Arkistojen kätköistä

Viime vuonna internetin perustuskivet värisivät ja blogikansa kohisi kun Ruotsin ylpeys, First Aid Kit esitti Dancing Barefootin Polar Music Prize -gaalassa. Ja Patti Smithin kyyneleet vuosivat vuolaana virtana. Ainutlaatuinen hetki (vaikken videota tähän hätään löytänytkään), ei siinä mitään.

Mutta kuka muisti kaiken huuman keskellä, että U2 coveroi saman biisin jo 1989. Se oli sitä aikaa kun bändi ei vielä ollut itsensä vanki. Se oli Rattle and Humin kulta-aikaa. Biisi löytyy When Love Comes To Town –sinkun b-puolelta.

Haista fuusio

Vaikka olenkin varsin kaikkiruokainen, niin oopperan ja metallin lisäksi myös fuusiojazz kuuluu niihin musiikinlajeihin, joita kohti en vaivaudu edes sylkäisemään. Jo sana fuusio saa aikaan negatiivisia väreitä. Tekotaiteellista ja liian mahtipontista. Kaiken tarkoitus tuntuu olevan, että seuraava nuotti on sellainen jota kukaan ei osaa ennalta arvata. Tämän lopputuloksena sonta kuulostaa epämusikaaliselta. Siitä puuttu lämpö, se on kylmää sontaa.

Tiedän, olen rajoittunut, katsontakantani on kapea ja olen muutenkin huono ihminen.

Bluespohjaisen fuusiojazzin kova nimi on jenkkiläinen Robben Ford, jonka tuontantoa olen bluesfanina ylenkatsonut juuri tuon fuusioelementin takia. Nyt joltain satunnaiselta kokoelmalevyltä tuli vastaan Fordin vuonna 2007 levyttämä oma tekele, How Deep In The Blues (Do you Want To Go). Tässä Ford on onnistunut mainiosti. Rytmi kulkee, fuusiovaihde iskee pintaan ajoittain kitarasoolossa, mutta se ei ole liian päällekäyvä. Alla liveotos. Erityiskunnia kreikkalaislähtöiselle rumpali Toss Panokselle. Hienoa svengiä!

Paha Boogie

Kukaan ei tee ZZ Top -musiikkia paremmin kuin ZZ Top. Maailmalla on ollut yli 40 vuotta aikaa synnyttää uusi ZZ Top, mutta se ei ole siihen pystynyt. Oiva osoitus kaiken rajallisuudesta ja yksinkertaisuuden monimutkaisuudesta.

Yli 60-vuotiaat Billy Gibbons, Frank Beard ja Dusty Hill julkaisivat 4 biisin ep:n Texicali kesäkuun alussa. Tämä on ensimmäistä uutta ZZ Top materiaalia yhdeksään vuoteen. I Gotsta Get Paid on jyystöä ja työntöliikettä sieltä parhaimmasta päästä. Tässä ei ole mitään uutta ja silti siinä on kaikki.

Lausumisen kauneus

iPod sylki tämän biisin korviini lenkillä. Tulipahan oiva muistutus siitä, että skotlantilainen aksentti on varsin kiehtova. Amy Macdonaldin laulamana niinkin tavanomaiset sanat kuin life tai tonight saavat uuden kaiun. Onhan tämä nyt aivan perhanan jykevää runoutta.

Illanvietto japanilaisten kanssa

Vanhakantaisen soulin ja R&B:n uuden aallon kyytiin pyrkii myös Nick Waterhouse. Mies tuli musadiggareiden tietoisuuteen julkaistuaan viime vuonna Some Place vinyylisinglen, jonka beat jyrää tyylillä eteenpäin. Tästä herkusta julkaistiin toukokuussa virallinen video, jossa Nick kestitsee japanilaisvieraita rairai-meiningillä.

Waterhouse julkaisi juuri debyyttilevynsä Time's All Gone. Pistäkää nimi mieleen, luulen että tästä kaverista kuullaan vielä paljon.