi vanhoja ja uusia biisejään kovalla vimmalla. Apuna on Berliiniläinen Afrobeat Academy -kollektiivi, jossa vaikuttaa muusikoita mm. Jimi Tenorin Kabu Kabu -bändistä.

Tämä on täyttä asiaa. Antakaa Ebon musiikin virrata ja haavat paranee.

MP3:: Ebo Taylor - Nga Nga (link: American Athlete)

Kengänkiillottajien bluesia

2010-11-02T09:56:00.001+02:00

Koska Marjo Leinonen on suomen paras naispuolinen blues- ja rootslaulaja. Koska Rane Raitsikka on takaisin kotimaan kamaralla ja ilmiselvästi kovassa soittokunnossa. Ja koska Dave on Dave. Siinä kolme syytä, miksi tämä video The Shoeshinersin Tampereen keikalta viime sunnuntailta on ainutlaatuista kamaa. Tälläistä on jälki kun tulkinta tulee jostain syvältä sisältä. "Deep shit" sanoo Howlin' Wolf jostain pilven reunalta. Iso kiitos Jyrki Kalliolle tästä taltioinnista.

1993

2010-10-27T15:28:00.003+03:00

Vuonna 1993 Prince vaihtoi nimensä symboliksi. Guns N' Rosesin originaali kokoonpano soitti viimeisen keikkansa. Rick Astley vetäytyi musiikkibisneksestä 27 vuotiaana myytyään sitä ennen 40 miljoonaa levya. Klamydia julkaisi levyn Masturbaatio Ilman Käsiä. Frank Zappa kuoli.

Ja kaiken tämän lisäksi supertalentti tuottaja-muusikko Daniel Lanois julkaisi toisen albuminsa For the Beauty of Wynona. Levyn aloittava The Messenger on aivan huikea biisi. Tämä QTV:n viime vuoden alussa taltioima esitys on täynnä sielua.

Johannasta Jo

2010-10-22T11:19:00.002+03:00

Retroa melodisuutta, vahvaa tuotantoa. Siinä lyhyesti ainekset suomisoulin hienoon jatkumoon iskevälle Jo Stancen debyyttilevylle. Jo Stance on yhtä kuin Johanna Försti ja levy on niitattu kasaan yhdessä rumpali-tuottaja Teppo Mäkysen kanssa. Puhaltimia lukuun ottama koko levy on näiden kahden aikaansaama soulkattaus. Alla jo kesällä julkaistu sinkku Hey Girl, joka noteerattiin hyvin arvosanoin mm. newyorkilaisen Daptone-kollektiivin toimesta.

Jo Stance album preview clip from Ricky-Tick Records on Vimeo.

Iso mies on mennyt

2010-10-13T12:37:00.002+03:00

Philadelphian soul-ikoni Solomon Burke kuoli Amsterdamin lentokentälle viime sunnuntaina 70-vuotiaana. 60-luvun soulin suurmiehet ovat näin kaikki menneet mullan alle. Niin Sam Cooke, niin Otis Redding, niin James Brown ja nyt Burke.Mies jätti jälkeensä 21 lasta, 90 lastenlasta ja ison kasan tunnetta. Tässä uran loppuhetkien mestariteos, Joe Henryn kynäilemä tumma, hidas, ja Burken keskittyneesti laulama Flesh And Blood.

come see the golden light
cause i've turned the gold light on

Tiukkaakin tiukempaa

2010-10-07T14:19:00.000+03:00

Tämä tyttö se osaa. Janelle Monáen debyyttilevy The ArchAndroid on kehuttu maasta taivaisiin ja syystä. Mielikuvituksellinen, futuristinen ja sekopäisen koukuttava kokonaisuus, jonka Miss Monáe vetää läpi ilman tähän genreen tyypillisesti kuuluvaa seksikorttia. Konseptialbumeille tyypillinen kryptisyys loistaa poissaolollaan, homma pidetään leikkisänä ja eloisana.

Tässä videossa on niiiinin paljon hyvää. Tehdäänpä lista:
- Vuoden paras bassoriffi. Iskee sisuskaluihin kovalla sykkeellä.
- Ultrasvengaava ja energinen live-esitys.
- Musiikkihistorian parhaimpia introkiekaisuja.
- Kahden minuutin kohdalla alkava jammailu ja tanssiveivaus. Timanttia.
- Janelle Monáen liikkeet. Old school is back! Ei tarvitse heiluttaa persettä, kun osaa liikkua kuin kulta-ajan James Brown.

Vihellellen

2010-09-28T10:43:00.001+03:00

Tämä oli hyvä. Mutta onko tämä vielä parempi? Tuuli heittää hiekkaa naamalle, Clint Eastwood on selkäsi takana käsi olkapäälläsi sanomassa "Can you smell the colours?". Ukulelet raikuvat ja kimeä vihellys leikkaa ummehtunutta ilmaa. On ihailtavaa, miten taitavasti tämä orkesteri esiintyy vaikka lähestymiskulma kappaleisiin on useimmiten rankasti kallellaan.

Sweet Suomi music

2010-09-24T08:01:00.001+03:00

Lahden oman pojan Raappanan uusi levy Maapallo on lujaa laatua. Ekologiset linjaukset ja maailmanparannus eivät tuota ahdistavaa ja saarnaavaa vaikutelmaa, kun asiat esitetään vaihtoehtoja esitellen, ketään syyttelemättä. Tällä hetkellä suosikkini on Stepan kanssa yhteistyössä tehty Aikasin Heräämistä. Siinä kelataan syvällisiä ja rullataan samalla eteenpäin hymy huulilla. Näin se maailma valloitetaan.

Entäpä sitten Superjanne? Kaveri tekee maailmasta hieman paremman paikan silkin sulavalla soulilla ja väkevillä rap-riimeillä. Jääräpäät-biisissä tukea antaa oma tytär. Pianonkilkatuksen ansiosta aivokiemuroihin iskostuu kuva korttelin savuisimmasta kuppilasta, jossa lauletaan koko perheen voimin antaumuksella sunnuntaikaraokea. Toimii. Vahvasti.

Toimiva yhteistyö

2010-09-23T10:44:00.002+03:00

John Legend ja The Roots julkaisivat yhteislevyn eilen. Wake Up! -kiekko koostuu pääosin cover-kappaleista. Tuolla levyllä oleva Hard Times on aika kova pala. Alunperin Baby Huey and the Babysittersin biisi vedetään tässä videossa kovalla fiiliksellä läpi. The Rootsin soittoa on aina ilo katsella ja kuunnella, hemmetin inspiroivaa ja taidokasta.
?uestloven rumpusoundi on timanttia.

MP3:: John Legend & The Roots - Hard Times (link: Chromemusic)

Mustaa, mustaa

2010-09-22T14:13:00.003+03:00

Tämä päivä tullaan muistamaan päivänä, jolloin Pienet nuotit -blogi bloggasi Mikko Kuustosesta. Häpeilemättä.

Paljastan sen nyt: Se Niskalaukaus on aina vetänyt meikäläisen mielestä vailla nyansseja. Vähän liikaa runttausta. Sinällään kunnioitettavan raskasta suomalaisen miehen angstia, mutta liian yksitotista. Tehot jyräävät sävyerot. Ja tämä blogi ei sellaisesta pidä.

Siitä ei pääse mihinkään, että Surupuku on kuitenkin aivan mahtava biisi. Siinähän ei sinällään ole mitään yllättävää, sillä Jarkko Martikainen on tämän maan johtavia sanoittajia. Mutta koska se Niskalaukauksen versio ei ota eikä nappaa, niin olen viime päivinä arvuutellut, kumpi näistä alla olevista versioista on parempi. Maria Lund laulaa hyvin, mutta onko se liian teennäinen? Erin Koivisto puolestaan laulaa nenään, mutta jotenkin Mikko Kuustonen kompensoi puutteet, tasapainottaa kokonaisuuden hyvin lähelle toimivaa kappaletta. Osiin pilkottuna esitykset voi jakaa näin: Lund laulaa paremmin, mutta Koiviston & Kuustosen version yksinkertainen pianosovitus toimii paremmin. Kuka yhdistäisi nämä palaset? Ja vastaus ei ole Hector.

Taidokas fuck

2010-08-31T12:44:00.001+03:00

Atlantan iso mies, Thomas DeCarlo Callaway, on hieno mies. Kukaan muu ei sano "Fuck You!" yhtä painokkaasti ja jokaista kirjainta täysillä tarkoittaen. Se on kuulkaas kova meriitti. Asiaa auttaa sekin, että herralla, joka tunnetaan paremmin nimellä Cee-Lo Green, sattuu olemaan lauluääni, joka upottaa suurimman osan maailman musabisneksessä mukana olevista pikkuoravista syvälle ydinjätteen sekaan.

Haluatteko todisteita? Repikää niitä tästä. Tai vaikka tästä.

Miehen uusin Fuck You -rallatus jää päähään aika tehokkaasti. Joten ei muuta kun fuck you and fuck her too!

MP3:: Cee-Lo Green - Fuck You (link: I am fuel, you are friends)

Vanhojen miesten mojo

2010-08-23T14:41:00.003+03:00

Tästä ei Suomen media paljon kesällä puhunut. Tom Petty & The Heartbreakers julkaisi pari kuukautta sitten Mojo-nimisen albumin, ensimmäisen studiolevynsä kahdeksaan vuoteen. Keskitien amerikkalainen poprock on haudattu jonnekin Floridan suoalueelle ja tilalla on albumillinen syvää bluesia ja rockia. Tämä on juuri sitä kamaa, jossa Petty ystävineen on mielestäni parhaimmillaan. Samaa fiilistä, mitä bändi resonoi jo vuonna 2003 taltioidulla Soundstage-keikalla ja siltä julkaistulle dvd:llä.

Mojo on soitettu pääasiassa livenä, koko bändi kerralla yhdessä huoneessa. Petty on sanonut haastattelussa, ettei bändi olisi voinut tehdä tälläistä levyä 70- tai 80-luvulla, koska he eivät olleet silloin tarpeeksi hyviä muusikoita. Nyt ovat. Ikä on pelkästään positiivinen asia. Varsinkin kitaristi Mike Campbell tuntuu paranevan vuosi vuodelta.

Mojoa kuunnellessä on helppoa vetää yhtäläisyydet Bob Dylanin viimeisiin levyihin. Vanhat parrat bluesin äärellä. Minulle ei ole valittamista, jos homma tehdään näin hienosti.

Kannattaa katsoa Sam Jonesin dokumentti uuden levyn teosta. Se kertoo paljon. Ja sitten voi fiilistellä tämän bluespalan tahtiin:

Juhlat lavalla

2010-08-20T12:02:00.002+03:00

Viime päivinä on tullut fiilisteltyä paljon tämän tahdissa. Kuuluu sarjaan "keikkoja, jotka olisin halunnut nähdä paikan päällä". The Gaslight Anthem ja Bruce Springsteen yhdessä lavalla vuonna 2009 Hyde Parkissa, Lontoossa. Kun pomo joskus poistuu lavoilta, meillä ei ole mitään hätää jos Brian Fallon kykenee pitämään tason korkealla ja tekemään lisää tälläisiä biisejä.

The 59' Sound on kerrassaan loistava rock'n'roll-rypistys. Samalla se on maailman parhaita biisejä kuolemasta. Rivit kuten "Tell all the young boys, young girls / That you ain't supposed to die on a Saturday night" iskevät syvälle joka kerta kun ne kuulee. Alla olevalla videolla meno on jopa iloisen riehakasta, mutta biisin synkän sanoman aistii ehkäpä helpommin akustisena versiona.

Kiko

2010-08-17T09:08:00.001+03:00

On vain yksi Los Lobos ja kiitos siitä. Yli 30 vuoden ajan tämä meksikolais-amerikkalainen pumppu on julkaissut mieltä inspiroivaa musiikkia ja osoittanut samalla, että haitarinsoittokin voi olla seksikästä ja jännittävää.

On jotenkin hirmuisen lohdullista, että siellä valtavirran ulkopuolelle tuulten myrskytessä voi joku bändi operoida näin pitkään ja olemaan samalla uskollinen itselleen. Olematta silti tylsä ja itseään toistava. Se on nimittäin helppoa, sen huomaan omassa työssänikin, päivittäin.

Olisin voinut valita tähän vuoden 1992 klassikkolevyltä Kiko yhtä hyvin sähäkästi svengaavan Wicked Rainin, mutta valinta osui lopulta tähän tunnelmapalaan. Omintakeista kylmät väreet puskevaa sielun täytettä. Jotenkin niin hypnoottista, että muu maailma on vaarassa unohtua.

Rytmi ja runous

2010-07-29T12:41:00.003+03:00

Viime viikolla laitoin soimaan Paul Simonin klassikkolevyn, vuonna 1990 julkaistun The Rhythm of the Saintsin. Kaksikymmentä vuotta julkaisunsa jälkeenkin tuo levy kuulosti tuoreelta, jopa ajattomalta. Samalla ihmettelin, miksi olin unohtanut että omistin koko levyn. Olin viimeksi kuunnellut tuota maailmanmusiikkingenren klassikkoa varmaan 4-5 vuotta sitten.

Levy kuudes biisi She Moves On on suosikkini. Viikon tehosoitto ei ole laskenut sen tehoa. Simonin ja kamerunilaisen Vincent Nguinin luoma kitarakudonta on ylempää taidetta, Armand Sabal-Leccon basso iskee maagisia iskuja ja rumpu- sekä percussiorytmit svengaavat pahan voodoon voimalla. Musiikin lisäksi tässä laulussa kiehtoo itse tarina. Vaikken runoista mitään ymmärräkään, niin sen tajuan, että She Moves On on puhdasta runoutta, Paul Simonia parhaimmillaan. Harvat artistit osaavat kuvata asioita näin:

She says “Maybe these emotions are
As near to love as love will ever be”
So I agree

Then the moon breaks
She takes the corner that’s all she takes
She moves on

Vuoden ja 4 kuukauden ikäinen poikanikin ymmärsi biisin suuruuden, kuunteli pää kallellaan ja tanssi muutaman rytmikkään liikkeen. (Ok, puolessa välissä hän siirtyi leikkimään merirosvolaivalla, mutta puoliväli englanninkielistä maailmanmusiikkia on mielestäni Päijät-Hämäläisessä hiekassa kasvaneelle ipanalle jo paljon.)

Meillä ja muualla

2010-07-23T12:02:00.003+03:00

Nämä eivät liity millään tavalla toisiinsa. Ellei sitten yhteiseksi tekijäksi haeta sitä, että kumpikin esitys on loisteliaiden muusikoiden aikaansaamaa taidetta, jolla jyrätään tusinapellet nöyristelemään oman mitättömyydensä alle. Kuten nimimerkki SkankExpose kirjoittaa seuraavan YouTube-videon kommenteissa "NOW THIS IS TALENT...FUCK LADY GAGA!". En osaisi ilmaista asiaa paremmin. Alla Annie Lennox ja Dave Stewart heittävät varsin täydellisen akustisen version Here Comes the Rain Again -hitistään vuonna 1999.

Se oli otsikkoa noudatellen muualta. Kotimaasta jäi mielen syövereihin tällä viikolla Yle Teeman Iiro Irti -ohjelma, jossa jazzvirtuoosi Iiro Rantala lähti hakemaan bluestunnetta kitaristi/laulaja Erja Lyytisen kanssa. Mainio ohjelma, täynnä hyvää sanailua mm. piriformis-lihaksesta, sinisestä kynsilakasta ja myös bluesin olemuksesta. Lopuksi nähtiin miten Iirolta soi blues Lyytisen bändin kanssa Aulanko Bluesin keikalla. Yle Areenassa tuo ohjelma on katsottavissa vielä vajaan kuukauden. Tsekatkaa vaikka keikkameininki kohdasta 36 min. eteenpäin. Siinä on alkamaisillaan ensin Lyytisen kitarasoolo, jonka jälkeen bluespianistiksi muuntautunut Rantala naputtaa varsin boogiewoogie-maisen pianosoolon. Ja hyvältä kuulostaa.

Ellie, lammas ja suu

2010-07-20T11:21:00.003+03:00

Kaikkien pitää blogata Ellie Gouldingista. Mennään siis virran mukana. Goulding on 23-vuotias nuori nainen Herefordista, Englannista. Hän voitti joitain pystejä BBC:n äänestyksessä ja BRIT Awardseissa. Kaikkien mielestä Goulding on seuraava ISO juttu. Itse olen ihan varma, että musiikkiteollisuus vielä tuottaa tämänkin lupauksen pilalle.

Joku sanoi jossain, että Goulding laulusta tulee mieleen lammas. En ole kasvanut lampaiden keskellä, joten en osaa tarkalleen sanoa vastaako tämän nuoren muusikon ääni tuon karvaisen rodun määkimistä. Pika-analyysin tehneenä sanoisin kuitenkin, että kyllä Goulding laulaa osaa, ja vielä varsin kauniilla äänellä. Suutaan neito kyllä vääntää varsin hassusti, mutta siitä kun pääsee yli (joko ei katso videota ollenkaan tai sitten ajattelee sen olevan vain osa persoonaa), niin itse musiikki toimii kyllä varsin hienosti. Ja kitaraa Goulding osaa myös soittaa,siitä pisteet!

Tässä Ellie Goulding versioi tyylikkäästi Midlaken Roscoen:

MP3:: Ellie Goulding - Roscoe (link: Loft and lost)

Pomoa

2010-07-08T10:59:00.002+03:00

Tässä helposti yksi parhaimmista versioista Springsteenin Cover Me -klassikosta, mitä olen kuullut. Ilmiantakaa, jos joku on pistänyt paremmaksi. Varsinkin tuo rytmi on todella taitavasti kitaroitu herra Bachusilta.

Kohti Meksikoa

2010-07-06T15:45:00.003+03:00

Viime aikojen hellesäillä on päässä soinut varsin tiheään tämä (unohdettu) klassikko. Mainion Calexicon vuoden 2003 Feast Of Wire levyltä löytyvä Quattro (World Drifts In) on melodialtaan jotakuinkin täydellinen kokonaisuus. Ja tunnelmaltaan vangitsee hienosti meksikolaisen heimomaailman mielenliikket, tilanteen jota bändin nokkamies Joey Burns on tätä tehdessä ilmeisesti tavoitellutkin.

Kadulla soi

2010-06-15T18:13:00.001+03:00

Taas yksi niistä tilanteista, missä olisi kiva ollut olla mukana. Paikkana San Franciso. Edward Sharpe and The Magnetic Zeros on heittänyt keikan (taatusti loisteliaan sellaisen) ja yön pikkutunneilla bändi ilmestyy kadulle veivaamaan ekstrana pari biisiä uskolliselle faniporukalle. La Blogotheque tallentaa kaiken. Ei tämän bändin edessä voi muuta kuin hymyillä ja nyökyttää päätä niin että niskaa särkee.

Takaa-ajo Dalindèon tapaan

2010-06-10T14:37:00.002+03:00

Sain vasta tällä viikolla käsiini Dalindèon kakkoslevyn Soundtrack for the sound eyen. Muutaman kuuntelun jälkeen on helppo todeta, että Suomen nykyjazzin tilanne on maailmanlaajuisestikin aivan mielettömän kova. Dalindèo nimittäin jyrää sellaisella voimalla, vimmalla ja virtuoosimaisella soitolla eteenpäin, että välillä tekisi mieli huutaa ”Jarrua, jarrua!”. Jossain arvostelussa tätä nimitettiin takaa-ajojazziksi. Sitähän tämä on, täyttä agenttileffakamaa sieltä viileimmästä päästä.

Vaikea on eritellä levyltä mitään yksittäistä huippuhetkeä. Vierailevana tähtenä parilla biisillä laulavan Bajkan vokaalit ovat huikeaa kunneltavaa. Levyn kakkosbiisi Vintage Voyage puolestaan toimii loistavasti kokkauspuuhien taustalla (eikä tämä ole loukkaus biisiä kohtaan). Sipulia pilkkoessa veitsi tuntuu terävämmältä ja mausteseokset lentävät kattilaan oikeassa suhteessa kuin itsestään.

Alla livenä levyltä biisi Another Devil.

Hank käskee

2010-06-09T09:06:00.001+03:00

Olennaisen asian tiivistäminen tehokkaaseen muotoon on haastava tehtävä. Jotkut muusikot onnistuvat siinä joskus, toiset eivät koskaan. Hank Williams III osaa tiivistää sanomansa tällä hieman yli kahden minuutin rutistuksella niin tehokkaasti, että jos olisin nyt maalla, upottaisin bootsieni kannat lehmän paskaan ja huutaisin metsän puille "Hillbilly HELLBILLY yippy-yaaa-ooooo!!!!"

Ja metsä vastaisi jotain tyyliin "Hyvä Anssi, anna riemun tulla".

Kiharat

2010-06-01T08:59:00.002+03:00

Hitaasti hyvä tulee. Pari vuotta pitkäsoittoa vääntänyt ja kääntynyt Kim Curly Band julkaisi pari viikkoa sitten ensimmäisen levynsä. Jos suurin innoittaja on Neil Young, niin tämä blogi ei voi olla noteeraamatta tätä varsin kansainväliseltä kuulostavaa suomalaista folkrockia soittavaa yhtyettä. Tyylilaji on varsin hyvin hallussa. Tässä videona YleX:n studiossa taltioitu Passerby.

Kaksin yksi

2010-05-12T08:53:00.002+03:00

Myönnetään, nyt ollaan aikalailla jumissa tähän kaksikkoon. Ja miten sopivalta parilta ne kuulostavatkin.

The Beta Bandin laulaja ja nokkamies Steve Mason julkaisi juuri soololevynsä Boys Outside. Piinaavaa, harrasta ja haurasta sointia hienosti tuotettuna. Levyn viides biisi Lost And Found on se, joka tällä hetkellä kolisee kovimmin. Kuuntele tai katso.

Ja sitten se vastapeluri. Junip tulee Ruotsista, ja vaikkei nimi sanoisikaan mitään, niin mukana on eräs herra José González. Tämä soittanee kelloja. Junipin uusin biisi kantaa nimeä Rope & Summit, ja jostain syystä sen kuunteleminen Steven Masonin Lost And Foundin yhteydessä tekee kokonaisuuden...ehjäksi?

MP3:: Junip - Rope & Summit (link: Largehearted Boy)

Viulu ja suklaatipat

2010-05-10T08:29:00.003+03:00

Turhake nimeltä Blu Cantrell teki 2001 hitin nimeltä Hit 'em Up Style (Oops!). Jo nimestä voi päätellä kyseessä olevan musiikkihistorian aikakirjoihin merkittävällä tavalla jäävän tekeleen. Ja hei, Blu pääsi esittämään biisinsä sentään Hugh Hefnerin Playboy-bileisiin!

Carolina Chocolate Drops ei noihin bileisiin varmasti halua. Tämä kolmen hengen moderni String Band (joista Auld Lang Syne valaisee meitä vajavaisia erinomaisesti) ymmärtää tradition päälle, onhan opettajana ollut 91-vuotias viulisti Joe Thompson, jonka on viiimeisiä Carolinan alueen mustan string band -meiningin mestareita. Suklaatipat sekoittavat vanhoihin resepteihin kuitenkin joskus myös modernia otetta, kuten esimerkiksi beatboxausta.

Alla Carolina Chocolate Drops näyttää turhake Blu Cantrellille, missä on närhen munat. Biisi löytyy bändin tänä vuonna ilmestyneeltä Genuine Negro Jig -levyltä.

MP3:: Carolina Chocolate Drops - Hit 'Em Up Style (link: My Aimz Is True)

Nigeria, Helsinki, Mali

2010-05-04T15:58:00.002+03:00

Viime viikon keskiviikkona Nigerian suurlähettiläs Femi Kuti viihdytti ja tanssitti meitä Helsingin Kulttuuritaloon saapuneita afrobeatin ystäviä. Torvien laulaessa ja tanssityttöjen veivatessa Femi valisti afrikkalaisen miehen tuskasta. Samalla opittiin "reverse back" -yhdistelmän perimmäinen merkitys ja monta muutakin oleellista asiaa. Koska kunnon keikkavideota Femin meiningistä on yllättävän vaikea löytää (enkä jaksa sellaista loputtomiin etsiä) lennetään Nigeriasta noin 1000 kilometriä luoteeseen Maliin.

Malilainen musiikki on ehdotonta suosikkikamaani afrikan rikkaasta musiikkikirjosta. Tämä video löytyi sattumalta jostain. Legendaarisen Ali Farka Tourén poika Vieux Farka Touré kuljettaa isänsä perintöä omalla tyylillä eteenpäin. Isä todisti aikoinaan että bluesin alkulähde on läntisessä afrikassa. Poika jatkaa tuota matkaa.

Amerikansuomalaista parhautta

2010-04-27T15:12:00.001+03:00

Viime lauantai Lahden Sibeliustalon Finlandiaklubilla oli yksi elämäni parhaista keikkapäivistä. Lavalla iskivät tahtia J. Karjalainen Polkabilly rebelseineen. Upea soundi, vaivaton groove, hienoja tarinoita.

Lännen-Jukasta alkanut tarina on Polkabillylla saatettu ansiokkaaseen päätökseen, sillä Karjalaisen mukaan amerikansuomalaiset laulut on nyt laulettu. Lauantain keikalla materiaalia kuultiin kaikilta trilogian levyiltä, aina Lännen-Jukan synkästä perusvireestä Polkabilly Rebelsin reippaampaan ja vapautuneempaan meiniinkiin. Kohokohtia toimivat kaikkien örinöiden äiti, hillitön Pontikkapoika, jo aiemmassa kirjoituksessani aiheena ollut Hopeinen veitsi sekä Nancy ja Sally, jonka kolmiodraama on elokuvaa suurempaa.

Suurimmat suosionosoitukset taisi esittelyssä saada basisti Mitja Tuurala. Ja aivan aiheesta. Läskibasso ei ole ikinä kuulostanut näin hyvältä. Tautista svengiä, ranne kipeänä, tyylillä hamaan loppuun.

Alla mainio video rebelsien parin viikon takaiselta Tampereen keikalta.

Jos olisin kuulunut kuoroon

2010-04-13T13:25:00.003+03:00

Ollessani viidennellä luokalla peruskoulussa musiikkitunnit kulutettiin laulamalla isänmaallisia tuntoja kohottavia maakuntalauluja. Myös Sininen ja valkoinen kuului joka tunnin ohjelmistoon. Maailman pop-musiikki oli Beatlesin Let It Be, mitään muuta ei tunnettu, maailmaa Beatlesin ulkopuolella ei ollut. Noista tunneista on jäänyt takaraivooni pieni kammo, joka estää julkisella paikalla laulamisen vielä tänäkin päivänä.

Entäpä jos.

Entäpä jos musiikinopettajana olisi ollut Gregg Breinberg? Mitä jos paikka olisi ollut pienen ja kauniin Päijät-Hämäläisen kunnan sijasta Staten Island New Yorkissa? Mitä jos olisi ollut PS22 Chorus, ja olisin joutunut sinne omin tahdoin tai vastoin tahtoani? Olisiko tätä blogia olemasssa? Olisinko jo voittanut X-factorin?

Nämä viidesluokkalaiset vetävät tässä Phoenixin Lisztomanian niin hienosti, että en jatka sairaalloista ajatusjouksuani enää pidemmälle. Katsokaa ja ihailkaa.

Tämän innoittamana odotan, että kun omat lapseni ovat joskus viidesluokkalaisia, niin heidän musiikkikirjansa sisällysluettelosta löytyy nimiä Jenni Vartiainen,
Moloko, Sufjan Stevens ja Matti Johannes Koivu. Päättäjät herätkää. Tärkeintä ei ole oppiminen vaan oppimisen ilo!

Marjon Hopeinen veitsi

2010-04-09T14:39:00.005+03:00

Nyt kun olen pari päivää kuunnellut J. Karjalaisen uusinta Polkabilly Rebels -levyä, niin tässä voisi uhrata nettiavaruuden rajatonta tilaa ja hehkuttaa Karjalaisen rohkeutta, kunnianhimoa ja tyylitajua seuraavat kaksi kuukautta.

Sen sijaan tuli mieleen seuraava asia:

Marjo Leinonen on suomen parhaimpia roots-musiikin laulajia (esimerkki tässä, tai jopa tässä). Tämä itsestäänselvä totuus vaan lujittuu kun kuuntelee Leinosta laulamassa Hopeinen Veitsi -balladia tuolla Polkabilly-levyllä. Biisihän on suomenkielinen versio vanhasta tradionaalisesta amerikkalaisesta Silver Dagger -laulusta, joka tunnetaan parhaiten Joan Baezin esittämänä. Itse ihastuin biisiin vuosia sitten siitä yksinkertaisesta syystä, että jopa tälläinen tumpelo kotikitaristikin osaa soittaa tuon koukuttavan D-G-D-Em -sointukuvion akustisella kitaralla tismalleen oikein.

Leinosen tulkintaa ei tähän hätään löytynyt, käykää ostakassa levy.
Tästä voi katsoa Joan Baezin version. Vai kiinnostaako sittenkin Dolly Parton?

Heprea ei ole ikinä kuulostanut näin hyvältä

2010-04-03T20:27:00.003+03:00

Unohtakaa Vampire Weekend. Sitten Paul Simonin Graceland-päivien kukaan ei ole tuonut afrikkalaisia rytmejä popmusiikkiin samalla tavalla kuin Fool's Gold. Simon teki historiaa vuosina 1986 ja 1990 julkaistessaa afroamerikkalaisen musiikkikeitoksen kaksi merkkipaalua, Gracelandin ja The Rhytm Of The Saintsin. Kun kuuntelee Fool's Goldin 11 hengen poppoon rytmiä Surprise Hotel -biisillä, ei yhteydeltä Simoniin voi välttyä. Ei tarvitse edes ymmärtää mitä solisti Luke Top hepreaksi laulaa, rytmi vie mennessään. Loisteliasta maailmanmusiikkia ja tällä biisin virallisella videolla on käynnistä todella hauskan näköiset bileet.

MP3:: Fool's Gold - Surprise Hotel (link: KEXP)

Laahaava Tutti Frutti

2010-04-01T08:29:00.002+03:00

Tässä muutama nimi: Manuela De Gouveia, Mimmi af Skog ja Isak von Sundström. Soiko kellot? Jos ette vielä tiedä Pascalista, niin korjatkaa sivistyksenne aukko äkkiä. Tämä rouhea ruotsalainen trio on skandinaavian parhaimpia rokkibändejä.

Alla olevalla videolla soi ehkäpä paras cover Little Richardin vuonna 1955 tekemästä rock'n'rollin alkulähteestä. Pascalin tänä vuonna ilmestyneen levyn Orkanen Närmar Sig avausbiisi Tutti Frutti kokee tyylikkään muodonmuutoksen. Tempo vedetään alas ja kaahauksen sijasta keskitytään pelottavaan tunnelmointiin.

TOP 3, osa 9

2010-03-29T07:53:00.006+03:00

Kate Nash
Tulevana kesänä istuessasi rannalla kuulet nuoriso-osaston laittavan radion täysille ja kilistelevän siideripullojaan. 50 prosentin todennäköisyydellä biisi on Kate Nashin Do Wah Doo. Tuo kuviteltu skenaario ei tee tästä biisistä huonoa, vaan ennemminkin heittää ilmoille seuraavanlaiset ajatukset: Onko Kate Nash nero? Kuka on Kate Nash? Täältä voit katsoa videon, jossa on akustinen veto tuosta rallista. (Videolla Nashilla on TODELLA ärsyttävä laulutapa. Singleä kun kuuntelee, niin tuota ei huomaa). Samalta sivulta voi ladata mp3:n.
MP3:: Kate Nash - Do Wah Doo (link: Music From Go to Whoa)

Black Keys
Ohion supernerot tulevat taas. Dan Auerbach ja Patrick Carney ovat tämän planeetan parhaimpia blues-rockareita. Joka toista väittää, joutuu ikuisen kirouksen vangiksi. Uusi levy Brothers tulee tänä vuonna, uusi biisi Tighten Up on jo ulkona. Kun tuottajana on Dangermouse, niin silloin ei voi mennä pahasti vikaan. Hauskasti nykivä rumpukomppi tässä.
MP3:: The Black Keys - Tighten Up (link: The Music Ninja)

Sharon Jones
Jos Eli "Paperboy" Reed on nykysoulin miesmessias, niin Sharon Jones on ollut naisista numero ykkönen tämän blogin pitäjälle jo vuosien ajan. Uskomaton mimmi, uskomaton bändi. Jotta superlatiivien yliannostukselta vältytään, niin todetaan vaan että uusi levy I Learned the Hard Way on tulossa ulos kohta. Nimibiisillä meno on sitä taattua itseään.
MP3:: Sharon Jones & The Dap Kings - I Learned The Hard Way (link: Atlanta's A-List)

Anteeksi Norah

2010-03-19T14:20:00.002+02:00

Sanojen peruminen on aina yhtä mukavaa. Tulee tunne, että lyökää kovempaa, olen ansainnut kaiken.

Nythän on niin, että viime vuonna haukuin hieman tätä Ravi Shankarin tytärtä. Väitin, ettei se uuden The Fall -levyn soundin oikein iske. Noooh, iskeehän se, ajan kanssa. Yle Teemalta tarttui kuukausi sitten digiboksiin Norah Jonesin konsertti, jossa hän yhtyeineen veti pääasiassa uuden levyn kappaleita jollain pienellä klubilla, olisiko ollut Belgiassa. Eilen illalla katselin tuota konserttia pojan kanssa. Yksivuotias juniori oli (ja on edelleen) ihan perhanan kipeä, korvatulehdusta ja julmaa flunssaa täynnä, mutta silti Jonesin keikka sai taaperon tanssahtelemaan. Samalla innostuin minäkin. Perhanan hienosti rullaa, ne kaikkein hitaammat balladit laittoivat hieman unettamaan, mutta muu poljento oli mallikasta.

Juniori tykästyi ennen kaikkea tähän Tell Yer Mama -biisiin. Kunniamaininta Smokey Hormellille kitaroinnista. Hieno mies! Video on hieman heikkotasoinen, mutta viis siitä. Sori Norah pahoista sanoista, nöyrä anteeksipyyntö!

Come on baby!

2010-03-12T09:02:00.003+02:00

Alkuvuoden ehkäpä mielenkiintoisin levyuutuus on tässä. Punkbluesin suurnimi Jon Spencer ja hänen vaimonsa Cristina Martinez ovat lyöneet viisaat päänsä yhteen Hollantilaisen elektronisen musiikin maestron Elisabeth Esselinkin alias Solexin kanssa. Tuloksena on kaikkien tyylien rajamailla liitävä levy Amsterdam Throwdown, King Street Showdown. Melko irroittelevaa kamaa, tämä blogi tykkää.

Maistiaisia voi käydä kuuntelemassa täällä. Oma suosikkini on Galaxy Man, jonka spacerock-fiilistely baby,baby -huutoineen on juuri tarvittavan sekavaa.

Tarkalla tyylillä

2010-03-09T22:12:00.003+02:00

Jos soul-musiikin genrestä pitäisi näinä päivinä nostaa yksi miesartisti ylitse muiden, annan ääneni Eli "Paperboy" Reedille. Tämä mies on ainutlaatuinen. Varustettuna komealla äänellä, millintarkalla tyylitajulla, tiukalla taustabändillä ja huikealla livemeiningillä Reed tykittää luut kurkkuun niiltä epäuskoisilta jääräpäiltä, jotka luulevat tämän nuoren juutalaisen pojanklopin olevan vain pelkkä valkoinen kopio Otis Reddingin ja Wilson Pickettin singstar-levyltä. Reed tekee kaiken tosissaan, ja silloin ei ole syytä lähteä arvostelemaan. Ja koska vielä biisitkin ovat omaa käsialaa, on tätä kaveria helppo hehkuttaa.

Oppi on ammennettu niin autenttisesti kuin se nykypäivänä vain on mahdollista. Reed on elänyt nuoresta elämästään osan suoraan pääkallopaikoilla, Mississipin Clarksdalessa sekä Chicagossa.

Kaiken juju on tässä: Siinä tavassa millä Reed laulaa, kuinka tosissaan hän iskee sielunsa peliin esiintyessään, on jotain sellaista, että kliseisetkin laulunrivit kääntyvät korkeamman luokan totuudeksi.

Jo vuoden 2008 debyytti Roll With You oli lupaava, ja toivottavasti tänä vuonna ilmestyvä Come and Get It lunastaa loputkin toiveet. Arttu ja muut Amsterdam Acousticsin mainiot kaverit tekivät alkuvuoden kulttuuriteon taltioidessaan Eli "Paperboy" Reedin intiimin esityksen uuden levyn nimikappaleesta (If You Want The Love Of A Man) Come and Get It. Puhdasta kultaa.

Tämä kaveri Suomeen ja heti!

Brasilialainen hiekkaranta

2010-03-04T09:07:00.002+02:00

Tämä piti postata jo aikoja sitten, mutta vasta tämänaamuinen ruuveja äärimmilleen kiristänyt sotkeminen polkupyörällä sohjossa töihin sai aikaan käskyn painaa "julkaise teksti" -nappia.

India Arie on äärimmäisen lahjakas ja sielukas laulaja/lauluntekijä. Siksi on sääli, ettei hän kunnolla erotu muista mustista naispuolista soul/pop -laulajista. Arien levyt ovat muovista mtv-kuraa kiiltäviin lahjakääreisiin verhottuna. Ylituottaminen hukuttaa laulut alleen. Potentiaalia olisi paljon suurempaan. Livenä meininki on usein onneksi täysin toinen.

VH1:n sarjassa Music in High Places artistit esittävät akustisia versioita lauluistaan erilaisissa luonnoltaan kauniissa paikoissa ympäri maailmaa. India Arie teki vuonna 2003 sarjaan levyn Live in Brazil.

Tässä Arie laulaa ja soittaa kavereidensa kanssa loputtomalla hiekkarannalla jossain päin Brasiliaa. Ehdottomasti yksi suosikkivideoistani.

Tässä samalta dvd:ltä Arien suurin hitti, Video. Kuvan- ja äänelaatu eivät ole kummoiset, mutta rytmin voi tuntea.

Alicen suuri soul

2010-02-09T10:14:00.003+02:00

Oikeudenmukaisuus. Näinä aikoina, kun Lauri Tähkä esiintyy Emma-gaalassa epävireisesti raakkuen ja turkistarhausta lobaten ja voittaa silti Emma-pystin, voisi usko tuohon alussa mainittuun sanaan olla koetuksella. Mutta koska Emmat eivät tätä blogia kiinnosta tippaakaan, niin annetaan Laurin telmiä turkissaan ihan rauhassa.

Sen sijaan tässä asiassa oikeudenmukaisuus ei toteudu: Brittisoulin naisvoimat Amy Winehouse, Joss Stone, Duffy ja Adele ovat jo menestyksensä saaneet. Jos maailmassa on hiukan oikeudenmukaisuutta, on vain ajan kysymys koska Alice Russell nousee samaan kastiin edellämainittujen naisten kanssa.

Jos sulkee silmänsä, voisi kuvitella äänen kantautuva Detroitista Motownin kulta-ajoilta. Mutta ehei, Alice Russell tulee Brightonista, Englannista ja laulaa räjähtävällä voimalla.

Tässä hieno Taking Hold livenä Pariisista vuodelta 2006.

Gilles Petersonin sessioissa viime vuonna meininki yltyi tälläiseksi.

Red Bull Music Academyn mainiossa radioshowssa Alice Russell kertoo tarinaansa soulin ja funkin soidessa.

Russellin viimeisen levyn, vuonna 2008 ilmestynee Pot Of Goldin avausraita Turn And Run on killeri.
MP3:: Alice Russell - Turn And Run (link: Melophobe)

Jazzkansa tanssii

2010-01-28T15:15:00.003+02:00

Vuoden tähän asti paras biisi on löytynyt. Se on Chicago Underground Duon juuri julkaistulta Boca Negra -levyltä löytyvä Spy On The Floor. Se on tanssilattiat täyttävää jazzia, avainsanoina rullaavuus ja kaaoksen ja järjestyksen rajoilla keikkuva rytmisyys.

Chicago Underground Duo on yhtä kuin rumpali Chad Taylor ja kornetisti Rob Mazurek. Kaksikko on uudistanut Chicagon jazz-skeneä jo yli kymmenen vuoden ajan Chicago Underground kollektiivin kautta. Uusi levy on täynnä kokeilevaa jazzia, välillä suurilla sudeilla maalailevaa, välillä huikeaa soittotaitoa osoittavaa pikkutarkkoja nuotiniskuja. Spy On The Floor on kappaleista helpommin lähestyttävissä. Boca Negran on tuottanut Iron & Winen basisti Matt Lux ja jälki on hienoa.

BBC:n sivuilta voi käydä kuuntelemassa pienet klipit jokaisesta levyn kappaleesta.

MP3:: Chicago Underground Duo - Spy On The Floor (link: mapsadaisical)

Myöhäisherännäisiä otoksia viime vuodelta

2010-01-26T12:35:00.002+02:00

Kun tarjontaa on paljon ja aikaa vähän, niin 90% menee ohi. Näin käy joka ikinen vuosi. Kyse on siis uudesta musiikista. Viime vuoden parhaat biisit -listani olisi todennäköiseti täysin erilainen, jos tekisin sen nyt. Ainakin nämä kaksi seuraavaa tunkisivat sinne mukaan.

Sarah Jarosz on alle 20v tyttö Austinista, Texasista. Miten noin nuori voi tehdä näin kypsän debyyttilevyn? Countryn ja folkin rajoilla pyörivä Song Up In Her Head ilmestyi viime vuoden kesäkuussa. Nimibiisi on mainio, mutta itselleni kolahti silti Tom Waits -cover Come On Up To The House. Kontrasti Waitsin viskisen rautasahaäänen ja Jaroszin hempeilyn välillä on melkoinen. Kumpikin toimii.

MP3:: Sarah Jarosz - Come On Up To The House (link: Cover Lay Down)
MP3:: Sarah Jarosz - Song Up In Her Head (link: songs:illinois)

Kings Of Convenience on aina ollut yksi suosikkejani. Silti herrojen viime vuoden levy vain...lipui ohi. Aivan paska selitys, ei noin saisi käydä. Boat Behind on täydellinen kesäillan biisi. Niihin hetkiin, jolloin tuuli puhaltaa niin hiljaa, että sen juuri ja juuri tuntee, mutta järven pinta on silti peilityyni. Tässä kohdin sopii kysyä, että miten se sitten istuu tähän purevimpaan talvisäähän? Vallan mainiosti, onhan jotain josta unelmoida.

MP3:: Kings Of Convenience - Boat Behind (link: Bradley's almanac)