Hootenanny numero 20

Alla kaksi syytä, miksi Jools Hollandin vuosittainen uuden vuoden show Hootenanny oli jälleen loistava. Ensin huikeääninen Emeli Sande ja neidon viimevuotisen debyyttilevyn avausraita Heaven.


Sitten koko shown paras veto. Lähes 70-vuotias soul-legenda Bobby Womack tykittää puolen vuosisadan laulukokemuksella. Hollandin Rhythm & Blues Orchestra aloittaa kohdassa 1:36 kehittämään groovea, joka paisuu tajuttomiin mittoihin. Pirusti sydäntä ja beattia tässä paketissa.

Folk & blues

Tässä vielä pikainen muistutus viime vuoden parhaimpiin tuotoksiin.

Ensin Sixto Rodriguez. Mies joka julkaisi 70-luvun alussa kaksi albumia, oli supersuosittu Etelä-Afrikassa, ja katosi sitten jäljettömiin fanien luulleen hänen tehneen itsemurhan. Mies itse ei tiennyt Afrikassa saavuttamastaan suuresta suosiosta yhtään mitään. 90-luvun lopulla pari tosifania käynnistivät internetin avulla etsintäkampanjan. Rodriguezin tytär huomasi nettisivut ja loppu on historiaa. Viimeisin saavutus on dokumenttielokuva Searching for Sugar Man, joka on oscar-ehdokkaana parhaan dokumenttielokuvan sarjassa. Alla oma suosikkini Crucify Your Mind livenä Lettermanin showssa viime vuodelta.


Sitten Teksasin Austinista kotoisin oleva bluesin ties kuinka mones pelastaja, Gary Clark jr. Uusi Jimi Hendrix, kuten NY Times julisti. Eipä laiteta paineita miehen kapeille harteille, annetaan olla hänen ihan oma itsensä. En ole kuunnellut herran viime vuonna ilmestynyttä ensimmäistä isolle firmalle tehtyä Blak And Blu –levyä, mutta ainakin tämä When My Train Pulls In kuulostaa aivan huikealta.

Harmaaparran kyyneleet

Viime joulukuun alussa John F. Kennedy Center palkitsi vuosittaisessa gaalassaan seitsemän taitelijaa elämäntyöstään. Presidenttipari Obaman silmien alla palkinto myönnettiin myös kaikkien aikojen parhaimmalle rock'n'roll-yhtyeelle, Led Zeppelinille.

Kennedy Centerin lavalla esiintyi tähtiä Foo Fightersin johdolla versioiden Zeppelinin kuuluisimpia hittejä. Pisimmän korren veti viimeisenä esiintynyt Heart-rockbändin Ann ja Nancy Wilson orkestereineen, jotka puhalsivat loppuunkalutun Stairway To Heavenin huimiin mittoihin. Rummuissa John Bonhamin poika Jason, päässään isän tyyliin kuulunut knallihattu. Samanlaiset hatut myös lopussa esiin tulevalla isolla taustakuorolla. Robert Plant vuodattaa parvekkeella kyyneleitä. Rock and roll on jälleen todistanut voimansa.

Vartti magiaa

En ole yleensä tälläisen musiikin ylin ystävä, mutta välillä on hyvä astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja katsoa mitä sieltä löytyy. Viime vuonna yhden parhaimmista "hitto, mitä tämä on" -kokemuksista tarjosi Seattlelainen duo Macklemore & Ryan Lewis. Älykästä, sosiaalisesti tiedostavaa ja silti aivan tautisen tarttuvaa musiikkia. Jollekin tämä voi olla räppiä, minulle se on musiikkia.

The Heist -albuminen viime vuonna julkaissut duo tuli tietoisuuteen tasa-arvoa julistavalla Same Love -biisillä, jota hoilasivat mukana jopa Teksasin konservatiivit.

Löysin vasta tällä viikolla alla olevan mainion NPR:n Tiny Desk konsertin, jossa Macklemore & Ryan Lewis esittävät kolme hittiä 15 minuutissa. Tyyli ja biitit kohdallaan. Jos joku vartin mittainen konsertti on katsomisen arvoinen, se on tämä. Alkaen Same Loven julistuksesta, mennen Thrift Shopin isoisä-tyylin ja koukuttavan riffin kautta Can't Hold Usin paahtoon, jossa Ray Dalton groovaa soulisti mukana. Totaalisen inspiroivaa. Kiitos.

Triathlonisti

Aloitetaan uusi vuosi vanhalla tavaralla.

Viime vuonna Luaka Bop julkaisi liian vähälle huomiolle jääneen levyhelmen: Nobody Can Live Forever: The Existential Soul of Tim Maia. Siinä on 15 raitaa edesmenneeltä soul-legenda Tim Maialta,joka Rolling Stone –lehden mukaan oli brasilian kaikkien aikojen paras laulaja. Samalla hän oli täysi sekopää, jonka elämää tämä mainio lyhytanimaatio kuvaa.



Ja miten otsikon triathlon liittyy tähän kaikkeen? Maia kutsui keikalle valmistavaa rituaaliaan tuolla yhdistelmälajin nimellä: sekaisin viskiä, kokaiinia ja marihuanaa.

Alla kokoelmalevyn hieno avausraita Que Beleza.