Sähkölikaa

Jotkut asiat maailmassa ovat kiveen hakattuja. Yksi niistä on Levon Helmin ääni, jota ei kurkkusyöpäkään pystynyt lannistamaan. Helm on Amerikan ja americanan virallinen suurlähettiläs, vanhempi valtiomies. Ymmärtääkseen miehen nykyisen tuotannon ainutlaatuisuus täytyy olla perillä siitä vaikutuksesta, mikä rumpali/laulaja Helmin ja kumppaneniden The Band -yhtyeellä oli rytmimusiikkiin 60- ja 70-luvulla.

Levon Helm palasi hajanaisten välivuosien jälkeen täysillä The Bandin perinteeseen parin vuoden takaisella grammyn voittaneella Dirt Farmer comebacklevyllään (josta kirjoitin viime vuonna). Voitetun syövän jälkeen uudestaan löytynyt ääni siivitti Helmin ja yhtyeen juurimusiikin ytimeen. Tänä vuonna tuota meininkiä jatkoi Helmin omalla studiolla Woodstockissa äänitetty Electric Dirt. Kitaravelho Larry Campbellin tuottama levy ottaa edeltäjäänsä enemmän askelia bluesin suuntaan. Näiden kahden levyn myötä 69-vuotias Helm on tällä hetkellä amerikkalaisen musiikkiperinteen ylimmäisellä askelmalla, ja aivan aiheesta.

Tässä laitetaan Grateful Deadin klassikkoon Tennessee Jed groovevaihde päälle. Esitys on Lettermanin showsta heinäkuun alusta. Tämä biisi on uuden levyn avausraita.


Ja täältä löytyy uuden levyn tiukkatempoinen When I Go Away, jonka rullaavuus saa gospelmaisia piirteitä mitä pidemmälle edetään. Huikea biisi.
MP3:: Levon Helm - When I Go Away (link: London, ON: Burgeoning Metropolis)

Ja bonuksena vielä Dirt Farmer -levyltä hieno The Mountain, joka on alunperin Steve Earlen käsialaa.
MP3:: Levon Helm - The Mountain (link: rollogrady)

Vapauden kaipuu

En osaa sanoa yhtä parasta levyä Bruce Springsteenin tuotannosta, mutta Darkness on the Edge of Town on varmasti ainakin lähellä ykkössijaa. Levyn monista klassikoista Racing In The Street jää itseltäni usein unohduksiin, täysin ilman syytä. Niin hieno kuvaus amerikkalaisen miehen kaipuusta vastuusta vapauteen tuo laulu on.

Hangin' Out On E Street -sarjassa artistit esittävät Springsteenin kappaleita. Ylivoimaisesti parhaiten homman hoitaa kanadalainen Serena Ryder, jonka versio Racing In The Street -klassikosta on oma itsenäinen pieni taideteos.

Vanha sielu

Jenkkiläinen, vasta 24-vuotias Melody Gardot teki vaikutuksen jo viime vuoden Worrisome Heart -levyllään. Tämän vuoden My One and Only Thrill räjäyttää potin.

Jazz ja blues lyövät elegantisti kättä tämän Philadelphian uuden supertähden käsittelyssä. Jo tarina musiikin takana on kiinnostava. Gardot loukkaantui 19-vuotiaana jäätyään polkupyörällään auton alle. Lannevamman takia hän ei voi kävellä ilman keppiä eikä istua normaalilla tuolilla. Sivuvaikutuksena ilmenee myös yliherkkyyttä valolle, mistä syystä aurinkolasit ovat koko ajan naamalla. Sympatiapisteitä ei kuitenkaan anneta ja jos musiikki ei olisi näin hienoa, tuo taustakaan ei kiinnostaisi ketään.

Olen nyt luukuttanut Who Will Comfort Me? -biisiä taukoamatta viikon ajan, eikä kyllästytä yhtään. Vuoden biisejä, epäilemättä. Sulaa vahaa ja virtaa. Viskitermein "savunmakuinen, ylellinen ja hienostunut". Tässä neito livenä Lettermanin showssa.



MP3:: Melody Gardot - Who Will Comfort Me? (link: ninebullets)